III.
Kristian Kristiansson muuttui yhä harvapuheisemmaksi aluksen lähestyessä määräpaikkaansa. Joka taival tiestä oli muistoja täynnä, ja ihanimmat tuntuivat katkerimmilta, onnellisimmat olivat vaikeimmat kestää. Hän seisoi laivan keulassa nähdessään ensi vilahduksen Islannista, jonka merestä kohoavat jäätiköt hurstiin verhoutuneen kummituksen tavoin sinertävän valkeina etäällä siinsivät. Ja silloin, muistellessaan niiden aikojen tenhoisia toiveita, jolloin hän ensi kerran oli nähnyt maansa sellaisena, ja kuinka monet niistä nyt olivat pirstaleiksi särkyneet, hän olisi pahoin murtunut, ellei kapteeni olisi ilmestynyt hänen taakseen ja iloisella äänellään mörissyt:
"Tuolla se on! Tuolla se on kotimaanne! Tuolla se paikka, jonka olette tehnyt kaikille tunnetuksi!"
Kristian Kristiansson palasi heti hyttiinsä eikä näyttäytynyt kannella ennen kuin seuraavana aamuna "Lauran" porhaltaessa vuonoa ylös. Silloin kauppias maihinnousuhatussaan ja -päällystakissaan alkoi osoitella hänelle nähtävyyksiä kuin muukalaiselle ainakin.
"Tuolla on vanha kaupunki, laajempana varmaankin kuin viimeksi nähdessänne. Tuo tuolla oikealla on uusi laivaveistämö ja täällä on pitaalisairaala vasemmalla kädellä. Tämä on Engey, haahkatelkkien asumasaari, oiva paikka nuoren kansan kuherrella. Tuolla keskellä kohoaa vanha tuomiokirkko, ja vasempaan siitä sijaitsee hallitustalo. Nuo uudet varastohuoneet peittävät ne nyt melkein kokonaan näkyvistä — minä itse olen ne rakennuttanut."
"Laura" laski ankkurinsa kaupungin alapuolelle kaljaasien ja hiilialusten joukkoon, ja muistellessaan, miten hän viimeksi oli siinä seisonut, olisi Kristian Kristiansson taas helposti joutunut mielenliikutuksen valtaan, ellei häntä olisi huumannut kova touhina ympäristössään — komentosillalta kaikuvat määräykset, köysiportaita laskevien merimiesten hoilotukset ja meluavat ihmiset, jotka pienillä veneillään olivat tulleet laivan luo, ja paraikaa kapuilivat ylös kannelle.
Kristian Kristiansson tunsi useimmat venemiehistä, vaikka he olivat nyt vanhoja, jotka ennen olivat olleet keski-ikäisiä, ne keski-ikäisiä, jotka olivat olleet nuoria, ja nuorukaiset olivat käyneet parrakkaiksi miehiksi. Mutta ei yksikään heistä tuntenut Kristian Kristianssonia nostaessaan hänelle hattuaan tai kulkiessaan hänen ohitsensa päällystön luo mennäkseen.
"Hyvää huomenta, perämies! Huomenta, kapteeni! Mitä matkustajia tällä kertaa?"
"Ei muita kuin yksi ainoa, lukuunottamatta Jon Oddssonia, mutta hänpä onkin koko joukon arvoinen — Kristian Kristiansson!"
"Mitä! Suuri Kristian Kristiansson?"
Vähemmässä kuin kolmessa minuutissa oli puolet veneistä kiitämässä viemään uutisia kaupunkiin, sillä välin kun jäljellä olevien omistajat kilvan kiistelivät Kristianssonin matkatavaroista, saadakseen kunnian kulettaa ne maihin.
"Alallanne, pojat!" komensi kapteeni. "Herra Kristiansson menee minun matkassani laivan veneessä, älkää unohtako sitä!"
Kesti runsaasti puoli tuntia, ennen kuin tämä saattoi tapahtua, sillä Kristian Kristianssonin tuli ensin karttahuoneessa tyhjentää malja kapteenin terveydeksi ja laivan onneksi. Kun he vihdoin alkoivat soutaa maihin matkalaukut kasattuina veneen keulaan ja kapteenin pakinoidessa perässä, saattoi säveltäjämme tuskin hillitä itseään muistellessaan sitä synkkää yötä, jona oli lähtenyt Islannista kenenkään hyvästelemättä, paitsi äitinsä, joka istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään, ikäänkuin ei olisi konsanaan voinut luopua siitä.
