III.
Islannissa oli paljon muuttunut, ennen kuin Oskarin kirje sinne saapui. Johtajan ja kuvernöörin vieraantuminen toisistaan oli kehittynyt julkiseksi vihamielisyydeksi. Kaikki tiesivät sen, ja kummankin vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen tätä välien rikkoutumista.
Johtaja sai ensinnä kärsiä. Magnuksen ennustama vaihtokaupan rappeutuminen oli nyt käsissä, ja johtajan liike oli mennyt hajalle kuin sitomaton vitsakimppu. "Lihavan härän voi aina hyvällä syyllä teurastaa!" Kansa valitteli: "Johtaja antaa maamiehille, mitä itse haluaa heidän villoistaan ja kiskoo heiltä taas mielin määrin ulkomaan tuotteista." Mutta todellinen syy hänen liikkeensä ahdisteluun oli se, että hän oli peloitellut kaupunkia, silloin kun Oskar valittiin edusmieheksi.
Oddsson, tuon päivän hyljätty ehdokas, ei ollut levähtänyt, ennenkuin sai perustetuksi kauppayhtiön käteismaksun pohjalle. Silloinkin olisi johtaja voittanut kaiken vastustuksen, sillä hän oli rikas ja talonpojat köyhiä, mutta Oddsson oli hankkinut lähimmäksi liittolaisekseen mitä mahtavimman henkilön. Niinkuin seppä sormiaan säästääkseen käyttää pihtejä, niin oli Oddssonkin käyttänyt kuvernööriä yhtiönsä pelastamiseksi.
Kuvernööri tiesi varsin hyvin, että Oddsson oli hänen vihamiehiään ja että jos tämä puolueineen pääsisi voitolle, he mullistaisivat vanhan järjestyksen; mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan Oddssonin yrittäessä kukistaa johtajan. Hänen avullaan Tanskan kaupalle erikois-etuja myöntävä tulliasetus saatiin kumotuksi ja Islannin markkinat avattiin Englannin tuotteille, ja tämä oli surmanisku vaihtokauppaliikkeelle.
Kolme kuukautta oli johtaja voinut pitää liikettänsä yllä myymällä tavaroitaan ostohintaa halvempaan ja ostamalla niitä päivänhintoja kalliimmasta, mutta loppu oli silminnähtävä. Pankissa kuiskailtiin, että hän jo luovutteli vakuuksiaan, olivatpa ne osakkeita tai muita arvopapereita, ja muutteli rahaksi sekä kiinteää että irtainta omaisuutta, ja että siitä ennemmin tai myöhemmin täytyisi koitua keikaus. Ei kukaan surkutellut häntä, ja vaivatun sydämensä pohjassa muuan mies tunsi iloa.
Mutta lyöjällä on usein lyhyt ilo iskustansa, ja kun Oddsson puolueiden kauppaseikat selvitettyään käänsi huomionsa perustuslakiasioihin, silloin taas johtaja, vaikka vihasikin heitä, yhtyi heidän kiihoituspuuhaansa. Talvi oli ollut ankara, kuolema oli korjannut monta vanhempaa valtiopäivämiestä, ja jokaisessa täytevaalissa oli johtaja käyttänyt lopun vaikutusvaltaansa sekä vähenevän varallisuutensa voimaa uudistuspuolueen hyväksi. Lopulla kevättä oli käynyt varmaksi, että suurkäräjäin ensi kokouksessa tultaisiin hyväksymään lakiehdotus uudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja kuvernöörinviran lakkauttamisesta.
Niinpä nuo kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat seisoneet rinnakkain, toisiaan hävittämällä saattoivat itsensä häviölle, ja aikoja sitten lausuttu ennustus oli toteutunut, että jos kuvernööri ja johtaja joskus lakkaisivat olemasta ystävyksiä, heistä tulisi mitä katkerimmat viholliset. Sillä välin Anna oli koettanut rakentaa rauhaa, mutta onnistumatta. Niin kauan kuin kiista oli nuori ja etupäässä koski lapsia, hän oli yrittänyt vedota tunteiden jalouteen: "Kuuleppas, Stephen, anteeksianto on paras rankaisu — sinun täytyy tehdä rauha johtajan kanssa."
"Hän olisi voinut pelastaa poikani kätensä nostamalla, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä. En milloinkaan lepy hänelle", sanoi kuvernööri.
