V.
Heti kun pankki aamulla avattiin, lähti Kristian Kristiansson sen johtajaa tapaamaan, ja hänet otettiin vastaan ylenmääräisen kohteliaasti.
"Saanen esittää itseni", hän aloitti.
"Aivan tarpeetonta", vastasi pankkiiri kumartaen, "koko maailma — sanon koko maailma, herra Kristiansson, tuntee teidät."
"Olette kai saanut kirjeen pankkiiriltani Lontoosta —?"
"Sen saimme — se tuli 'Lauran' tuomassa postissa."
"Siinä luullakseni pyydetään teitä hyväksymään nimikirjoitukseni kahteensataan tuhanteen kruunuun asti."
"Se on summan suuruus, herra Kristiansson — kaksisataatuhatta. Jos tahdotte heti nostaa jonkin summan —."
"Tahdon tosiaan", selitti Kristian Kristiansson, ja ottaen laajan lompakon povitaskustaan hän veti esille shekkikirjan ja tarttui kynään.
"Herra Palsson", hän lausui — pankkiiri säpsähti kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta sitten kumarsi ja hymyili — "minua suuresti liikutti eräs puutteen kuvailu eilisillä ministerin päivällisillä, ja tahtoisin olla joksikin avuksi."
"Te olette hyvin jalomielinen, herra Kristiansson, ja jos voin teitä pienimmälläkään tavalla palvella, pienimmälläkään tavalla, niin käskekää vain."
"Asia koski edesmenneen maaherran perhettä — kuulin, että he ovat velassa pankkiin ja että pankki parhaillaan panee toimeen uloshaun."
"Ikävä kyllä se on totta, mutta pankki on ollut hyvin leppeä — hyvinkin leppeä, sanon — oli mahdotonta odottaa enää kauemmin."
"Arvelen, että velka on korkoja kiinnityslainasta Thingvellirin majatalokartanoa vastaan ja että rahat lainasi nykyisen omistajan isä?"
"Niin on asian laita, mutta korot ovat jo pitkältä ajalta maksamatta, ja itse kiinnityskin — itse kiinnityskin on kaikkea muuta kuin hyvä vakuus."
"Herra Palsson", sanoi Kristian Kristiansson, "jos minä maksaisin teille korot omasta kukkarostani, niin ehkäisisikö se toimenpiteen?"
Pankkiiri näkyi pidättävän henkeään. "Te olette hyvin hyvä", hän virkkoi tovin kuluttua. "Mutta korkosumma on suuri; tuskin olette sitä osannut ajatellakaan."
"Miten suuri?" kysyi Kristian Kristiansson.
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Enkä missään tapauksessa enää saattaisikaan ottaa sitä vastaan. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ulosmittaus on jo toimitettu, kuulutukset huutokaupasta ovat julaistut, ja koko juttu on nyt ruununvoudin käsissä."
"Milloin tapahtuu huutokauppa?"
"Katsotaanpas", lausui pankinjohtaja vilkaisten sanomalehteen, "tämä on vuoden viimeinen päivä, ja huutokauppa on kuulutettu huomiseksi."
"Huomiseksiko jo?" huudahti Kristian Kristiansson, nousten nopeasti tuoliltaan.
"Huomenna kello 9 aamulla, herra Kristiansson."
Toinen istuutui jälleen, alkaen hypistellä kynänterää sormillaan.
Sitten hän virkahti:
"Herra Palsson, olen ollut monta vuotta ulkomailla, mutta olen muistavinani, että maatiloja myydessä on Islannissa lain mukaan pidettävä kolme huutokauppaa — kaksi ruununvoudin toimistossa ja kolmas itse maatilalla."
"Niin on, mutta onnettomuudeksi on tämä juuri kolmas — kaksi edellistä on jo pidetty."
"Majatalon täytyy siis joutua vasaran alle joka tapauksessa?"
"Sen täytyy joutua joka tapauksessa."
"Ette luule asian olevan mitenkään autettavissa?"
"Olen varma — ihan varma, ettei sitä voi mitenkään auttaa."
"No niin — jos sen täytyy tapahtua, niin sen täytyy", taipui Kristian Kristiansson, ja kastaen kynänsä musteeseen hän toisti ikäänkuin jälkiajatuksena: "Korkoja on kahdeksantuhatta kruunua, niinkö?"
"Vähintäänkin kahdeksantuhatta kruunua. Lakikulunkien ja muiden kustannuksien kanssa luultavasti kymmenenkin — niin, luultavasti kymmenen."
