II.
Samaan aikaan eräs nuori englantilainen säveltäjä herätti jonkun verran huomiota sepittämällä oopperan, jonka aiheena oli "Kuningas Olav." Juuri samaa Oskarkin usein ennen oli aikonut käsitellä; se oli vilkkaasti pitänyt vireillä hänen mielikuvitustansa ja kiihoittanut hänen kilpailuhaluansa noina huumeisina aikoina, jolloin hän toivoi tulevansa säveltäjäksi, eikä kunnian huikaisevat unelmat vieläkään olleet niin peräti hälvenneet, että hän olisi malttanut olla rähmimättä Covent Gardeniin sinä iltana, kun kappale ensi kertaa esitettiin.
Hänellä ei ollut yhtään rahaa, ja hän tiesi vaatteensa ryysyisiksi ja kenkänsä ratkeilleiksi maleksiessaan teatterin eteiskaarroksissa ja yleisön kokoontumista katsellessaan. Vaunuja vieriskeli paikalle, tyhjennellen istujiansa — kuningattaren seurueineen, pääministerin, ja vihdoin kuninkaan — ja hän kääntyi poispäin, tuntien olonsa surkeammaksi ja hyljätymmäksi kuin koskaan, mutta samassa hän tunsi käden koskettavan olkapäätänsä, ja tuttu ääni hänen vieressään virkkoi iloisesti:
"Hei! Onko se mahdollista?"
Siinä oli Niels Finsen, hänen entinen koulutoverinsa ja kumppaninsa, hienon ja uljaan näköisenä iltapuvussaan, turkiksilla reunustettu muhkea päällystakki hartioillaan.
"Kuulin, että olet Lontoossa, mutta en tiennyt, mistä sinut löytäisin.
Haluaisin käydä luonasi viipymättä, veikkonen. Missä asut?"
Päästyään omituisesta kurkkuaan tukehuttavasta tunteesta Oskar vastasi, ja Finsen jatkoi:
"Käynkö minä siellä luonasi, vai tulisitko sinä mieluummin minua katsomaan?"
"Minä tulen sinun luoksesi", sanoi Oskar.
"Hyvä! Ja milloin? Sopiiko huomenna kahdeltatoista?"
"Minulle sopii minä aikana hyvänsä."
"Onnen poika! Siis huomenna puoleltapäivin työhuoneessani. Hauskaa että löysin sinut vihdoin. Ajattelin, että hakisit minut käsiisi ja kummastelin minne maan rakoon olit hävinnyt. Hyvästi nyt. On aika kiire tämän iltaa, ja työtä vaikka koko rykmentille. Maltahan, jos sinua haluttaisi nähdä esitystä — istumasijaa en voi luvata, mutta jos viitsit seisoa peräparvella — no, se käy päinsä. Tule tästä. Johnson! Saata tämä herra eteenpäin ja anna hänelle, mitä sinulla vielä on jäljellä. Näkemiin!"
Ennen kuin ehti oikein hengäistäkään istui Oskar hämyssä yläparven perällä, surkean nöyryytettynä ja häpeissään, samalla kuin outo kiihko tempoili hänen suonissaan. Hän ei sen koommin oikein tiennyt, mitä sinä iltana tapahtui. Hän unohti, että rahat olivat häneltä lopussa, ettei hän ollut syönyt mitään sitten aamun, että kengät olivat astutut kalttoon kantapäistä. Hän ainoastaan tunsi viimeisten kuuden kuukauden kurjuudesta yht'äkkiä sukeltautuneensa ylös ilmapiiriin, jossa hänen sielunsa sai hengittää täysin vedoin.
Kun johtaja astui esiin — se oli nuori säveltäjä itse — kurottausi Oskar eteenpäin nähdäksensä vilaukselta miehen, joka oli sieppaamassa sen voitonriemun, mikä ilman kohtalon kolauksia kenties olisi tullut hänen, Oskarin, osaksi, ja oopperan alkaessa hän kuunteli sitä kaikki aistit jännitettyinä. Se oli hyvä, se oli inhimillinen, se oli uudenaikainen, sen sävelsointu oli viehkeä, sen orkesterisäestys varma, sen muoto todisti mestaruutta musiikin salaisuuksissa, ja kuitenkin siitä puuttui jotakin. Mikä siitä puuttui? Vanhan, jylhän Pohjolan elinveri. Englantilainen ei voinut sille sitä antaa, sillä sen juurta ei löytynyt hänessä itsessään. Mutta hän olisi voinut sen tehdä, sillä hänen suonissaan juoksi viikinkien verta, Flosin ja Snorrin ja Erikin ja Olavin ja kaikkien mahtavien muinaisten miesten verta.
