V.
Helga näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin Oskarkin. Hän oli vilpittömästi liikutettu nähdessään, miten syvästi kohtaus vaikutti mieheen, ja kun tämä oli suudellut hänen molempia käsiään, suuteli Helga vuorostaan Oskarin toista kättä, ja väkiseltä pulppusivat hänellekin kyyneleet silmiin. Huoneessa oli nahkapäällystäinen sohva, jolle he istuutuivat vieretysten, käsi kädessä.
"En ole milloinkaan, en milloinkaan ollut niin iloinen", lausui Oskar.
"Iloinen olen minäkin", vastasi toinen. "Annahan kun taasen katson sinua, Oskar. Hiukan kalpeampi ja ehkä hiukan laihempi, mutta muuten et ole vähääkään muuttunut.
"Mutta sinä olet muuttunut paljon, Helga."
"Olenko vanhentunut?"
"Olet käynyt entistä herttaisemmaksi ja kauniimmaksi!"
Silloin Helga lähensi kasvonsa Oskaria kohti ja tämä suuteli häntä, eivätkä he muutamaan minuuttiin saattaneet hillitä hellyyttään. Ensiksi onnistui Helgan saavuttaa malttinsa.
"No, puhukaamme nyt vakavasti", hän lausui, mutta Oskar yhä vapisi kiihkosta ja kyyneleensä pois pyyhittyään nauroi hermostuneesti.
"Kuinka kauan olet ollut Lontoossa?" hän kysyi.
"Kuukauden — huomenna tulee kuukausia", vastasi Helga.
"Ja minä kun en ole siitä tähän asti tiennyt! Mutta miten tulit lähteneeksi Kööpenhaminasta?"
"Sitäpä juuri yritän sinulle kertoa. Jostakin tuntemattomasta syystä isä näki hyväksi vähentää äitini tulot puoleen entisestä, jonkavuoksi täytyi johonkin ryhtyä. Silloin muistin miten kiittelevästi Niels Finsenin oli tapana arvostella ääntäni."
"Finsenin!" kertasi Oskar vakavammalla äänellä.
"Kirjoitin siis hänelle, saaden vastaukseksi, että jos tulisin Lontooseen, niin hän antaisi asiantuntijain kuulla minua, jotta saisimme nähdä, mitä saattaisi tehdä."
"Ja mitä he sanoivat?"
"Niin, minä saavuin Lontooseen ja musiikintuntijat tutkivat minua ja päättelivät ääneni aivan erinomaiseksi — lupaavimmaksi sopraanoksi mitä olivat kuulleet vuosikausiin."
"Ja nyt?"
"Nyt olen kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa ja jonkun ajan päästä matkustan Pariisiin pariksi kolmeksi vuodeksi, ehkäpä neljäksikin, opiskellakseni Marchesin tai Bonbyn johdolla ja ottaakseni osaa käytännöllisiin harjoituksiin, ja lopuksi minut aiotaan lähettää Monte Carloon tai Nizzaan 'Faust'- ja 'Romeo'-esityksiin, alkuaskeleena ja valmistuksena Lontoon valtaamiseen väkirynnäköllä Margueritena tai Juliettena — sen pituinen se!"
"Ja tekeekö Finsen kaiken tämän sinun hyväksesi?"
"Niin, tavallaan on asia siten ymmärrettävä."
"Maksaako hän sinun oppikulunkisi?"
"Enpä tosiaankaan tiedä, ken ne maksaa, mutta olen allekirjoittanut sopimuksen toimia hänen johtonsa mukaan ja sitten maksaa takaisin kaikki, kun olen päässyt hyvään alkuun. Ja entäs sinun hommasi, Oskar?"
"Minunko?"
"On jo kulunut melkein vuosi siitä kun sinut viimeksi näin. Mitä olet puuhaillut?"
Oskar nauroi kömpelösti. "Olenpahan kuin kukkaset kedolla — en tee työtä enkä kehrää."
Matta hänen äkillinen iloisuutensa loppui lyhyeen ja hän lisäsi totisemmin: "Älä kysy minulta, Helga, mitä olen puuhaillut."
Helgan silmät harhailivat hetkisen pitkin huonetta. Sitten hän virkkoi: "Minä tiedän! Niels mainitsi siitä minulle ja hän pyysi minua sanomaan…"
Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa oli Oskar noussut seisaalleen. "Jos tulet Finsenin luota, niin tiedän asiasi, ja mieluummin tahtoisin kuolla…"
"Ei, ei, ei", sanoi Helga tarttuen hänen käteensä! "Istu alas. Ei se laisinkaan sitä ole. Kuuntelehan!"
