IV.
Äitinsä kirjeen saadessaan Oskar asui köyhälistökadun varrella Westminsterin kulmalla. Sen nimi oli Short-street, ja kuten tavallisesti kaikkialla suurkaupunkien kurjimmat kadut kulki tämäkin läheltä komeata tuomiokirkkoa, kuten laivahylkyjen kehä kiertää kalliota meressä.
Short-street oli umpikatu, toisena päänä kapakkatalo ja toisena holvikäytävä asemarakennukseen, josta johti rautatie etukaupungin hautausmaalle. Myöhään yöhön piti asukkaita valveilla kapakasta ulos työnnettyjen humalaisten torailu, ja aikaisin aamulla heidät herätti ruumisvaunujen kolina katukivillä.
Oskarin asunto oli numero 1:ssä, likaisessa rakennuksessa, jonka ovenpäällys-ikkunassa tahraantunut pahvilevy ilmoitteli "Huoneita naimattomille miehille." Paitsi Oskaria oli siellä neljä muuta asujainta, kolme niistä hautaustoimiston kantajia ja neljäs kapakan yliviinuri. Viinurin hallussa oli se kerros, jossa vierashuone sijaitsi, ja hän tavallisesti toi kapakan suljettuansa joukon meluavia tovereita luokseen korttia pelaamaan ja olutta juomaan.
Oskarin makuukammio tuskin oli huonekaan, vaan pikemmin kurjannäköinen tunkkainen tyrmä, jonka ränstynyt kalusto näytti väkinäisin ponnistuksin yrittävän olla järjestyksessä — karvakulu mattorisa, päätyjänsä puuttuva rautasänky, maalattu pesukaappi, kololeukainen vesikannu, pari kolme ritisevää tuolia, pöytä, joka vain seinän nojalla pysyi pystyssä, muutamia kilpaoriiden kuvia likaisten seinäpaperien rippeillä ja kosteuden turmelema kuvastin, joka muistutti suojailman täplille sulattamaa jäälauttaa.
Hänen emäntänsä asui kellarikerroksessa, eikä häntä näkynyt muulloin kuin maanantai-aamuisin, jolloin hän tuli noutamaan asukasten vuokraa, paria kolmea tuntia aikaisemmin, kuin häneltä itseltään se vaadittiin. Ainoa henkilö, jonka Oskar näki alituiseen, oli emännän palvelustyttö Jenny, kaikessa lontoolais-alhaison lapsi, epäsiisti ja huonosti puettu, mutta hilpeä kuin varpunen kadulla ja avara hellä sydän pienessä sivistymättömässä povessaan.
Jennyssä oli Oskaria kohtaan herännyt jonkinlainen myötätuntoisuuden tunne, jolla ei ollut sen henkilökohtaisempia perusteita kuin, että tämä ei huudellut kolmea porrasväliä alas hänelle, ei ollut tunkeileva eikä käyttänyt törkeätä kieltä, sekä että hän aina nosti hattuaan, kohdatessaan tytön kadulla.
Ainoana seurauksena tästä Jennyn tuntehikkuudesta oli, että hän aina pukeutui puhtaaseen kirjavaan karttuunileninkiinsä niinä päivinä, jolloin Oskar sattui jäämään kotiin teelle. Yhtenä tällaisena iltapäivänä tuli tyttö koputtamaan hänen ränstyneen ullakkokamarinsa ovelle lausuen: "Herra, saatte kirjeen!"
Oli niin pitkä aika siitä, kun Oskar oli saanut minkäänlaista kirjettä, että hän melkein peljästyneenä hypähti ylös, ja ottaessaan kirjeen Jennyn kädestä ja nähdessään osoitteen olevan Magnuksen käsialaa ja että kirje oli alkuaan osoitettu hänen vanhaan asuntoonsa hän kalpeni ja alkoi vapista.
"Onko siinä pahoja tietoja?" kysyi Jenny. "Enpä tottamaarin olisi mokomata tuonutkaan, jos sen vaan tiesin."