Oskar ei tiennyt asuintoverinsa makuullemenosta sinä yönä, ei kuullut hänen hoipertelevan ylös portaita eikä päihtyneesti viheltelevän "Eespäin, Kristin-soturit!" Seuraavana aamuna, kun hänen emäntänsä tuli ylös tapansa mukaan puhuttelemaan häntä, hän tuskin tajusi tämän puheita, paitsi että niissä oli jotakin tyytymättömyyttä, jotakin uhkausta, ja että hänestä ei tuntunut maksavan vaivaa tyynnyttää ja lepyttää häntä semmoisilla lupauksilla kuin ennen.
Eilisen illan huumaus vielä kohahteli hänen lähtiessään ulos täyttämään sopimustansa. Soitanto kutsui häntä taas, kutsui kuin tenhotar, pois ystävättömyydestä ja yksinäisyydestä, nöyryytyksestä ja maineettomuudesta, köyhyydestä ja häpeästä, valtakatujen tungoksen säälimättömästä tylyydestä ja pimeiden kujien tympäisevästä loasta menestyksen ja maineen loistoon.
"Sisään, veikkonen!" huusi eilis-iltainen tuttu ääni, ja Oskar näki seisovansa Finsenin työhuoneessa.
"Miten olikaan", sanoi Finsen ottaen silmälasit nenältään, "kuinka kauan jo olet ollut Lontoossa?"
"Kuusi kuukautta — lähes seitsemän", vastasi Oskar.
"Ja mitä toimitat?"
"En mitään."
"Sinun kelpaa! Et niin mitään?"
"No, olenpa yhtä tointa harjoitellut jotakuinkin uutterastikin."
"Ja mitä?"
"Nälkää nähnyt."
Finsen naurahti ääneensä, mutta Oskar nauroi vielä äänekkäämmin — hän ei ollut vielä rikkonut paastoansa.
"Meidän on kaikkien se kerran läpäistävä", tuumi Finsen, "ja parasta on siitä heti alussa suoriutua. Niinpä siis onnittelen sinua, veliseni — ja nyt asiaan. Olen täällä isännöitsijänä — hoidan erään yhtiön asioita. Neljän silmän kesken, kuten Islannissa sanomme, voin ilmaista aikovani antaa konserttisarjan, ja olen nyt vereksien ainesten etsinnässä. Sinähän säveltelet?"
"Olihan minulla ennen tapana sitä tehdä", vastasi Oskar.
"Ymmärrän", sanoi Finsen. "Elämäsi on viime aikoina suistunut raiteiltaan, etkä enää paljoa sepitä minkään arvoista, ennen kuin pääset entisiin uurteisiin. Mutta tiedän, mihin olet pystynyt, ja se on tarpeeksi hyvää minulle. Kuulin muutamia sankarisaduista sepittämiäsi lauluja, muistathan; ja tunnustanpa, että ne olivat ihmeen kauniita mielestäni miehen sepittämiksi, joka sävelsoinnun alalla on miltei kokonaan itseoppinut. Mutta Helga kertoo minulle — tarkoitan Helga Nielseniä, jolta silloin tällöin saan tietoja —"
Oskar sävähti kuin raipan sivalluksesta.
"Helga kertoo minulle", jatkoi Finsen, "että sinä viime vuonna teit Islannissa jotakin, joka löi sotalaulusi pieniksi pirstaleiksi, ja jos luulet, että voimme koettaa niitä täällä —"
"Ne ovat mennyttä kalua", selitti Oskar.
"Kyllä tiedän", intti Finsen. "Olen kuullut miten niiden on käynyt.
Mutta ehkä sinulla on niistä jäljennöksiä?"
"Ei merkkiäkään", sanoi Oskar.
"Tai ehkä vielä muistat niistä joitakuita?"
"En yhtäkään."
"Eipä niinkään ollen asia vielä ole aivan auttamattomissa. Olethan melkoisen vaikutusvaltainen henkilö Islannissa?"
"Olen ollut", sanoi Oskar.
"No, olenpa minäkin luullakseni — isäni on ruununvouti ja ylennyksenkin toiveissa; jos siis annat suostumuksesi, niin saamme asiat vielä parannetuiksi."
Oskarin silmiltä verhosi usma Finsenin kasvot. "Ethän todella tarkoittane —?"