"Oskar Nielsen", sanoi Anna kadulla kohdatessaan johtajan, "milloinka tulette Stepheniä katsomaan? Jos vielä kauemmin pysytte poissa meiltä, niin talonkoira karkaa päällenne."
"Talonkoira karkasi päälleni, kun olin siellä viimeksi, Anna. En milloinkaan enää luota häneen", sanoi johtaja.
Kun tora vanheni ja rumeni ja kävi pelkästään miehiä itseään koskevaksi, ajatteli Anna toisia sovinnon keinoja. Lapsi oli viimeisenä yhdyssiteenä kuvernöörin ja johtajani välillä — sen tulisi saattaa heidät jälleen yhteen. "Jumala aina löytää tehtävää noille pikku enkeleille", tuumi hän.
Täti Margret oli osallinen salaliitossa, ja nuo kaksi vanhusta sommittelivat monta juonta — kaikki yksinkertaisia ja läpinäkyviä, mutta hyväntahtoisia ja naisellisia — saadakseen molemmat miehet samaan huoneeseen. He eivät koskaan onnistuneet, mutta tuhansittain auringonsäteitä loisti pienokaisen kehdosta, ja vähitellen näytti jääkuori sulavan miesten sydänten ympäriltä.
Kun lapsi varttui sen verran, vietiin se kerran hallitustaloon, ja vieritettiin vaunuissaan kuvernöörin virkahuoneeseen.
"Eikö ole suloinen, Stephen?" kysäisi Anna, ja täti Margret sanoi:
"Pikku lemmikki ei voisi mitenkään olla enempää isänsä näköinen, ellei se samalla olisi niin ihmeesti äitiinsäkin."
Kuvernööri sanaakaan virkkamatta katsahti alas pikku kasvoihin, ja kun lapsi vilkaisi ylös häneen Thoran silmillä ja huulet Oskarin hymyssä, niin hän lähti yläkertaan makuusuojaansa, ja Anna kuuli hänen lukitsevan oven perästään.
Kun lapsi sai ensi hampaansa ja jokaisen olisi pitänyt antaa hänelle tavanmukainen "hammaslahja", ei johtaja tullessaan kotiin illalla löytänyt mitään antimia lastenkamarin pöydältä, mutta pienokainen oli asetettu tyynyjen nojaan kehtokuominsa sinisten verhojen suojaan ja kaiutti kamalasti ilmaa hopeoidun kalistimen jumalallisella epäsoinnulla.
"Se on Stephenin lahja ja on varmaan maksanut hänelle kokonaisen omaisuuden", ilmoitti Anna, ja silloinpa johtaja väsyksissäänkin astahti ulos tielle, missä ei voinut muuta kuulla kuin järven kylmää loisketta.
Ei siis rakkaus pienokaiseenkaan saanut miehiä lähenemään — päinvastoin vieroitti heitä vielä enemmän toisistaan. "Tuo mies virittää juonia saadakseen haltuunsa lapsen", ajatteli johtaja. "Hän ja hänen omansa ovat ryöstäneet minulta minun molemmat tyttäreni, ja nyt koettavat riistää tyttärentyttärenkin."
"Hän on poikani lapsi", arveli kuvernööri, "ja poikani lapsi on minun lapseni — miksi annoinkaan tuon miehen pitää hänet?"
"Ei auta, muori!" huokaili täti Margret. "On liian myöhäistä vetää pois miekka, kun se jo on iskenyt sydämeen."
Mutta sitten tuli Oskarin kirje, ja Annan toiveet nousta heilahtivat korkealle. Hän oli itse siitä iloissaan kuin lapsi. Hänen onnellisuutensa oli liian suuri salliakseen hänen nähdä reikiä tuossa onnen ja menestyksen kuvauksessa. Oskar voi hyvin, hän edistyi loistavasti ja lähetti tervehdyksensä jokaiselle.
Anna luki kirjeen ensin kuvernöörille, ja tämä sen kuultuaan lähti kävelemään ketovainiolle, missä haahkatelkät sudestaan rakentelivat pesiään vuonon partaalle, ja kalastaja-alukset olivat satamaan palaamassa. Sitten Anna meni johtajan taloon, pisti kirjeen tötteröksi lapsen käteen kuin minkäkin kalistimen, ja jätti sen täti Margretin huostaan näytettäväksi Oskar Nielsenilla.
