II.
Sill'aikaa oli Thora kotona kovan kiusauksen kourissa. Hän oli kuullut Magnuksen ja miehensä sovinnonteon ja sanonut itselleen: "Oskar lähtee heti tapaamaan tohtori Olsenia, ja tohtori sanoo: 'Kyllä tosiaankin, pikku äiti on aivan kyllin terve nyt vaalimaan pienoistaan. Anna lapsi hänelle hetikohta takaisin'. Sitten Oskar ryntää yläkertaan ja tuiskahtaa tuulena huoneeseen, jotta tuntuu kuin ikkuna olisi auki, ja huutaa: 'Hihhei! Tohtori sanoo, että lapsi saa tulla takaisin!' Ja sitten Anna tarttuu häntä olkapäihin ja pyöräyttää hänet ulos, ja jokainen nauraa."
Mutta Oskarin tulo viipyi pitkään, eikä hän tullessaan puhunut tohtorista mitään. Hän vain pakisi heidän pikku Elinistään ja sanoi vastikään käyneensä häntä katsomassa. Tämä oli niin punakka ja terve ja alkoi jo "huomatakin", jos ojensi sille sormensa, niin se siihen tuijotti kuin suuren puun oksaan ja sitten tarrasi kiinni niin lujasti, kuin olisi pikku ruumiillaan siinä riippunut.
"En voinut riistäytyä hänen luotansa, Thora", hän selitteli. "On ihmeellistä kuinka paljon iloa voi lapsesta saada."
Oli ihmeellistä, ettei Oskar älynnyt loukkaavansa häntä joka hetki, mutta Thora vain ajatteli: "Tiedän, miten on asian laita — Oskar aikoo tuottaa minulle yllätyksen. Hän ei tahdo minulle ilmoittaa lapsen tulevan, ennenkuin se tulee. Hän tuo lapsen takaisin niinkuin veikin, yöllä, minun nukkuessani; ja kun aamulla herään, niin tuossa onkin pikkuinen."
Tässä suloisessa toivossa Thora sinä iltana ummisti silmänsä aikaisin, ennenkuin auringonlaskun punainen hehku oli kokonaan häipynyt hänen kamarinsa seiniltä, lausuen pikku rukouksen Oskarin puolesta ja toisen pikku rukouksen pikku Elinin puolesta, että tyttönen olisi yhtä viehättävä kuin aina, hänen aamusella nähdessään lapsen; ja sitten hän vaipui uneen.
Seuraavana päivänä herätessään hän kuulosteli lapsen hengitystä, ja ollen sitä kuulevinaan ojensi hellän käden sitä paikkaa kohti, missä lapsen piti maata, ja avasi sitten hymyillen silmänsä. Mutta lasta ei ollut siinä, ja päivänpaiste kaikkosi kamarista.
Käydessään sinä aamuna häntä katsomassa tohtori näytti vakavalta ja huolestuneelta. "Pelkään pikku potilaani liiaksi kiusaavan mieltään", hän pahoitteli. "Pää on kuuma kuuma ja tuntuu olevan kuumetta hiukan. Hänen täytyy maata alallaan, aivan alallaan muutamia päiviä; muutoin en mene takaamaan, mitä tapahtuu."
Vain tämän sanoi tohtori, ei sanaakaan lapsesta, ja kun hän vei Annan lapsenkamariin tavallisia ohjeitaan antaakseen, niin Thora kuunteli jännitettynä, mutta sielläkään ei hiiskuttu lapsesta mitään.
Sitten saapui kuvernööri, kultakaluunainen takki nuuskalle tuoksuvana, ja hän silitteli Thoran korupeitteelle valahtanutta käsivartta ja huomautteli, ettei saanut olla mistään huolissaan.
"Pikku tyttäreni täytyy toipua niin nopeasti kuin suinkin", hän toivotteli. "Hänen täytyy syödä paremmin, ja jos jotakin kaipaa, niin täytyy hänen pyytää sitä ja hän saa sen, olkoonpa mitä ikinä."
Thora yritti sanoa, ettei mitään muuta kaivannut kuin lastaan, ja että jos sen antaisivat, niin hän piankin tervehtyisi, mutta hänen kurkkuunsa koski eikä hän voinut puhua. Hänen oma isänsä poikkesi sisälle viimeisenä, tuoden aamiaisen ja väkevän tupakan hajua mukanaan, ja hän laski leikkiä tyttärelleen meluavasti.
"Ohhoh! Ei tämä kelpaa! Meidänpä täytynee lähettää sinut uudestaan matkaan, Helga kaitsijanasi. Ja kuules, pikku rouvaseni, sinun on väleen parannuttava ja tultava noutamaan pois tuo lapsesi. Se mullistaa talomme ylös alaisin. Siellä ei kukaan näe aurinkoakaan tuolta pikku hituselta, eivätkä täti Margret ja täti Helga enää pysty mitään muuta ajattelemaan."