Hän istuutui, ja Helgan katseen lempeys poisti kaikki hänen pelkonsa.
"Annetaan parhaillaan niin kutsuttuja kävelykonsertteja Covent Gardenin puistossa, ja joku päivä takaperin syntyi erimielisyyttä heidän orkesterinsa johtajan kanssa. Näytti suotavalta saada hankituksi uusi, kunhan vain löydettäisiin sopiva henkilö. Tietysti minä ajattelin sinua."
"Minua!"
"Miks'en? Näinhän mihin kelpasit johtaessasi noita sataaviittäkymmentä tollikkoa Thingvellirissä."
"Mutta Covent Gardenissa!"
"Hyvä Oskar, olen nähnyt kaikki täkäläiset soitonjohtajat ja vaikka he ovatkin sinua etevämmät tiedoissa ja kokemuksessa, niin ei ainoallakaan heistä ole rahtuakaan sinun vetovoimastasi ja nerostasi. Sen vuoksi sanoin: 'Niels, jos tahdotte oivallisimman johtajan, mitä Lontoo on koskaan nähnyt, niin antakaa minun noutaa hänet!'"
"Mutta sinä et tiedä, Helga — et saata aavistaakaan, — jos voisit vain kuvitella mielessäsikin, mitä olen saanut kokea pelkän elantoni tähden, pelkän elantoni —"
Helga taaskin katseli huonetta ja virkkoi sitten: "Enkö sitä näe? Eikö minulla ole silmiä? Mutta jos minulle sanoisit, ettei sinusta ole ollut halvimpaankaan työhön, mihin typerimmätkin pystyvät, niin pysyisin yhäti siinä, mitä Finsenille sanoin."
Oskarin kurkkua ahdisti. Helgan usko ja huolenpito vei häneltä maltin. Hetkeksikään hän ei ottanut ajatellakseen, että mitään itsekästä vaikutinta siihen saattaisi olla olemassa.
"Mitä sitten tahdot minua tekemään, Helga?" hän kysyi.
"Käymään tapaamassa minua Finsenin toimistossa klo 11 huomenaamulla."
"Mutta lupasin, ett'en sinne enää ikinä astuisi."
"Silloin et tiennyt, että minä tulisin sinua pyytämään. Ja minä pyydän sinua, Oskar."
Oskar muisti lupauksen, minkä oli antanut isälleen; hän ajatteli, miten vaarallista olisi uudestaan selata esille elämästään lehti, jonka oli pyyhkäissyt pois ja kääntänyt ainiaaksi umpeen; hän ajatteli Finseniä ja tämän suhdetta Helgaan sekä, miten Finsen saisi suurta vaikutusvaltaa tytön elämään tämän toiveita ja kunnianhimoa autellessaan; mutta hänen tahtonsa oli kuin väännetty vitsa, sillä vastustamaton kohtalo pakotti häntä eteenpäin.
"Tulethan, eikö totta?" kuiskasi tyttö, ja Oskar vastasi:
"Tulen."
Helga ojensi taasen kasvojaan eteenpäin, ja taasen Oskar suuteli häntä, ja sitten tyttö nousi lähteäkseen.
"Missä sinä asut?" kysyi Oskar, ja Helga ilmoitti sen hänelle. Se oli vanhanaikuinen vierastalo Green Parkin laiteilla.
"Asuuko Finsenkin siellä?"
"Asuu, hän asuu samassa rakennuksessa. Ja sinun pitää asua siellä myöskin. Tahdon tavata sinua alituiseen. Tarvitsen apuasi tuhansissa asioissa. Mutta nyt minun täytyy lähteä."
Oskar ei voinut laskea häntä menemään, ja heidän hellyydenosoituksensa uudistuivat.
"Lähdettyäsi tuntuu tämä kaikki kuin unelta", lausui Oskar. "Tuskin saatan uskoa sinun olleen täällä tai palaavan enää takaisin."
"Älä sano niin. Vakuutinhan sinulle Islannissa, että tulisin sinun luoksesi, ell'et sinä tulisi minua tapaamaan. Ja enkö ole pitänyt lupaustani?"
"Rakas, rakas Helgani!"
"Et menetellyt aivan oikein siinä, että lähdit antamatta minulle tilaisuutta tavata sinua."
"Tiedän, tiedän."
"Olihan sinulla jonkinlainen velvollisuus minua kohtaan sen jälkeen, mitä oli tapahtunut…"
"Hiljaa, rakkaani, hiljaa!"
"Mutta olen taipuvainen uskomaan, että muut olivat siihen syypäät."
"Älkäämme puhuko siitä, Helga", vältteli Oskar, ja hänen käsivartensa, jotka olivat olleet kiedottuina tytön vyötäisille tiukkaan syleilyyn, höllenivät ja vaipuivat alas.
