I.
Enemmän kuin mitkään muut maailman kaupungit on Lontoo yhteiskunnan haaksirikkoisten satama, kunniattomien ja hyljättyjen turvapaikka, henkisen pitaalitautisen hoitola, henkisen itsemurhan tekijän hauta. Se tarjoaa hänelle pimeän piilopaikan ja jonkinlaisen puhdistuksen, jos hän tahtoo heittäytyä sen kuuden miljoonan asukkaan vyöryviin aaltoihin, ja sanansa se pitää, mutta ryöstää tyystin sakkonsa. Sen sakkoja ovat kodittomuus, ystävättömyys ja yksinäisyys, niin — ennen kaikkia yksinäisyys. Ei ole missään moista yksinäisyyttä kuin Lontoossa. Yksinäisyys avoveneessä aavalla ulapalla keskellä läpipääsemätöntä sumua, tai tiettömällä arolla sokaisevassa lumimyrskyssä, ei synnytä ihmissielussa semmoista jylhää autiuden tunnetta kuin Lontoon liikepaikkojen ainainen tungos, jossa outoja kasvoja loppumattomana vilinänä kiitää edelleen.
Ennen kuin vuosi oli kulunut, tunsi Oskar Stephensson Lontoon yksinäisyyden perinpohjin, sen äärimmäistä ahdistusta myöten.
Hänen erotessaan äidistään "Lauran" kannella pujahutti tämä hänen taskuunsa kukkaron, aivan niinkuin ennen poikavuosina, kun hän matkusti opistoon tai pyhäpäiväksi lähti huviretkelle. Kukkaro sisälsi viisikymmentä puntaa kulta- ja hopearahana; tämä, ja se vähä mitä hänellä oli itsellään, oli koko hänen omaisuutensa, se pääoma, jolla hänen tuli kohdata tulevaisuutta. Hän ei ollut niin nuori, että olisi luullut summan tyhjentymättömäksi, eikä niin toiveikas, että olisi kuvitellut maailman lankeavan hävinneen miehen jalkain juureen; sentähden hän koetti elää kohtuullisesti ja säästellen käyttää varojansa.
Ensimmäisen yönsä Lontoossa hän vietti siinä hotellissa Trafalgar Squaren varrella, missä oli majaillut Thoran ja Helgan kanssa heidän Italian-matkallaan, mutta se oli ensinnäkin liian kallis hänen nykyisille varoilleen sekä liian täynnä surullisia muistoja, ja seuraavana päivänä hän muutti asumaan erääseen taloon melkein ensimmäisen sivukadun varrelle, joka Strandista haarautuu virralle päin. Hänen asuntonaan oli yksinäinen huone yläkerrassa; matoista ja akuttimista lähti siinä ummehtunutta hajua; ja näköalana olivat naapuritalojen katot, joiden punaiset savutorvet loivat katseelle ahtaita solia.
Tässä huoneessa Oskar Stephensson ensi kertaa sai kokea Lontoon yksinäisyyttä. Hän asui siellä kuusi kuukautta, näkemättä kenenkään talon asukkaitten kasvoja paitsi emäntänsä ja tietämättä asuintovereistaan sen enempää kuin, että hänen viereisensä huoneen asukas ei yhtenäkään iltana tullut kotia, ennen kuin Westminsterin torninkello oli lyönyt kaksitoista ja että hän makuulle laittautuessaan vihelteli "Eespäin, Kristin-soturit!" alkohoolisen epävakaisuuden eri sävelvivahteluin.
Ennen kuin nämä kuusi kuukautta olivat lopussa, oli Oskar velkaa emännälle; hänellä ei ollut mitään säännöllistä tointa eikä muuta tietoa tulevaisuudesta kuin tuota pikaa kodittomaksi ja pennittömäksi jääminen.
Tarpeetonta on kuvailla, mitä asteita myöten hän nopeasti alas luisuen joutui tähän tilaan. Se juttu sukeutuisi tutuksi tarinaksi suuresta yhteiskunnan hylkylasten ja rappeutuneiden armeijasta, joka pakenee Lontooseen kuin pyhäkköön ja jonka sallitaan elää ainoastaan sen ovien edustalla lojumassa. Hän oli taistellut ja hävinnyt. Hän oli nuori ja reipas, mutta ei kukaan tarvinnut häntä. Toisissa paikoin oli puoltolauseiden puute esteenä, toisissa hänen korkeampi sivistyksensä epäilytti. Hän oli liian hyvä toiseen asemaan eikä kyllin hyvä toiseen. Maailmassa, joka oli työtä täynnä, ei liiennyt mitään työtä hänelle.
