IV.
Kuvernööri ei saanut tietää, että Oskar oli rikkonut hänelle antamansa lupauksen.
Kun alting seuraavan kerran kokoontui, hyväksyttiin suurella enemmistöllä esitys perustuslakien uudestaan järjestämiseksi; siinä päätettiin poistaa kuvernöörinvirka ja asettaa ministeri. Mutta perustuslainmuutoksesta täytyi äänestää kaksilla valtiopäivillä, minkä vuoksi altingin hajaantuminen oli välttämätöntä. Hajaantumisen aika oli kuvernöörin määrättävissä, ja hän olisi saattanut pitkittää istuntoa, kunnes uudistuskuume olisi ollut ohitse. Mutta sensijaan että olisi näin menetellyt, hän päätti heti hajoittaa säätykokouksen, täten yllyttäen kiihoitusta ja jouduttaen omaa kohtaloaan.
Monet vastoinkäymiset kohtaavat miestä, jonka onni on hyljännyt, eikä kuvernöörinkään erehdysten mitta ollut vielä täysi. Kun tuli aika valita ehdokkaat, huomattiin, että se vaalipiiri, jota Oskar oli edustanut — pääkaupunki — oli taasenkin ilman miestään, ja kaikkien kummastukseksi kuvernööri itse sananvaltaa säätykokouksessa saadakseen ilmoittautui ehdokkaaksi.
Tämä arvaamaton askel kuvernöörin puolelta herätti suurta jännitystä, mutta kiihko yltyi kymmenkertaiseksi, kun saatiin kuulla, että johtaja aikoi ruveta vastaehdokkaaksi.
Ei koskaan ollut kansan mieli ollut niin kuohuksissa kuin sinä iltana, jolloin kuvernöörin ja johtajan oli seisottava toisiaan vastassa samassa vaalikokouksessa. Paremmat kansalaiset pysyivät poissa, pahoitellen ja häveten sitä, että nämä kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat olleet hartaat ystävät, nyt kynsivät toisiaan kuin kotkat, mutta vahingoniloiset toivoivat tästä näytelmästä itselleen hauskuutta koituvan, joten käsityöläisopiston sali pakkautui täpö täyteen kansaa.
"Toisten tapellessa toiset viisastuvat", he lausuivat toisilleen eivätkä siinä pettyneetkään.
Ruununvouti oli puheenjohtajana, ja jo alusta pitäen oli selvää, että hänellä kuvernöörin elinkautisena kilpailijana ei suinkaan ollut aihetta pidättää kumpaakaan ehdokasta tekemästä itseään naurettavaksi. Huono-onnisella on aina huono onni, ja kuvernööri pelasi itsensä ruununvoudin käsiin aavistamattaan ja ilman viivytystä.
Tämä ennen hiljainen ja arvokkaasti esiintyvä mies oli nyt menettänyt kaiken varovaisuuden ja malttinsa ja puheenvuoron saatuaan viskeli salaviittauksia joka puolelle. Kun vihaamme jotakin henkilöä, niin näyttävät kaikki hänen tekonsa vihattavilta. Otettuaan lopuksi johtajan liike-elämän puheiksi lausui kuvernööri:
"Ei itsekkyys koskaan tyydy, hyvät ystävät. Tahdotteko jättää yleiset varat miehen hoidettaviksi, joka ahneudessaan kaikkea tavoitellessaan menettää kaiken, syösten itsensä vararikkoon ja puutteeseen?"
Tämä hyökkäys otettiin toisella taholla vastaan pilkkahuudoilla ja rähisevällä naurulla, ja kun johtajan vuoro tuli puhua, väreili ivallinen hymy hänen kalmankalpeilla kasvoillaan, kun hän lausui:
"Tylsällä veitsellä pitäisi tavoitella niveltä eikä iskeä kovaan luuhun. Mutta jos nyt kerran ruvetaan arvoituksille, niin panen minäkin vastattavaksi yhden: Uskoisitteko yleisten varain hoidon henkilölle, jonka poika karkoitettiin maasta väärentäjänä ja varkaana?"