"Ei, ei! Jätä minut, Jenny", vastasi Oskar, ja tytön mentyä avattuaan kirjeen hän luki sen kyyneltyvin silmin ja häpeän puna poskillaan.
Kirjeen loppuessa hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kyseli itseltään, eikö olisi miehekkäintä kirjoittaa heti vastaus ja sanoa suoraan, että koko tämä tarina hänen menestyksestään oli sepustettua valhetta ja että hän aina oli ollut viheliäinen ja onneton, että hän eli halpaa elämää halpojen toverien seurassa, tehden alhaista työtä, jota ei edes kehdannut mainitakaan, ja että mitkään sanat eivät saattaisi kuvailla hänen sielunsa salaista tuskaa siitä, että hän oli vajonnut näin syvälle. Mutta niin tukala kuin olikin tämän katkeran hetken alennustila, vielä tuskaisempaa oli seuraavana aamuna, kun Jenny raahasi hänen entisen opistokirstunsa ylös portaita, lörpötellen iloisesti kuin olisi tuonut hänelle kokonaisen omaisuuden.
"Rautatienmies ähki sitä raskaaksi kuin lyijy, ja annoinkin sille kaksi pennyä vaivoista — toivoakseni se sen sieti."
"Aivan oikein, Jenny. Tässä on raha. Voit mennä."
"Saanko ma auttaa purkamaan? Ei ole laatikkoa sen tapaista, ett'en sitä minä osaisi tyhjentää. Mutta on maar se pitkän taipaleen takaa!"
"Se tuli Islannista, Jenny."
"Jestas sentään! Pat Looney se on sieltä kanssa, mutta naapurit sanovat, että on vahinko, kun ei se pyörrä sinne takaisin. Vaan eivät ne sellaista koskaan teistä puhu. 'Se on niin kohtelias', ne sanovat."
Oskar antoi tytön avata kirstun ja tyhjentää sen sisällön, jota tehdessään tämä liritteli kuin lontoolaisvarpunen ainakin, sill'aikaa kun Oskar istui tuolillaan, lapsuuden aateyhtymäin utuna väikkyessä hänen eteensä onnellisesta menneisyydestä.
"No jo nyt jotakin!" huudahteli tyttö, lysähtäen kantapäilleen kirstun ääressä kykkiessään. "Metvurstia! Ja makkaroita! Ja savustettua kieltä! Ja kinkkua! Eihän teidän tarvitse kuukausmääriin ostaa syötävän puolta nimeksikään! Jopas veteli hyvin! Lahjojako nämä ovat ollakseen?"
"Niin, Jenny, lahjaksi ne on lähetetty."
"Tarvitaan siinä vaan aika tavalla huolenpitoa, että rupeaa näin paljoon rustailuun", jatkoi Jenny. "Eiköpä liekin nais-ihminen?" hän tokaisi hämmentyneenä.
"Se on äitini", vastasi Oskar.
"Äitinne!" huudahti tyttö helpottuneella äänellä. "No, sitäpä minä äidiksi sanon — ei siin' ole hyvyydellä enää määrääkään."
"Hän on ollut minulle hyvä kaiken ikäni, ja aina olen minä kohdellut häntä pahoin."
Jenny katsahti häneen oudosti, ihmettelevä ja kärsivä ilme kasvoissaan.
"Oikeinko totta, herra?"
"Niin, Jenny, häpeämättömästi, mutta hän on yhä uudestaan antanut anteeksi."
Jenny oli hetkisen ääneti, mutta sitten hän virkkoi: "Niin, äidit ne nyt ovat kaikki siihen lajiin. Kuorma-ajuri Jim Cobb, aatelkaas, se kolhii äitiään välillä aivan hirveästi, mutt'ei tämä toki koskaan vedä sitä siitä lakiin, mitenkäs se kävisi päinsä — äidit ovat silkkaa hyvää sydäntä!"
"Onko sinunkin äitisi hyvä sinulle, Jenny?"