Mutta se oli ollut huono päivä johtajalle, ja saapuessaan takaisin Annan käteen oli Oskarin kirje reväisty keskeltä kahtia ja suljettu tyhjään kuoreen. Annan sydän oli murtua hänen aarteensa kohtelusta, sillä kuusitoistavuotias tyttö ei saata olla yhtä ihastunut ensimmäisestä lemmenkirjeestään, ja hän oli aikonut näyttää sitä jokaiselle — piispalle, rehtorille, tuomarille, ja ennen kaikkia Magnukselle.
Magnus oli tuon tuostakin tullen mennen käväissyt kotona pitkin talvea. Talvi oli ollut kova hänelle kuten muillekin, ja hän oli alkanut käsittää, mitä isän ollessa poissa olisi yksinään kantaa tavattoman kiinnityksen taakkaa. Mutta kovempaa kestää kuin mikään talvi oli ollut nähdä äidin kärsimyksiä Oskarin äänettömyyden aikana.
"Eikö vieläkään mitään uutisia?" hän oli kysellyt, ja Anna oli aina vastannut: "Ei, ei", liittäen siihen satoja selityksiä ja puolusteluja.
Näin menivät nuo pimeät päivät pääksytysten, ja hänen tunteensa Oskaria kohtaan kovenivat kuin kamara, jota hän polki. Mutta kun lumi suli pois ja hän lähti kevätkaravaanin matkassa kaupunkiin, niin Annan kasvot loistelivat kuin nouseva aurinko, ja tästä hän arvasi, että kirje vihdoinkin oli tullut. Ja niinpä todella, vajaassa kymmenessä minuutissa se ilmestyi kirjatun röijyn povesta, sellaiseksi reväistynä kuin se johtajan käsistä lähti, ja äiti pyysi Magnusta kirjoittamaan siihen vastauksen hänen sanelunsa mukaan. Näin hän kirjoitti: —
"Rakas poikani! Kirjeesi saapui oikein perille viime höyrylaivalla ja korvasi hyvillä viesteillään sen ajan pitkällisyyden, mikä meidän täytyi sitä odottaa. On niin hauskaa kuulla, että voit hyvin ja menestyt sekä nautit elämästäsi tuossa isossa Englannin kaupungissa. Monta kertaa olen peljännyt asiain olevan aivan toisin, mutta nythän minulla on kirjeesi, ja olen onnellinen ja tyytyväinen.
"Olen ylpeä siitä, että poikani on kohoamassa niin korkeaan ja hyvään seuraan, ja vaikka isäsi ei puhu paljoa, olen varma siitä, että hän tuntee samaa. Hänhän on aina sanonut, että sinä kerran toimittaisit suuria maailmassa, eikä ole Jumalan hyvyyden tapaista tehdä tyhjäksi semmoisia odotuksia, milloin ne on rakennettu hyvälle perustukselle.
"Ja nyt on minun sanottava sinulle, että isäsi ruumiillinen terveys on hyvä, vaikka maailmalliset huolet häntä hieman kiusaavatkin, mutta minä sanon hänelle, että kotomme tässä elämässä on aina ikäänkuin jyrkällä vuorella, ja jos luotamme Jumalaan, niin ei ole mitään syytä peljätä. Mitä itseeni tulee, voin niin hyvin kuin minun ikäiseni voi toivoa; ainoastaan vasen korvani toisinaan tekee kiusaa eivätkä silmäni enää tahdo kelvolleen päteä sukan kudontaan tahi pienellä painetusta selvää saamaan. Mutta en saa valittaa, sillä kenties se vain on Jumalan armoa meille vanhoille, että aistimemme kuolevat asteittain, niin että kun ne kerran tykkänään kuolevat, tämä ei yllätä meitä äkkiarvaamatta.
"Magnus piirtää tämän kirjeen, ja hän on terve ja reipas. Lunta oli syvältä tänä vuonna talon mailla, ja hän menetti kuusi parasta elukkaansa; mutta karitsat menestyivät mainiosti ja nyt ne ovat vuorilla, ja hänen uuhensa lypsävät hyvästi, ja kotivainio on aidattu heinälle.