Tämä syytös Oskaria vastaan, jota kyllä usein oli kuiskailtu, mutta ei koskaan ennen julkisesti lausuttu, vaikutti kiihoittuneeseen kansanjoukkoon ukkoseniskun lailla, ja jo ennen kuin kuulijat olivat toipuneet hämmästyksestään oli kuvernööri vastoin kaikkea järjestystä noussut seisaalleen jälleen, huutaen jyrisevällä äänellä:
"Ja jätättekö te yhteiskunnan siveellisyyden sellaisen miehen huostaan, joka nuoruudessaan liittyi hyljättyyn naiseen ja vasta sitten meni avioliittoon rakastajattarensa kanssa, kun heidän ensimmäinen tyttärensä oli äpäränä syntynyt?"
Tämä oli kiihoituksen huippu. Kansanjoukko mykistyi, vain pakoveden tavoin sihisevää hengitystä kuului salissa. Johtaja oli kalpeana ja puhumattomana, ikäänkuin olisi julma isku samalla kertaa pyyhkäissyt sekä tunteen että ivan ilmeen hänen kasvoistaan, joll'aikaa hänen vastustajansa tuijotteli häneen veristynein silmin, hehkuvin poskin ja huulet tempoilevasti vapisevina.
Täten seisoivat nämä kaksi miestä pitkän tovini tuskin puolentoista kyynärän päässä toisistaan. Mutta sitten nähtiin kookkaan miehen raivaavan tiensä takana seisovan kansan läpi ja astuvan esille pitkin askelin. Se oli Magnus, joka kiirehti isänsä luo, ikäänkuin viedäkseen hänet väkisin pois.
Mutta ennenkuin kuvernööri hänet huomasi, oli jo toinen käsi, näkymätön käsi, laskeutunut hänen olkapäilleen. Ikäänkuin taivaasta iskeytyneenä kohtasi kuvernöörin aivoja lyönnin tavoin huomio, että hän johtajan loukkaukseen vastatessaan oli vihansa sokeassa raivossa häväissyt Thoran muistoa, Thoran, joka oli haudassaan ja jota hän oli rakastanut enemmän kuin ketään ihmisolentoa, joka ei ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.
Tällöin alkoi tämä turmiollinen paikka kamalassa äänettömyydessään pyöriä hänen silmissään, ja älähtäen kuten myrkytetty koira hän kaatui raskaasti lattialle. Magnus nosti hänet ylös ja kantoi kotiin — hän oli saanut halvauksen.
Nimitettiin ainoastaan yksi ehdokas pääkaupungille; vaalissa sai äänet ilman vastustusta johtaja, ja kun vaalikirjat palasivat maaseudulta, niin huomattiin uudistuspuolueen saaneen entistä suuremman enemmistön.
Kuvernööri toipui hitaasti, mutta kykeni kuitenkin olemaan liikkeellä valtiopäivien uudestaan kokoontuessa, ja perustuslakikysymystä jälleen esitettäessä hän kaikesta vastustelusta huolimatta kompuroi kahden sauvan nojalla säätytaloon, asettuen pieneen lehterikamariinsa valtiopäiväsalin perälle.
Väittely oli lyhyt eikä kiihkeä, ja kukaan tuskin katsahtikaan kulmaukseen, missä kuvernööri istui haalistuneessa virkapuvussaan entisen mahtavuutensa vapisevana varjona; mutta monta julmaa kömpelön sukkeluuden purkausta tähdättiin häntä kohden. Kuvernöörin kiukku yltyi yltymistään, ja vihdoin hän nousi suuttumuksesta vaahtoavin huulin panemaan vastalauseen tällaisia ansaitsemattomia loukkauksia vastaan, mutta hänet vaiensi puhemies, hänen entinen yksityissihteerinsä.
Lakiehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä; salissa kajahtelivat riemuhuudot ja tavanmukainen yhdeksänkertainen "eläköön!", sitten kun kuninkaalle oli laulettu. Murtuneena kannettiin kuvernööri kotiinsa.
Keskellä yötä hän sai uuden halvauskohtauksen eikä sen perästä enää jättänyt huonettaan. Mutta niin pian kun oli saanut puhekykynsä takaisin, hän käytti kaiken aikansa sanellakseen anomuksia kuninkaalle, rukoillen tätä olemaan hyväksymättä lakia, jolla tarkoitettiin hänen palvelijansa alentamista.