Ensimmäisten kuuden kuukauden vitkallinen tuska piti vireillä hänen häviönsä häpeän ja kurjuuden tuntoa ja oli lopen lamaannuttaa hänen siveellisen rohkeutensa. Kun hän päivä päivältä yhä syvemmin tajusi hyödyttömyytensä, tuntui hänestä hänen olonsa kuin pienen pojan, ystävättömän, yksikseen heitetyn. Hän oli tehnyt väärin ja oli valmis kärsimään rangaistuksensa, mutta suuri, vastustamaton, vastuuton maailma kohteli häntä tylysti. Se ei tahtonut millään ehdoilla tehdä hänen kanssaan rauhaa. Se aikoi jättää hänet antamatta mitään toivoa, neuvoa, rohkaisua tai lohdutusta — se aikoi jättää hänet yksin. Tämä halveksitun tunne, ettei ole mitään eikä mikään maailmassa, sekä siihen liittyvä kammo hukkua näkyvistä jonakin päivänä kenenkään siitä tietämättä tai väliä pitämättä — se oli kovempaa kestää kuin köyhyys tai jopa häpeäkin.
Pilvien pimeimmilleen käydessä hän nielaisi ylpeytensä rippeet ja vetosi isänsä harvoihin englantilaisiin ystäviin, jotka olivat olleet niin hyviä häntä kohtaan yliopistoajan huolettomina päivinä, ja niin rajattoman vieraanvaraisia kuherruskuukauden onnellisena aikana. Hän kääntyi oxfordilaisen professorin puoleen, suoraan tunnustaen pahat tekonsa ja kärsimyksiään salaamatta, ja pyysi hänen vaikutusvaltaansa ja apuansa, saadakseen jonkin kirjastoapulaisen viran tai muun semmoisen toimen, jolla voisi leipänsä ansaita. Vastaus tuli viipymättä: kohtelias, mutta kylmä kuin jäävuoren henkäys.
Hän vetosi lontoolaiseen pankkiherraan, pyytäen päästä alikonttoristiksi, viestinviejäksi tai vaikkapa ovenvartijaksikin; vastaus, jonka hän sai, oli silopintainen kuin koiran kieli ja yhtä vähän siitä oli hyötyä tai apua. Ja Silloin hän katkerasta kokemuksesta tiesi, että hänelle parempina päivinä osoitettu ystävällisyys oli ystävällisyyttä hänen isänsä poikaa kohtaan ja että hän oli tuhlannut tämän perinnön eikä enää ollut isänsä poika.
Tällä välin hän vietti päivänsä ja suuren osan öitänsäkin kaduilla. Siellä hän avutonna ajelehti kuin tukki tuuliajolla elämän kohisevassa virrassa, aina ollen menossa mutta koskaan ehtimättä minnekään, aina kellumassa mutta milloinkaan etenemättä. Vilkkaiden valtakatujen ihmisvirta vaivasi häntä hirveästi, mutta syrjäisempien kujien tyhjyys kiusasi vielä enemmän, ja kaikista kipeimmin koski häneen Strandilla sunnuntai-aamujen eloton tyhjyys, sillä se elävästi muistutti Islannin pyhäaamuja, niiden levollista ja rauhallista tunnelmaa ja niiden kirkonkellojen kuminaa.
Toivottomuutensa syvimpään kuiluun vajonneena ollessaan hän lähetti ensimmäisen kirjeensä kotia.
"Rakas äitiseni", hän kirjoitti, istuen ummehtuneessa pimentokamarissaan, josta katonharjat ainoaksi näköalaksi avautuivat, "sinä olisit tietysti jo aikaisemmin halunnut saada joitakin kuulumisia minusta, ja varmasti olisinkin kirjoittanut ennen, mutta olen odottanut pitkää, rauhallista lomahetkeä, joutaakseni kertomaan sinulle kaikki asiat, kaikki mitä minulle on tapahtunut, sen jälkeen kun erosimme laivalla ja minä näin rakkaitten kasvojesi katoavan venheeseen. Mutta tuota hetkeä ei näy tulevan; täytyypä siis vain siepata muutama minuutti pitemmittä viipymisittä sanoakseni sinulle, että kaikki on hyvin ja kaikki sujuu kuin voideltu."
"Tuo rakas vanha sielu — miksi tekisin hänet onnettomaksi?" hän ajatteli.
"Ymmärräthän, että niin suuressa kaupungissa kuin Lontoossa, etenkin kun alkaa alusta ja on paljon tehtävää sekä paljon ihmisiä nähtävänä, ei riitä hetkeäkään omaa itseänsä varten ja tuskin silmänräpäystä kirjeen kyhäämiseen. Mutta tämä ei toki estä minua ajattelemasta sinua, ja sitä teenkin joka päivä ja yhtenään."
"Se on edes totta", hän jupisi itsekseen ja rohkeasti jatkoi hellätunteisia kuvitelmiaan.