"Voin ilmoittaa sinulle, että se yksi, jota kyselet, on palannut äitinsä luo Kööpenhaminaan ja että on niitä, jotka eivät ole kovinkaan pahoillaan siitä. Toisinaan, saadakseni pahat kielet täällä vaikenemaan sinua panettelemasta, haluttaa minua syyttää häntä kaikesta, mitä on tapahtunut, mutta kuka minä olen, että ketään tuomitsisin — ja pahin mitä hänelle toivotan on, että hänestä pian tulisi jumalaapelkääväinen tyttö.
"Margret Nielsen on aina sama, kiverä oksa täynnä mehua; johtaja olisi muutoin kyllä voimissaan, mutta potee lonkkasärkyä. Sen lisäksi häntä samoin kuin isääkin painavat kovin maailman murheet, ja häneen koskee kovasti se, että niitä on koitunut niin tiheään hänen elämänsä ilta- puolella.
"Ja nyt minun on kerrottava sinulle pikku Elinistäsi, että hänen vointinsa on niin hyvä kuin olla saattaa, ja hän on saanut kaksi etuhammasta ja hänen hiuksensa valuvat kiemuroina hänen otsalleen. Parempaa lasta ei ole milloinkaan syntynyt, ja hymyillessään hän on niin erään näköinen, että sydämeni on vähällä murtua häntä katsellessani. Margret on tuolle kultaselle kuin sen oma äiti, ja sinun isäsi ja johtaja voivat Eliniltä tuskin nähdä aurinkoa. Mitä itseeni tulee, niin sydämeni paisuu tulvilleen ajatellessani, miten Jumala hyvyydessään on lähettänyt meille vanhoille tämän pienen enkelin viimeisten surujemme jälkeen, sillä hän on niinkuin kevät ankaran talven jälkeen, kun lumi ja jää ovat pysyneet niin kauan, ett'emme luule suinkaan koskaan enää näkevämme ruohoa tai kuulevamme virtojen laulua — ja silloin onkin yht'äkkiä edessämme vihreät nurmet ja välkkyvät virrat ja kaikki kukkien ihanuus.
"Ja nyt, vaikka menestytkin niin hyvin, et saa kuitenkaan suuttua äidillesi, kun hän lähettää sinulle pienen lahjan. Maria on ollut koko päivän keittiössä täyttämässä sinun opistokirstuasi, ja Herra tiesi, mitä kaikkea tavaraa hän on siihen latonut. Mutta minä kudon sinulle juuri sukkaparia vanhan Maggien ruskeista villoista, ja toivoakseni et häpeä pitää niitä, sillä niissä jalkasi pysyvät lämpöisinä kylmällä talvisäällä, jolloin Englannin syylingit varmaan tuntuvat ohkaisilta ja pumpulimaisilta. Sitten muistan vielä, kuinka mielelläsi sinä ennen kotona söit savustettua lampaanlihaa, niin että käskin Marian panna sitäkin mukaan sekä moniaan lihamakkaran.
"En uskalla antaa isän tietää, että lähetän sinulle lampaanlihaa — hänen mielestään se olisi hassua ja joutavaa — ja kun sinulla siellä on niin paljon hyvää syötävää ja juotavaa, niin en tietysti odotakaan, että tarjoat sitä englantilaisille ystävillesi, mutta ehkä voit piiloittaa sen johonkin ruokakaappiin ja maistaa jonkin viipaleen silloin tällöin yksin ollessasi.
"Ja nyt minun täytyy lopettaa, sillä Magnus pääsee jo paperin päähän. Olen onnellinen ajatellessani, että makuuhuoneesi on hauska ja kodikas, ja tahtoisin mielelläni kiittää emäntääsi, kun hän on sinua kohtaan niin ystävällinen ja äidillinen. En taida koskaan nähdä häntä tässä elämässä, mutta kerran tapaamme toisemme taivaassa, ja silloin kiitän häntä.
"Ja nyt, armas poikani, keskellä suurta menestystäsi älä unhota, että kaikki hyvät lahjat tulevat Jumalalta, ja muista aina panna luottamuksesi Häneen. Hänen haltuunsa ja huomaansa minä sinut jätän, sillä Hän tietää kaikki tarpeemme ja kaikki huolemme ja salaisuutemme, ja Hänen silmänsä valvoo aina eikä Hänen sydämensä milloinkaan nuku.
"Oma hellä äitisi Anna."