Jonkun viikon perästä saapui Magnus kehoittamaan isäänsä ja äitiänsä jättämään hallitustalon ja muuttamaan hänen luokseen maatilalle.
"Ei hyödytä mitään vastustaa valtiopäivien päätöstä, isä", hän sanoi. "Uusi ministeri nimitetään piakkoin, ja minkätähden odottaisit kunnes hän häätää sinut pois? Tulkaa Thingvelliriin — minä olen voimakas, saatan tehdä työtä meidän kaikkien edestä."
Mutta tällaisesta puheesta hänen isänsä aivan vimmastui. "Miten uskallat ehdottaakaan sellaista?" huudahti hän. "Ja kuinka julkeat näyttää naamaasi tässä talossa? Etkö tiedä, että sinä olet ollut kaikkeen syynä? Joll'et sinä olisi alussa niin katalasti menetellyt, niin ei mitään tästä kurjuudesta olisi tapahtunut. Mitä taasen uuteen ministeriin tulee, niin jos hän saapuu tänne häätämään minut ulos, käske hänen tuoda ruumisarkkuni — kuuletko? käske hänen tuoda ruumisarkkuni!"
Ajatus, että Magnus todellakin oli syypää kaikkeen, onnettomuuden ensi aiheena ja alkuna, vakaantui kuvernöörin mielessä päivä päivältä, joten Oskar alkoi hänestä näyttää syyttömältä, jopa esiintyi jonkinlaisena marttyyrinäkin. Hän pyysi Annaa lukemaan uudelleen Oskarin kirjeen, ja sen sisällön toistamiseen kuullessaan hän viehättyi ajatuksesta, että Englannin pääministeri oli hänen poikansa ystävä, niin suuresti, että pieluksien nojaan vuoteellaan pöngitettynä rupesi omakätisesti kirjoittamaan Oskarille, pyytäen häntä musertamaan isänsä viholliset.
"Sinulla on nykyään paljon vaikutusvaltaa, Oskar, ja sinun pitää pelastaa isäsi näiden pahanilkisten heittiöiden juonitteluista, joiden joukossa pahin ja pirullisin on johtaja Nielsen."
Näin hän luuli kirjoittavansa, mutta hänen aivoparkansa olivat jo niin sairaat, että paperille, joka hänelle asetettiin peitteen päälle, muodostui pelkkiä käsittämättömiä koukeroita ja viivoja, joita Anna ei saattanut Oskarille lähettää.
Kun näytti varmalta, että kuvernöörin suunnaton viha hänet tappaisi ja että hän kuolisi sydän täynnä mitä synkintä katkeruutta johtajaa kohtaan, niin Anna ja Margret neuvottelivat keskenään keksiäkseen jotakin, millä pehmentäisivät hänen tunteitaan ja tekisivät hänen loppunsa tyynemmäksi. Nyt kuten ennenkin he ajattelivat lasta. "Pieni lapsukainen voi heitä johtaa", he sanoivat.
He veivät siis pikku Elinin kuvernöörin makuuhuoneeseen, jättäen hänet leikkimään lattialle. Hänestä oli kasvanut mitä herttaisin pikku enkeli, joka keväisen auringonsäteen tavoin juosta sipsutteli huoneessa ja puheli. Mutta lapsen läsnäolo ei sairaaseen muuta tehonnut kuin että hän kurotti kätensä päänalusensa lähellä sijaitsevaan lippaaseen, ottaen sieltä esille paperikäärön.
Ei kukaan tiennyt, mitä oli noissa vanhoissa kellastuneissa papereissa, joita hän kankeissa sormissaan kahisteli. Hän piti ne aina pieluksensa alla, paitsi milloin vuodetta pöyhittiin. Silloin hän pisti ne yöpaitansa poveen.
Naisten jutellessa Elinistä ja tämän pikkuisista lapsellisen veitikkamaisista vehkeistä puhui kuvernööri Oskarista. Vaikka hänen muistonsa oli äskeisiin asioihin nähden hämmentynyt, oli se ihmeellisen selvä, mitä tuli menneisyyteen, ja hän tiesi kertoa lukemattomia juttuja Oskarin lapsuudesta. Muutamat niistä olivat lystillisiä ja hän nauroi niille, sikäli kuin vääntyneine kasvoineen saattoi, mutta kaikki hän kertoi osoittaakseen, että Oskar ei ollut muiden lasten kaltainen, ja päästyään kertomuksensa päähän oli hänen tapansa lausua:
"Poikani on nyt suuri mies, jollaiseksi hänen aina sanoin tulevankin, ja kun hän saa kirjeeni, niin näette, mitä hän tekee."
