IV.
Ministeriksi tehty ruununvouti oli yhä entisensä. Hän otti Kristian Kristianssonin vastaan mitä sulavimmalla kohteliaisuudella, ilman pienintäkään merkkiä siitä, että olisi hänet tuntenut.
"Tervetuloa!" hän sanoi. "Tervetuloa Islantiin! Vaimoni on vastaanottohuoneessa — näkemisenne on hänelle suuri ilo. Menkäämme tätä tietä, virkahuoneeni läpi, seuratkaahan minua. Älkää satuttako itseänne uuniin, vieraat toisinaan tekevät niin. Tämä on vanha rappeutunut talo, josta edeltäjäni oli vastuunalainen — rakennutan parast'aikaa parempaa toiseen osaan kaupunkia. Ettehän ole vielä syönyt päivällistä? Sepä hauskaa! Meillä täällä ylhäällä pohjoisessa on alkuperäiset tavat vallalla, herra Kristiansson. Me syömme päivällistä puolenpäivän tienoissa, ja te tulette juuri parahiksi. Olin johtamassa hallinnollista kokousta, kun uutinen saapumisestanne ilmoitettiin minulle, ja rohkenin silloin kutsua pari virkaveljistäni aterioimaan kanssanne. Tässä on vastaanottohuone — olkaa hyvä ja astukaa sisään."
Mutisten ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi ministerin selityksiin Kristian Kristiansson seurasi häntä läpi talon, jonka tunsi kuin viisi sormeaan, kunnes kohtasi talon emännän ja ystävät, jotka oli kutsuttu häntä tapaamaan.
Rouva oli hänen koulunaikuinen tuttavansa, keski-ikäinen ja vakava; ystävät taas olivat kimnaasin rehtori, iäkkääksi käynyt ja raudanharmaa, ja piispa, vanha hopeahapsi. He ottivat hänet vastaan mitä suurimmalla sydämellisyydellä, mutta, kuten ministerikin, vähintäkään tunnustelun merkkiä osoittamatta.
Kristian Kristiansson kumarteli, mutta ei puhunut paljoa. Hän ei enää pelännyt tulevansa ilmi, sillä nyt hän tiesi voivansa tuntemattomana kulkea kautta koko Islannin, jos niin tahtoi; mutta hänen seisoessaan vanhassa kodissaan, lapsuutensa muistojen ympäröimänä, hänen verensä kuohui ja kurkkua alkoi kuristaa, ja hän saattoi tuskin hillitä itseään.
Hetkisen kuluttua ilmoitti palvelija päivällisen olevan valmiina, ja ministeri vei vieraansa ruokahuoneeseen. Se oli sama vanha huone, entiseen tapaan kalustettuna ja tuskin missään suhteessa muuttuneena. Mutta hänestä, joka sinne nyt astui sisään, näytti se olevan täynnä kummituksia. Yhdellä hätäisellä silmäyksellä hän näki kaiken — tuolin, jossa isällä oli tapana istua, äidin, Magnuksen ja Thoran paikat. Ja muistaessa, että kaikki tuo oli mennyttä, että kaikki yhteys omaisten kanssa oli katkennut, että tässä vanhassa talossa asui toisia ihmisiä eikä jäljellä ollut ketään muuta kuin hän itse, jolla ei siinä ollut vähintäkään osaa, oli hänen sydämensä sykintä taas tukehuttaa hänet, ja hän istahti pöytään kuin rikoksellinen.
Mutta jos Kristian Kristiansson oli ääneti, puhui sen sijaan ministeri lakkaamatta.
"Saatte nähdä, että Islannissa tiedetään kaikki, mikä teitä koskee, herra Kristiansson — ihan tyyten! Omasta puolestani voin sanoa, että minulla tavallisten tietolähteiden lisäksi on ollut muutamia yksityisiäkin. Poikani — tunnette kai poikani?"
Kristian Kristiansson kumarsi.