"Arvaan, että äiti kulta ensin mielii tietää, miten on ruumiillisen mukavuuteni laita, ja riennänkin siis ilmoittamaan, että se on niin hyvä kuin olla voi. Asun isossa, kauniissa talossa ihan vilkkaimman liikevirran varrella, missä upeita vaunuja (omnibus-nimisiä), ja pehmeiksi sisustettuja rekikärryjä (sanovat hansom'eiksi) loppumattomana jonona kulkee ohitse yöt päivät, jyristellen kuin Ellida-koski pauhaa vuonoon syöksähtäessään. Mutta makuuhuoneeni, jossa istun kyhäämässä kirjettäni, on rauhallinen, miellyttävä ja kodikas, ja emäntäni on hyvä, pieni olento, joka käy katsomassa minua joka päivä ja on aina erinomaisen avulias ja äidillinen."
Pitemmälle päästessä juoksi kynä yhä juoheammin ja käsiala tuli suurta ja huoletonta.
"Joka päivä saan uusia ja vaikutusvaltaisia tuttavia, ja näen silmästä silmään henkilöitä, jotka sanomalehdistä ovat meille kaikille tuttuja. Kävellessäni eilen puistossa satuin astumaan kruununperijän puolison ohi, joka, kuten tiedät, on meidän omia prinsessojamme, joten tunsin olevani oikeutettu kumartamaan hänelle, ja hän mitä suloisimman kohteliaasti kumarsi takaisin. Näen usein pääministerin, sillä hän asuu lähimmän kadunkulman takana, ja melkein kaikkien valtioministerien asunnot ja virastot ovat kivenheiton matkalla tästä talosta. Tosiaan olen tavalla tai toisella varmasti joutumassa tekemisiin Englannin johtavien miesten kanssa; ja kun yöllä aukaisen ikkunani, voin nähdä parlamenttirakennuksen yläpuolella pilkehtivän torninlyhdyn tuikkeen.
"Näette siis, että elämä tuntuu minusta ihmeen mieltäkiinnittävältä tässä ihmishyörinän mahtavassa pyörrevirrassa ja jos en tule kirjoittaneeksi niin usein kuin minun pitäisi, niin älä, äiti kultaseni, ole levoton äläkä kuvittele, että minulla on mikään hätänä, vaan ajattele että vaitiolo on hyviä uutisia sekin ja että olen korvia myöten töissä ja toimissa.
"Jos minusta ehkä joskus tuntuu oloni yksinäiseltä" — kynä varisteli hänen sormissaan ja käsiala tuli ryhditöntä ja tärisevää — "niin se tapahtuu ajatellessani kotiani ja toivoillessani tietäväni, mitä siellä hommataan ja mitä ihmiset minusta nyt sanovat. Eihän minulla tietenkään ole oikeutta valittaa, olipa sen asian miten hyvänsä, mutta toisinaan kuitenkin, kun väsyttävän päivän perästä palaan asuntooni tähtikirkkaana iltana ja luon silmäni ylös linnunradalle ja ajattelen että 'tuosta se käy tie kotimaahani', sävähtää sydämeeni kuin tikarinpistona ajatus, että kun viimeksi jätin sen, oli isäni ovi suljettu minulta enkä lopulta saanut tavata Magnusta ollenkaan.
"Kuinka voivat he molemmat, kuinka voit sinä itse, ja kuinka voivat johtaja ja täti Margret, ja kuinka — oi kuinka voi rakas pikku Elinimme? Oma lapsi kultani! Mitä antaisinkaan hänet jälleen nähdäkseni! Onko hän kasvanut? Onko hän vielä yhtä paljon äitiraukkansa näköinen?' Joko hän hyvinkin teroittaa huomiotansa asioihin? Alkaa piankin jokeltaa ja jutella? Kasvatetaanko hänet ihan tietämättömäksi isästään? Tahi ehkä ajattelemaan pahaa hänestä? Jos kerran palajan Islantiin — ja sen vielä teen — solmiamaan elämäni katkenneet loimet jälleen eheiksi, ja huomaan, että oman lapseni mieli on myrkytetty minua kohtaan, niin en vastaa, mitä silloin tapahtuu. Pelkään, että käännyn saman tien takaisin ja häviän ikipäiviksi jäljettömiin.
"Mutta en tahdo ajatella tuota kaukaisena mahdollisuutenakaan, ja toistaiseksi teen työtä yöt ja päivät raivatakseni itselleni uuden uran, ja olenkin jo päässyt hyvään alkuun, kuten näet. Niin siis jää hyvästi, äiti kulta! Jumala siunatkoon sinua ja samoin jokaista siellä kotona; meistä tulee vielä kaikista hyvät ystävät. — Oskar.
"J. K. — Onko Helga vielä Islannissa, vai onko johtaja uhkauksensa mukaan lähettänyt hänet takaisin Tanskaan? Eihän minun pitäisi ajatella häntä, kun annoin sen lupauksen isälle, mutta en voi sille mitään, että niin teen ja tätä kysyn."