Sillävälin oli lakiehdotus lähetetty Tanskaan, ja ruununvouti kutsuttiin Kööpenhaminaan. Mitä tämä merkitsi, siitä ei saattanut olla kahta mieltä, ja sähkölennättimen puutteessa täytyi pienen pääkaupungin kärsivällisesti odottaa laivan paluuta. Sen piti saapua eräänä sunnuntai-iltana, ja kellonsoittajat tuomiokirkon tornissa seisoivat valmiina kajahuttamaan tervehdyksen uuden ministerin kunniaksi.
Kuvernööri kuuli, miten "Lauraa" odotettiin, ja hän kuvitteli, että Oskar saapuisi siinä, muassaan kuninkaan kielto, masentaakseen isänsä viholliset. Hän oli sinä iltana hyvin sairas ja tohtori Olsen oli epäillyt hänen kestävän vain huomenaamuun. Mutta sairas ei sallinut kenenkään hoitaa itseään; Magnus oli tullut äitinsä kutsusta, mutta ei uskaltanut näyttäytyä isälleen, vaan istui portailla oven edessä.
Täti Margret hyöri edestakaisin koko päivän, ja iltapuoleen nähtiin itse johtajankin käyskentelevän talon edustalla, tuon tuostakin katsahtaen kuvernöörin ikkunoihin kasvoillaan rakkauden ja pelon kiihko kuvastumassa vielä kiihkeämmän ylpeyden ja vihan kanssa taistelevana. Vihdoin meni Anna ulos hänen luokseen ja pyysi:
"Oskar Nielsen, tule sisään katsomaan vanhaa ystävääsi."
"En ennen kuin hän kutsuu minua — en ennen kuin hän kutsuu minua", vastasi johtaja; minkä jälkeen Anna meni jälleen sisälle ja kuiskasi kuolevan vuoteen yli:
"Rakas Stephen, johtaja on ulkona kadulla ja odottaa vain kutsua sisään."
"Sitten täytyy hänen tulla polvillaan", vastasi kuvernööri. Ja tämä oli kaiken loppu.
Höyrylaiva ei saapunutkaan sinä iltana ja kellonsoittajat menivät levolle. Mutta aamun koittaessa, kun kalastajavenheet lahdella tunkeilivat sumuharson läpi ja auringon ensi säteet välkkyillen kultasivat vuorten huiput, silloin alkoivat kellot soida iloisesti, sillä "Lauran" nähtiin lipuvan vuonoa ylös, lippujen liehuessa keulasta perään.
Magnus kuuli kellot ja sitten laahustavan liikkeen isänsä makuuhuoneesta. Vähäistä myöhemmin hän kuuli kansan hurraavan kadulla ja sitten tukahtuneen kaiun samaan huutoon isänsä oven takaa.
"Hurraa! hurraa!" huusi väkijoukko ulkona.
"Hur-raa! hurr-hurr-aa-aa!" toisteli kähisevä ääni sisältä.
Yht'äkkiä kuului jyskähdys, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut, ja Magnus syöksyi isänsä makuukammioon. Tämä lepäsi lattialla yöpuvussaan. Hän oli kuollut, mutta hänen kasvonsa hymyilivät, ja kuihtuneissa kangistuneissa käsissään hän piti rypistyneitä papereita joille Oskar poikana oli piirrellyt lapsellisia kirjoitelmiaan.
Päivemmällä Magnus kirjoitti Oskarille: "Ilmoitan sinulle, että isämme kuoli tänä aamuna. Luulen, että hän kuoli onnellisena."
Mutta posti lähti vasta loppuviikolla, ja Magnuksen kirjeen alle lisäsi Anna omasta puolestaan: "Hän rakasti sinua loppuun asti, ja me ollaan haudattu hänet lähimäksi rakkaan Thoramme viereen."