"Tarkoitan tietysti. Jos sävellykset ovat puoliksikaan niin arvokkaita kuin Helga väittää, niin ne sen vaivan ansaitsevat. Joka tapauksessa aion luottaa hänen arvosteluunsa, saattaakseni sinut alkuun, ja sepitelmiesi saapuessa uhratakseni yhden aamupäivän orkesterikoetukseen, jota pyydän sinun johtamaan."
Finsenin muoto häipyi taas sumeeseen, joka leijaili Oskarin silmien edessä.
"Tahdot, että valtuuttaisin sinut kaivattamaan esiin —"
"Entäs sitten! Ei se mitään ennenkuulumatonta olisi. Ja nyt jos koskaan on se oikeutettua. Jos sävellykset, jotka saattaisivat tuottaa iloa ihmisille ja koota maljat täydet rahoja, makaavat maan alle haudattuina —"
"Näen nälkää ensin", sanoi Oskar nousten seisaalle.
"Mutta mies hyvä!" huudahti Finsen silmälasejaan sovitellen, "johan sitä kerroit tekeväsi. Tässä on sinulla tilaisuus siitä pelastua, ja jos —"
"Ennen kuolen nälkään", vannoi Oskar ja astui ovea kohti.
"Älähän joutavia! Jos nuo paperit olisivat joksikin hyödyksi siellä, missä makaavat, niin voisin kunnioittaa tunteitasi. Mutta niin ei ole laita. Ne ovat pelkästään mätänemässä ja pian jo kokonaan häviävätkin. Itsepä parhaiten tiedät, missä tarkoituksessa ne hautasit — myönnän, että se minusta tuntui liialta haaveellisuudelta — mutta oli miten oli, tehtävänsä se on tehnyt. Ja siellä ne nyt viruvat — nerontuotteet, joiksi ne olen valmis uskomaan — jotka kentiesi voisivat tehdä nimesi kuuluksi ja perustaa onnesi, sen sijaan että sinä —"
"Mieluummin kuolen maantien ojaan, kuin niihin kosken", — vakuutti
Oskar ja syöksähti hyvästittä ulos huoneesta.
Sanoin ei voi kuvata tuskia, joita hän lopun päivää kärsi. Edellisen yön huumaus oli haihtunut, ja häntä ahdisti murtunut mieli, jolle petollinen toive oli ilkamoinut. Jos hänellä konsanaan oli ollut epätietoisuutta tuon mielenkarvauden puuskan tarkoituksesta, joka pakotti hänet kätkemään sävellyksensä vaimonsa hautaan, niin ainakin hän sen nyt tajusi. Se oli Jumalan säätämä rangaistus, se sulki häneltä ainoan tien maineeseen ja menestykseen, niin, vieläpä salpasi elannonkin kuin haudan ovi.
Tuntikausia hän vaelsi pitkin katuja elävästi tuntien mahdottomaksi pelastua viimeaikaisesta elämäntavastaan. Hän luisuisi päivä päivältä alemmaksi ja alemmaksi, hitaasti, mutta varmasti, kunnes menehtyisi ahdinkoonsa tai tulisi — jollei Jumala armahtaisi — kulkijaksi ja heittiöksi.
Kesti kauan ennenkuin hän sai käännytyksi takaisin asuntoonsa, ja sinne saapuessaan hän huomasi, ettei katuovi auennutkaan sillä avaimella, joka hänellä oli taskussaan. Hän soitti kelloa, ja talon pieni palvelustyttö ilmestyi ovelle, tullen nähtävästi alakerrassa olevasta makuuhuoneestaan, sillä hänellä oli hiukset käherrystötteröissä ja vain muutamia väljiä vaatesiekaleita yllään.
"Miksi telkesit oven, tyttöseni?" hän kysyi. "Etkö tiennyt minun vielä ulkona olevan?"
"Kyllä tiesin sen, mutta rouva käski minun sanoa teille, että huoneenne on vuokrattu muille ja että saatte tavaranne, kun maksatte, mitä olette velkaa."
"Tarkoitatko, että minut jätetään kadulle?"
"Ei se minun syyni ole, ja pahoittelen sitä kovasti."
He tähystelivät toisiaan tylsästi hetkisen, ja sitten Oskar lähti taas astumaan katua pitkin, uusi tunne sielussaan — lohduttoman tyhjyyden tunne siitä, että hänellä ei ollut kattoakaan päänsä päällä. Ei kukaan tiedä, miltä tuntuu olla yhdenkin yön kodittomana suuressa kaupungissa, paitsi se, joka on sitä kokenut. Ei siinä niin suuresti puutteenalaisuus ole raskasta kestää, vaan se äärimmäisen arvottomuuden tunto, kun on maailmalle halvempi kuin sen koirat, sillä niistä pidetään huolta, tai sen hevoset, sillä niillä on tallinsa.