Tähän mennessä oli Thora johtunut siihen vakaumukseen, että perhe oli päättänyt olla lasta hänelle palauttamatta ja että Helga oli syynä tuohon julmaan päätökseen. Sitten hänet valtasi raju intohimo, jonka moista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hän vihasi sisartaan kamalasti. Helga, joka häneltä oli ensin puolison ryöstänyt, oli nyt ryöstänyt lapsenkin, ja hänen omaisensa silmät sokaisten käyttänyt hänen heikkouttaan ja sairauttaan puolustuksena ja verukkeena. Mutta hän saattaisi Helgan häviölle, jokaisen häviölle; hankkisi lapsensa takaisin, seuratkoon mitä tahansa, eivätkä kaikki maan tahi taivaan tahi hornan vallat sitä häneltä enää veisi.
Hänen tunteensa tuimuus, jos sitä olisivat kyenneet ympärillä olijat älyämään, oli muuttanut tuntemattomaksi hänen suloisen, hellän sielunsa. Hän oli kuin pentunsa menettänyt tiikeri lähdössä sitä takaisin perimään. Kaikki muut intohimot ja tunteet, mitä hänellä oli konsanaan ollut — miehensä rakastaminen, täti Margretiin, isäänsä ja kuvernööriin kiintyminen, Magnuksen sääliminen ja kaikkia elollisia olentoja kohtaan tuntemansa hellyys — paloivat tuhaksi tuossa kaikkikuluttavassa kaipuussa saada lapsensa luokseen. Se sai hänet hurjaksi, se sai hänet julmaksi, viekkaaksi.
Thora päätti varastaa lapsensa takaisin. Huomispäivä — julistuspäivä — soisi hänelle tilaisuuden siihen. Melkein kaikki lähtisivät Thingvelliriin, sen vuoksi olisi hänen tiensä vapaampi. Ainoastaan Anna jäisi kotiin häntä hoitelemaan ja täti Margret lapsen luokse. Kuumeisesti hän pelkäsi vaan Oskarinkin voivan jäädä, sillä silloin ei Helgakaan lähtisi, ja hänen suunnitelmansa menisi tyhjiin.
Thora makasi valveillaan koko yön läpeensä. Ennen aamunkoittoa hän kuuli ihmisten huhuilevan pimeässä; päivän sarastaessa hän kuuli kuvernöörin lähdön, ja Oskarin huutaessa hänen ikkunansa alla hän tiesi Helgan olevat mukana, kuullessaan kahden hevosen astuntaa.
Jokaisen mentyä hän suunnattomasta helpotuksesta huoahtaen vaipui pielukselleen.
"Miten pian he palaavat, Anna?" hän kysyi.
"Eivät paljoakaan ennen puoltayötä, pelkään. Mutta sinä et saa tuskailla kenenkään vuoksi, lapseni, sillä kaikki koetetaan järjestää parhaaksesi", lohdutteli Anna.
Sitten kuulakka nuori sielu kiusauksensa rajun tulen polttelemana alkoi kutoa juonia Annan pettämiseksi saadakseen hänet pois tieltä. Hän virkahti:
"Eikö sinulla ole mitään asioita toimitettavana tänä aamuna, äiti — kaupungilla, tarkoitan — jäätyäsi yksiksesi ja palvelijainkin mentyä?"
"Asioita? Siunatkoon, kaupungissahan on tänään kuin pyhäpäivä eikä ainoatakaan puotia ole avoinna", selitti Anna.
Toisena hetkenä Thora muistutti:
"Anna, jos haluat mennä alas keittiöön ruoanlaittoon, niin älä minua ajattele."
"Keittelemiset on kaikki tehty, kultaseni", selitti Anna. "Maria ne eilen hommasi, eikä minulla nyt ole muuta tekemistä kuin lämmittää astiat lapsenkamarin kamiinin päällä. Minun ei ole tarvis jättää sinua minuutiksikaan, näetkös."
Thora alkoi käydä rauhattomaksi pulassaan, mutta ajatteli sitten: "Jo tiedänkin! Minä toimitan hänet käymään makuulle päivällisen jälkeen, ja sitten nousen ylös, pukeudun ja lähden."
Tämä johdatti mieleen hänen vaatteensa, jotka oli riisuttu sairausyönä ja jonnekin sullottu. Saisi vetää auki ja kopeloida laatikoita, ja se vei aikaa ja aiheuttaisi melua. Hän siis sanoi:
"Äitiseni, eivätkö vaatteeni mielestäsi käy kosteiksi ollessaan näin kauan käyttämättöminä?"