Veneen saapuessa rantaan oli satamasillalle kerääntynyt väkeä tungokseen asti, ja Kristian Kristiansson astui maihin, näyttäen siltä, kuin olisi koettanut välttää yleistä huomiota, mutta kuitenkin varmasti tiennyt, että kaikkien katseet mitä kiinteimmin häntä seurasivat. Silloin muuan pieni lihava mies vaivaloisesti hengittäen — Kristiansson tunsi hänet paikalla — kumarsi syvään ja alkoi lukea jotakin pitkältä paperiarkilta.
Se oli ylistystä tulviva adressi, jonka kaupungin valtuuston puheenjohtaja tuota pikaa oli asukasten nimessä kokoonpannut. Se alkoi: "Kuuluisa maanmiehemme" ja jatkoi tervehtäen Kristianssonia miehenä, joka oli "vuosituhannen yöstä uudelleen elvyttänyt muinaisen hengen ja maineen."
Kiihdyksissään ja häpeissään, tuskin uskaltaen puhua, jottei äänen sointu häntä ilmaisisi, Kristian Kristiansson vastasi muutamilla jokapäiväisillä lauseparsilla, ja sitten, kansanjoukon kuiskaillessa: "Vaatimaton!" "Suuruuden vaatimattomuutta se on, tietäkääs!" hän koetti työntäytyä hotellia kohti.
Hän ei ollut astunut montakaan askelta, kun kohtasi valtiosihteerin virkapukuun, hattuun ja viittaan puetun nuoren miehen, joka työnsi kansanjoukon syrjään ja huohotti kuin juoksujalkaa rientänyt:
"Ministeri tervehtää ja pyytää, että kunnioittaisitte häntä saapumalla hallitustaloon vieraaksi."
Kristian Kristiansson koetti estellä, mutta kaikkien katseet olivat häneen kiinnitettyinä, ja nähdessään, että oli mahdotonta epäluulon alaiseksi joutumatta päästä pakoon, hän suostui seuraamaan miestä.
Lyhyt matka hallitustalolle oli kuin kulkua Golgatalle. Joka askel oli muistoja täynnä — menneitten huvien, intohimojen, hilpeiden riemujen, surujen ja murhenäytelmien muistoja — mutta näiden kimmotessa häntä vastaan yksin katukivistäkin täytyi hänen nyökäytellä päätään ja näyttää iloiselta, kun sihteeri hänen rinnallaan käyden yhtenään rupatteli, antaen selityksiä ja kuvauksia paikoista, joiden ohi he kulkivat.
"Tämä on pääkatumme, herra Kristiansson. Tuo on paras hotellimme, ja tässä kansallispankkimme. Tuo avara rakennus, jonka katolla liehuu Islannin lippu, on valtiopäivätalomme. Tuolla on vanha tuomiokirkko, ja tämä — tämä on hallitustalo."
Häpeän painostamana, kaksinaisuudentunteen huumaamana ja vapisten ilmitulemisen pelosta Kristiansson vain myönteli: "vai niin", ja "niinkö?", kunnes saapui vanhan kotinsa eteiseen. Ja silloin, muistaessaan miten ja milloin hän siitä viimeksi oli astunut ulos — yksinään, yön pimeydessä, arvottomana, isänsä hylkäämänä — oli hänellä täysi työ hillitessään kovaa haluaan kääntyä pois ja paeta. Mutta samassa hänen isänsä ovi äkkiä aukeni, ja kynnyksellä seisoi toinen mies puettuna kuvernöörin virkapukuun ja käsi ojennettuna.
Kristian Kristianssonin sydän tykytti, niin että hän oli läkähtymäisillään. Mitä järjetöntä ilveilyä tosielämässä oli tämä, että hänet, joka vast'ikään oli karkoitettu pois Islannista, otettiin palatessaan avosylin vastaan? Mitä mieletöntä sokkosillaoloa kohtalon voimat hänen kanssaan leikkivät? Hän ei ollut turhaan ottanut Kristian Kristianssonin nimeä. Millä näkymättömillä siivillä olikaan kohtalo hänet verhonnut hänen niin tehdessään, ja olivatko nämä siivet peitetyt kunnian vaiko häpeän höyhenillä, palkinnon vai rangaistuksen, ilon vai surun, elämän vaiko kuoleman?