"Poikani on uskollisesti antanut minulle tietoja, joten tulette huomanneeksi minun seuranneen kaikkia liikkeitänne. Tietysti olin pahoillani, kun hän ei ilmoittanut minulle tulostanne — mutta ehkä hän ei tiennytkään siitä. Eikö tiennyt? Sitä ajattelinkin. Ei hän silti olisi sitä minulle kertonut, jos te olisitte tahtonut sen salata. Niels on varovaisuus itse, sitä hän on. Minun on esimerkiksi ollut mahdotonta taivuttaa häntä ilmoittamaan, kuka te olette! Kiusasin häntä — tunnustan, että kiusasinkin. Mutta ei! 'Eihän se meihin koske, isä', hän sanoi, ja minä olin pakotettu tyytymään."
"Suuri kunnia on tullut Islannin osaksi, kun ensiksi esiinnytte omassa maassanne", sanoi rehtori.
"Niinpä tosiaan, rehtori, ja herra Kristiansson saa nähdä, ettei hänen maineensa täällä ole mikään tyhjä kupla."
"Ei löydy yhtäkään ylioppilasta, joka ei laulaisi laulujanne", vakuutti rehtori.
"Eikä yhtäkään nuorta talontyttöä, joka ei soittelisi kappaleitanne", täydensi ministerin rouva.
"Ihmeellistä!" virkkoi ministeri itse. "Kerrassaan Ilmeellistä! Mutta aina olenkin sanonut, että sävelniekka on kansainvälinen taiteilija. Muut taiteilijat — runoilijat, esimerkiksi — vaativat kääntäjänsä, mutta sävelniekka ei kaipaa mitään välittäjää. Hän käyttää tuota ainoata, yleismaailmallista kieltä, ja hänen puhuessaan voi koko maailma kuunnella. Oiva lahja! Miltä tuntuneekaan kuulua suurten säveltäjien joukkoon! Vaikka kenties silläkin on varjopuolensa. Mitä sanookaan runoilija? He oppivat kärsimyksistä sitä, mitä lauluissaan opettavat. Se on surullista. Lieneekö totta? Tokkohan kaikki ylevät laulut, suuret sinfoniat ja oopperat ovat luojiensa kärsimysten tuotteita, tosielämän kärsimysten, ehkä muutamassa tapauksessa synnin ja surunkin synnyttämiä. Mitä arvelette te, herra Kristiansson?"
"Jumala tiesi", sanoi Kristiansson, ja sen jälkeen vallitsi hetken hiljaisuus.
"Stephen raukka!" huudahti piispa yht'äkkiä, ja sitten kaikki kohottivat katseensa ylöspäin.
"Tulin tässä ajatelleeksi", jatkoi piispa, "että jos synti ja suru lisäisivät neronlahjaa suurta sävelteosta laatiessa, olisi eräs tässä talossa syntynyt varmaankin jättänyt jälkeensä kuolemattomia teoksia."
Kristian Kristiansson oli muiden kanssa katsahtanut ylös, ja ministeri kallistui hänen puoleensa selittämään matalalla äänellä: "Surullinen historia, herra Kristiansson — koskee erästä edeltäjäni poikaa, jonka elämä joutui haaksirikkoon, mies paran."
"Tarkoitatte Oskar Stephenssonia?"
"Niin todellakin! Mutta miten voi olla mahdollista, että tunnette hänet?"
"Puhelimme hänestä laivalla."
"Ahaa, sehän on selvää! Hänpä muuten olikin tavallaan teidän alempi aateveljenne, hän oli soitannon johtajana Covent Gardenissa. Kamala murhenäytelmä! Tavaton häväistysjuttu! Kun kauhunviesti saapui Nizzasta, niin jokainen täällä häpesi. Sellainen tunnettu islantilainen nimi, ja entisen kuvernöörin poika! Tuntui miltei siltä, kuin Islannin kunnia olisi tahraantunut maailman silmissä. Niin erilaista, niin kerrassaan erilaista, jos vertaa siihen teidän suurenmoisen työnne loistavia tuloksia."