"Kosteiksi? Viidessä päivässä ja sydänkesällä!" huudahti Anna.
"Olisi kuitenkin hauska nähdä niitä tuulettumassa, sehän panisi ajattelemaan, että tästä vielä voi noustakin."
"No sitäpä sitten saat, kultaseni, saat kylläkin", vastasi Anna, ja leikkisästi kuin lasta mairitellen otti tämä hyvä sielu Thoran vaatteet kaapista yksitellen, näytteli niitä hänelle ja ripusti ne sitten tuolille lapsenkamarin kamiinin eteen, päristen ja kaklatellen päivästä, jona Thora ne panisi ylleen ja lähtisi alakertaan vaippoineen ja päähuivineen, Oskar apunansa.
Thora silmäili hänen puuhiaan tarkkaavaisesti ja huomautti sitten:
"En ole vielä nähnyt kauhtanaani, Anna."
"Kauhtanaasi — kävelykauhtanaasi! Siunatkoon, mitä kaikkea sen päähän pälkähtääkään! Mutta ei, ei! Ilosta me kaikki tanssimme, jos sitä kolmeen viikkoon tarvitset, Thora."
Tunnit hidastelivat julmasti ennen päivällistä, ja sen perästä auringon viiru seinällä ei pitkään aikaan jättänyt vuodetta; mutta viimein bornholmilaiskello alakerrassa löi kolme, ja sitten Thora virkkoi:
"Äiti, kaiketi olet hyvin väsyksissäsi. Soisin sinua lähtevän huoneeseesi lepäämään."
"Jättääksenikö kultaseni yksikseen? Enkä", vastasi Anna.
"Mutta minä tahtoisin itsekin levätä, mutta en voi jollet sinäkin lepää."
"Jos todella luulet nukkuvasi —"
"Varmasti nukun", vakuutti Thora.
"No, koska sait niin vähän unta viime yönä —", taipuill Anna, ja Thora alkoi haukotella ja huokua.
"Jätän siis molemmat ovet auki. Ja katsohan, Thora — panen pöytäkellon tähän viereesi, ja jos heräät ja minua tarvitset — nukunhan kuin kissa, pieninkin rasahdus minut havahduttaa —"
"Hyvää yötä, äiti", virkkoi uneliaalla äänellä Thora, ja Thoran erehdystä hymyillen ja nyökkäillen Anna hiipi varpaisillaan huoneesta.
Thora kuunteli viimeistä kepeää astahdusta käytävästä ja nousi sitten vuoteellaan. Hän oli vihdoinkin yksinään, ja aika oli tullut kukistaa mustasukkaisuuden ja kateuden yllyttämä rakkauden ja hyvyyden salaliitto, joka oli häneltä riistänyt lapsen. Lapsensa, ainoa lapsensa piti hänen saada takaisin, maksoi mitä maksoi!
Hän pudottausi lattialle ja tuli siinä pyyhkäisseeksi soittokellon alas pöydältä. Se tipahti hillitysti helähtäen matolle, ja hän pidätteli tovin hengitystään ja kuunteli. Mutta Annan huoneesta ei kuulunut hiiskaustakaan, minkä vuoksi hän tarttui makuuvaatteisiin ja kohottausi jaloilleen. Silloin seinät alkoivat silmissä vilistä ja hän ensi kerran tiesi, miten oli heikko. Mutta hänen sydämensä oli voimakas, jos olivat jäsenet voipuneet, ja hän hoippui lapsenkamariin, missä hänen vaatteensa vielä riippuivat tuolinselillä. Uuvuttavaksi kävi niitä ylleen pukea, mutta aikeessaan hän ei väsähtänyt. Vihdoin hän pääsi valmiiksi ja katseli itseään kuvastimessa. Silmät veristivät, huulet olivat kalpeat, posket kuopalla ja valjut. Kukaan ei kadulla voinut häntä tuntea; mutta jos sentään voisi kauhtanansa löytää —
Kaappikello kilautti puoli neljää, ja Thora alkoi hiipiä pitkin käytävää. Hänen oli mentävä Annan makuuhuoneen ohi, ja ovi oli selko selällään. Annan huivi oli sisällä, tuolille heitettynä; hän sieppasi sen ja verhosi sillä hartiansa ja päänsä. Sitten hän lähti alakertaan. Hänen jäsenensä tutisivat, joskaan ei pelosta, ja jos kukaan olisi nyt yrittänyt pysähdyttää, niin olisi hän taistellut kuin raivotar.
"Lapseni on minun", hän ajatteli. "Mitä oikeutta heillä on pitää häntä poissa minulta?"
Seuraavana hetkenä hän oli kadulla.