Hänen rahansa olivat lopussa eikä hänellä ollut matkakompeitakaan käsillä voidakseen jotenkuten yritellä hankkia uutta asuntoa. Ja niin hän kulki kulkemistaan pitkin alempaa Regent-katua Piccadillyn poikki, läpi hälisevien väkitungosten — siinä nuoria naisia paperossit huulilla, nuoria miehiä laulaa hoilottaen ja naureskellen, muuan tyttö ryvettyneissä repaleissa, tyttö, jota poliisi par'aikaa laahasi pois — ja yhä edelleen, kunnes saapui leveälle ja hiljaiselle valtakadulle, missä jono vaunuja odotteli uhkeasti valaistun talon ulkopuolella. Siihen hän päämäärättömällä kierroksellaan pysähtyi kuuntelemaan avonaisista ikkunoista tulvivia soiton säveliä.
Hän oli ehkä sadannetta kertaa pohtinut mielessään kysymystä, miten hän, vastikään isänsä hemmoittelema poika — isän, joka oli kansansa johtaja ja vilpitön tuomari — oli joutunut astelemaan Lontoon katuja ilman kattoa päänsä päälle ja penniä taskussaan, kun ovi aukeni ja vanhahko herrasmies paljain päin astui ulos auttamaan muutamia naisia vaunuihin. Silloin hänen turtuneet aistinsa heräsivät, ja hän huomasi missä seisoi, — isänsä vanhan ystävän, pankkiirin, asunnon edustalla. Hänen mieleensä muistui elävästi aika, aivan läheinen ja kuitenkin kovin kaukainen, jolloin hän Thoran ja Helgan kanssa oli kunnioitettuna vieraana tuossa talossa. Ja hän kääntyi nopeasti kiiruhtamaan pois, jottei pankkiiri olisi nähnyt häntä kulkijana maleksimassa siellä noin sopimattomaan aikaan.
Ei mikään ollut tänä ilkeänä yönä vielä näin kipeästi koskenut hänen tunteisiinsa tai vakuuttanut hänelle, että hänen oli mahdoton enää nousta kirotusta asemastaan. Oliko sekin määrätty rangaistukseksi, että silloin kun kaikki aistimet olivat levossa, itsesoimaukset ja menneiden päivien muistot häneltä rauhan riistäisivät? Sellaisena kävisi elämä sietämättömäksi ja olemassaolo ikuiseksi kadotukseksi. Eikö Luonto milloinkaan unohtanut? Eikö Jumala koskaan antanut anteeksi?
Puoli tuntia jälkeenpäin hän asteli patoa pitkin, noiden viheliäisten olentojen kyyristelevien ja uinailevien haamujen ohi, jotka suurkaupunki yöksi työntää jokirantaan; ja hurjan haaveellisena katsellen Thamesin aaltoja, jotka välkkyivät ja kimaltelivat sähkövalossa, hän kysyi itseltään, eikö olisi viisainta tehdä loppu kaikesta ja paeta enemmistä kärsimyksistä.
Mikä ajatus pidätti häntä? Ajatteliko hän vaimovainajataan, jonka muiston piti niin olla torjumassa syntiä? Ei!
Sallimuksen selittämättömän voiman pakottamana hän ajatteli sitä toista olentoa, jonka rakkaus oli hänet perikatoon saattanut — hän muisteli Helgaa. Huolimatta kuvernöörille antamastaan lupauksesta hän ei voinut unohtaa tyttöä. Ei niin synkkää päivää, ettei hän olisi ajatellut Helgaa illalla levolle laskeutuessaan ja aamulla herätessään. Hän oli poissa, he eivät kukaties milloinkaan enää tapaisi toisiaan, heidän rakkautensa oli hänen elämänsä kirjassa sivu, jonka hän oli pyyhkinyt pois ja ainiaaksi kääntänyt umpeen; mutta sittenkin olivat Helgan silmät alati hänen edessään ja Helgan hymyily ainoana päivänsäteenä, joka hänen kasvoillensa loisti.
Thoran muisto oli ihana ja pyhä, ja hän oli sen tarkoin tallettanut sielunsa sisimpään, mutta ajatus kiintyi Helgaan lämpimänä ja elävänä ja pysyi hereillä. Nytkin se säilyi, pelastaen hänen sielunsa epätoivon vallasta ja ruumiinsa kuolemasta.