Kristian Kristiansson vapisi kiireestä kantapäähän, mutta sama salaperäinen vaikutin, joka ajaa karitsan koiraa kohti, pakotti hänet jatkamaan.
"Onhan hänen äitinsä kai vielä elossa?" hän kysyi.
"Anna? On kyllä, mutta siinäpä jokseenkin on kaikki mitä hänestä voi sanoa."
Kristian Kristianssonin ääni aleni ja vapisi, kun hän kysyi: "Onko hän sairaana?"
"Oli miten oli — ainakin on hän onneton. Vanhan kuvernöörin kuoltua hän asettui asumaan Thingvelliriin toisen poikansa luo, ja tämä on taas tukalissa oloissa."
"Veloissa?"
"Niin, hän on pankille velkaa sekä pääoman että korkoja lainasta, jonka hänen isänsä oli ottanut kiinnityksellä pelastaakseen hänen veljensä vankilasta."
"Ja miten aikoo pankki menetellä hänen suhteensa?"
"Myydä hänet aivan pian puille paljaille."
Kristian Kristiansson vaipui taas äänettömään mietiskelyyn, ja kun keskustelu pöydässä jo oli kääntynyt muihin asioihin kysäisi hän yht'äkkiä:
"Eikö häneltä jäänyt lasta?"
"Keneltä? Oskar Stephenssoniltako? Jäi — tyttö."
"Elääkö hän myös?"
"Elää, ainakin minun tietääkseni. Kuulepas, rehtori, eikö Oskarin pikku tyttö vielä elä?"
"Elää ja on terve ja reipas", vastasi rehtori.
Kristian Kristianssonin katse kävi ilmeisesti kirkkaammaksi. "Onhan tämä ainakin hyvä uutinen," sanoi hän.
Hänen muuttunut äänensä hämmästytti kaikkia niin, että he hetkeksi vaikenivat. Sitten sanoi ministeri:
"Se osoittaa hyvää sydäntänne, että otatte osaa onnettoman aateveli-vainajanne perheen kohtaloon, ja jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, että halusitte kuulla tarkemmin heistä, niin olisin voinut kutsua pankkiirin tänne.
"Tapaan hänet huomenna", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten hän heittäen harvasanaisuutensa puheli seuraavan puolen tunnin ajan muista asioista.
Hän puhui hyvin, ja seura oli ihastuksissaan, sillä ei kukaan heistä aavistanut, että hänen eloisuutensa oli vain hermostumista ja naurunsa häpeänsekaista. Päivällisen päätyttyä piispa, joka lakkaamatta oli tarkastellut Kristian Kristianssonia, nousi ja ojensi hänelle kätensä.
"Olen erittäin onnellinen", hän virkkoi, "kun sain nähdä teidät, ja toivon, että vastakin tapaamme. En ymmärrä ensinkään musiikkia, hyvä herra, mutta minua ilahuttaa nähdä, että jalo soittotaiteilija on vain toinen nimitys jalolle miehelle, ja rukoilen Jumalaa siunaamaan teitä sekä ruumiin että sielun puolesta."
Kristian Kristiansson ei saanut vastatuksi, sillä piispan ylistys lisäsi hänen omantuntonsa tuskia uudella mielikarvaudella, ja hän vain kumartui suutelemaan vanhuksen kättä.
Piispa oli hyvillään ja liikutettuna. "Hän on kovin miellyttävä! Kerrassaan ihastuttava!" hän kiitteli pukiessaan ylleen päällysnuttua eteisessä. "Hän tuo minun mieleeni erään, jonka joskus olen tavannut."
"Niin minunkin", yhtyi rehtori.
"Tuo siro käytös, viehkeä hymyily ja ääni, joka tunkee ytimiin ja luihin —"
"Onko hän todella yhdennäköinen — vai johtuuko vain siitä, että pöydässä puhuimme —"
"Tarkoitat onnetonta nuorta —"
"Aivan."
"Oi niin!" huokasi piispa ovea avatessaan. "Mitä suuria olisi hänkin voinut saada aikaan, jos taivas olisi sallinut!"