"Häh minunko? Min' olen orpo", sanoi Jenny, ja äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi hiljentäen hän jatkoi! "Se nyt olkoon kerrassa sanottu, ja se on selvä totuus. Aina ma noille toisille hölisen, että äitini oli yksi niitä tyttöjä, joiden näette sirkuksessa iltasilla silkissä ja timanteissa loistelevan."
"No, oliko hän?"
Alakuloinen ilme vilahti Jennyn kasvoilla. "Kuinkas se mallaisi yhteen, kun Orpokodissa sanoivat mun syntyneeksi silloin kun äitini oli ruunun ruuassa."
Nyt olivat tavarat kirstussa järjestetyt pöydälle ja tuoleille, ja
Jenny painui jälleen kantapäilleen niitä ihailemaan.
"Noin! Siin' on näky kuin makkarapuoti. Ja ties häntä vaikk' oisi äitinne sitä varten lähettänytkin. Jim Cobb se mua pyyteli kanssansa laittamaan lihakaupan, mutt'en ottanut kuullaksenikaan! Ei että mulla mitään itse liikettä vastaan oisi, ja jos joku muu sellaista tuumaisi…"
Jennyn viittauksen keskeytti ajopelien romina, joka äkkiä pysähtyi rakennuksen edessä.
"Arvaanpa melkein paikalleen, kuka se on", lausui tyttö, iskien silmää. "Se siunattu Jim Cobb taaskin! Tahtoo mua näetsen aina ajelulle vankkureissaan."
Mutta ikkunan luo astahtaessaan hän huudahti: "Kiesus! Nehän ovat kääsit! Ja rouvas-ihminen astuu niistä alas!"
"Rouvas-ihminen?"
"Ette saata sitä nyt enää nähdä, se on rappusilla. Ka, sinne se jo ehti", huusi Jenny, kun katuovelle naputettiin, "eikä ole mulla vielä ollut aikaa takkuani suoria!"
Selittämättömin pelon ja toivon sekaisin tuntein, joille ei vielä mitään aihetta ollut, Oskar seisoi siltamalla, Jennyn rientäessä portaita alas. Katuoven auetessa hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan äänellä, joka saattoi veren nousemaan hänelle päähän, niin että hän huumaantuneena horjahti. Hetkistä myöhemmin palasi tyttö takaisin, kasvot näyttäen nokipilkuista huolimatta valkeilta ja lausui epävarmalla äänellä, kuten äsken:
"Johan ma sen arvasin. Teitä se hakee. Vein sen viinurin vierashuoneeseen — mies ei tule kotiin ennen teetä."
Oskar astui verkalleen alas, mutta portaiden päähän päästessään hän hengitti kiihkeästi ja sydän tykki hänen povessaan kuin olisi siellä väkivasaralla moukuteltu. Vierashuoneen ovi oli raollaan ja hänelle tuttu orvokkien tuoksu tuli sieltä vastaan. Hetkisen päästä hän työnsi oven auki ja silloin näki seisovan edessään sen, jota oli odottanut, hänet itse, vielä säteilevämmän kauniina kuin ennen, jotakin pehmeätä ja valkoista kaulan ympärillä, ja kasvot hymyilyjen kirkastamina.
Ei kukaan saata aavistaa, mitä kaikkea Oskar sillä hetkellä koki. Sadat tunteet välähtivät salamana hänen sielunsa läpi — ilo, riemu, tuska ja häpeä, hänen näkemisensä tuottama hurmaus, mutta samalla nöyryytys, kun hänet tavattiin näin halvassa kodissa, huonosti puettuna ja silminnähtävästi köyhänä. Mutta ennen kaikkea hän tunsi rakkautta — tuota hillitsemätöntä rakkautta, joka johtaa onneen ja voittoon tahi perikatoon ja kuolemaan. Hänen kasvonsa vääntyivät intohimoisesti, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja ojentaen molemmat käsivartensa tulijaa kohti hän huudahti:
"Helga! Oi Jumalani! Helga!"