Tämän jälkeen tuntui helpommalta erota hänestä, mutta ennenkuin avasi oven hän suuteli Helgaa vielä kerran ja häntä takaisin vaunuihin auttaessaan vei hänen sormensa huulilleen.
Hän seisoi avopäin kadulla koko ympäristönsä unohtaen, kunnes ajopelit olivat vierineet kapakan kulman taakse ja Helga vielä kerran niiden ikkunasta heiluttanut hänelle kättään. Sitten hän huomasi, että niin kauniin ja komeasti puetun nuoren naisen saapuminen tällaiseen likaiseen kujaan ja hänen odottavat ajopelinsä olivat houkutelleet naapurit asuntojensa oville, naiset hypistellen esiliinojensa nauhoja ja merkitsevästi irvistellen toisilleen.
Kun Oskar palasi asuntoonsa, sivuutti hänet Jenny etehisessä hiipivin askelin ja syyllisyyttä osoittavin kasvoin, jotka näyttivät ilmaisevan, että pieni tuskaantunut tyttö parka ei ollut voinut vastustaa kiusausta kuunnella ja pitää silmällä.
Oskar palasi hetkiseksi vierashuoneeseen, jossa vielä tuntui hajuveden tuoksu, sekaantuen eltaantuneen oluen ja tupakan hajuun. Ei hän koskaan ennen ollut kadehtinut viinuria, mutta sillä hetkellä hän olisi antanut kaikkensa saadakseen pitää tämän huoneen lopun päivää hallussaan, voidakseen istua sohvalla, missä Helga oli istunut, laskeakseen kätensä pöydälle, millä tämän käsi oli levännyt, ja suudellakseen mattoa, jota hänen jalkansa olivat koskettaneet.
Hän liikkui ikäänkuin unissaan eikä palatessaan takaisin omaan suojaansa muistanutkaan likaista ympäristöään. Tahrainen seinäpaperi, rääsyinen matto, täplikäs kuvastin eivät häntä alentaneet ja hävettäneet. Hänen ruumiinsa vielä viipyi rappeutuneessa luolassa, mutta sielu liiteli kaukana poissa. Se oli toisessa maailmassa — maailmassa, jota Helgan silmät aurinkona ja tähtinä valaisivat, sillä hän palautti yhä mieleensä hetkeä, jonka oli viettänyt hänen kanssaan, jokaista sanaa, jokaista äänensointua, jokaista katsetta ja jokaista liikettä.
Tätä kesti koko päivän, ja pimeän tullen putosi ikäänkuin verho vuosikauden kestäneen elämän ylitse. Nöyryyttävän kurja asema, raakojen kumppanien vastenmielinen ja rivo seura, yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne, tieto elämän tyhjyydestä ja arvottomuudesta, kaikki katkerat muistot näyttivät nyt menneiltä. Tämä taival hänen elämässään oli nyt ohitse, eikä koskaan, ei enää koskaan sen tuottama tuska ja häpeä palajaisi. Hän oli saanut sen kokea, sentähden että oli rikkonut; mutta jos hän oli rikkonut, niin oli hän kärsinytkin, ja Jumala itse oli nähnyt hänen kärsineen kylliksi.
Hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, kun hän laskeutui levolle likaiselle patjalleen, mutta hän nukahti autuaallisessa tilassa, ja yön ensi unelmassa oli hän taasen olevinaan Helgan seurassa. Kerran hän sydän-yöllä havahtui, hämärästi kuullen viinurin mässäävän alhaalla tovereineen korttien ja oluen ääressä; sitten hän heräsi aamulla ruumisvaunujen jymistessä Short-streetiä pitkin aina sen päässä olevaan holvikäytävään asti.
Klo 11 aamupäivällä hän läksi Covent Gardeniin ja yhä uudestaan meni sinne seuraavina aamuina samaan aikaan. Kymmenentenä aamuna hän kutsui Jennyn, joka oli käynyt araksi käytökseltään häntä kohtaan ja asetteli aamiaista hänelle tarjottimelle oven ulkopuolelle, itse tulematta sisään.
"Jenny, ilmoitahan emännällesi, että muutan täältä ensi viikolla."
Silloin Jennyn vaaleat, kaihoksivat kasvot kävivät aivan onnettomiksi, ja murtuneella äänellä ja nyyhkytyksen kurkkuunsa tukahuttaen hän sopersi:
"Senhän siitä tiesin seuraavan. Siinä paikassa kun tuo nainen osui näkyviini, minä sanoin, että se veisi teidät pois minulta — ja sen teki kuin tekikin!"