"Hän voisi nyt olla vaikka toinen Kristian Kristiansson", tuumi rehtori.
"Stephen raukka!" surkutteli piispa.
"Anna parka!" säesti rehtori, ja nuo kaksi vanha ystävystä lähtivät vaivalloisesti astumaan tietään pitkin.
Tällä välin mies, josta he tietämättänsä puhelivat, kärsi itsesoimausten tuskia. Epärehellinen hanke väärän nimen avulla oli saavuttaa kansansa rakkautta ja kunnioitusta oli tukehuttamaisillaan hänet. Se oli tarpeellista, se oli välttämätöntä, sitä vaati menettelytapa, johon hänet sai ryhtymään toimi, joka toi hänet kotiin. Mutta jos ne, jotka sokeassa innostuksessaan lausuivat hänet tervetulleeksi, olisivat tienneet, kuka hän oli, miten olisikaan heidän sydämensä häntä kohtaan kylmennyt, myötätuntoisuutensa muuttunut inhoksi ja ihailunsa ylenkatseeksi!
Ilta oli Kristianssonille herkeämätöntä kärsimystä! sillä kaikki mitä tässä talossa tapahtui, vähäpätöisinkin esine, mikä hänen silmäänsä sattui, näytti olevan määrätty häntä kiduttamaan. Niin pian kuin mahdollista hän pyysi päästä levolle.
Hänet osoitettiin makuuhuoneeseen, jossa Thora ennen oli asustanut!
Tämä oli viimeinen pisara hänen kärsimystensä kalkissa. Hän oli kuin salakuoppaan pudonnut, ja hänen teki mieli sanoa: "Antakaa minulle mikä huone tahansa, kun vaan ei tätä!" Mutta hän ei uskaltanut puhua, jottei pieninkään sana olisi häntä kavaltanut.
Suljettuaan oven hän heittäytyi uunin luona seisovaan nojatuoliin ja näki taas kuin salaman välähdyksinä sarjan tähän huoneeseen liittyviä elämänsä kohtauksia. Hän ajatteli hääyötään, kun sykkivin sydämin hiipi hauskaan, kodikkaaseen morsiuskammioonsa ja vuodeuutimien takaa kuuli Thoran värähtelevän hengityksen. Hän ajatteli riemuisaa aamua, kun Thoran kalpeat kasvot päivänpaisteisina hohtivat ja aamuruskon hehku täytti huoneen, aamua, jolloin heidän lapsensa oli syntynyt. Hän muisteli synkkää päivää, kun näki vaimonsa kuolleena lepäävän, ja raskasta hetkeä, jolloin viimeisen kerran häntä silmäiltyään kätki sävellyksensä hänen arkkuunsa.
Voi surkeata ilveilyä! Voi rikottua ja mieletöntä valaa! Mutta ei sittenkään niin mieletöntä, paitsi hänen omalle loukatulle aikomukselleen, sillä nyt hän tiesi, miksi oli ottanut Kristian Kristianssonin nimen. Syyttävän omantuntonsa sokeassa tuskassa hän oli luullut tehneensä sen vain kieltääkseen itseltään maineen, minkä hänen teoksensa hänelle tuottaisivat, mutta kohtalon käsittämättömillä ja ilkkuvilla voimilla oli ankarampia tarkoituksia kuin tuo. Se tapahtui siksi, että hän Oskar Stephenssonina kuoltuaan vielä palaisi Islantiin, näkisi käytöksensä kaikki seuraukset, — että hän, kuin paljain jaloin geysirin kuumalla pohjalla kulkien, seuraisi nuoruutensa polkuja ja hautajaisia; että elossa olevat kiduttaisivat häntä kiitollisuudella ja kuolleet muistoilla; että Jumalan vanhurskas käsi lepäisi hänen päällään raskaampana kuin konsanaan ennen ja hän saisi palkan kaikista teoistansa.
Tämän tähden oli hän ottanut Kristian Kristianssonin nimen ja voittanut sen nimen maineen. Ja hänen uuden elämänsä marttyrius oli alkamassa.