"Ja pääsumma on…"
"Pääsumma on satatuhatta kruunua."
"Ihmisraukat, ihmisraukat!" säälitteli Kristian Kristiansson. Hän alkoi kirjoittaa maksuosoitustaan, mutta pankkiiri jatkoi puhettaan.
"Olen pahoillani äidin tähden, herra Kristiansson, — todellakin hyvin pahoillani äidin tähden. Hän kuuluu sukupolveen, joka on nopeasti häviämässä, mutta moni hänet kuitenkin täällä kaupungissa vielä muistaa. Hyvä äidillinen sielu — on surkuteltavaa, että onnettomuudet ovat kohdanneet häntä näin armottomasti hänen elämänsä iltana —. Imupaperiako?"
"Kiitos!"
"Säälikseni käy poikakin — käy tosiaan säälikseni poikakin. Oikea Ismael, herra Kristiansson — on aina ollut ja sellaisena pysyykin — mutta hän näkyy kerrassaan kovia kokeneen. Totta puhuen oli kartano alusta pitäen rasitettu kiinnityksillä aika lailla yli arvonsa, ja jos hän olisi luopunut ponnistuksistaan viisitoista vuotta sitten, niin olisi saattanut olla parempi hänelle itselleen, pankille ja joka miehelle. Nähtävästi hän tahtoi sen säilyttää perheen tähden, ja poloiselle on se tunnustus annettava, että hän on taistellut urhon tavalla — onpa kylläkin taistellut urhon tavalla."
Kristian Kristiansson oli tällä välin kirjoittanut maksuosoituksensa ja repi sitä ulos kirjastaan.
"Ja on muistettava, että, kuten tekin sanoitte, hän ei itse ole kiinnitystä antanut, ja jokainen tuntee olosuhteet, joissa ensimmäinen velka tehtiin. Oi, jospa tuo vintiö veli voisi olla täällä tänään! Kun mies menettelee väärin, niin näkyy hän luulevan, että hänen rikoksensa seuraukset loppuvat hänen omaan tekoonsa, mutta ne kasvavat kuin vyöryvä lumipallo — niin, kuin — Kaksisataatuhatta kruunuako, hyvä herra?"
Kristian Kristiansson oli ojentanut maksuosoituksensa pankkiirille, ja tämä, korjattuaan nenälasit oikeaan asentoonsa, silmäili sen summaa.
"Tarkoitatteko todellakin, että aiotte nostaa koko summan heti, herra
Kristiansson?"
"Jos suvaitsette", lausui Kristian Kristiansson.
Pankkiiri alkoi nauraa. "Tosin ei meillä ole mitään maantierosvoja — mutta ellei rahaa tarvita kiireisiin tarkoituksiin, niin…"
"Se tarvitaan kiireisiin tarkoituksiin, herra Palsson."
"Siinä tapauksessa tietysti — kyllä — saanko pyytää teitä odottamaan hetkisen?"
Kristian Kristianssonin maksuosoitukseen tarvittavien rahojen hankkimiseen kului puoli tuntia, ja ne tuotiin kolmena viidenkymmenentuhannen kruunun pankkisetelinä, jotka ministeri oli varta vasten allekirjoittanut, ja viitenäkymmenenä muuna tuhannen kruunun setelinä.
"Olen teitä paljon vaivannut, herra Palsson."
"Olen avuksenne mielihyvällä — tosiaan mielihyvällä. Pahoittelen vain, ett'en kyennyt auttamaan teitä siinä toisessa asiassa. Jos olisitte tullut luokseni kaksi päivää takaperin, niin olisin lähettänyt sananviejän ruununvoudille, ja ehkä hän —"
"Kuka on ruununvoutina tässä jutussa, herra Palsson?"
"Arnesin ruununvouti. Hän asuu Borgissa."
"Kuinka etäällä on se Thingvelliristä?"
"Ainoastaan viisi kuusi penikulmaa, herra."
"Siis jokseenkin yhtä kaukana kuin täältä Thingvelliriin."
"Jokseenkin; mutta tässä maassa, jossa ei ole junia eikä maanteitä, se on useinkin pitkän päiväkauden matka."
"Aivan oikein! Jääkää hyvästi ja kiitoksia, herra Palsson!"
"Hyvästi, herra Kristiansson", vastasi pankkiiri, ja katsellen hänen jälkeensä hän ajatteli' "Mihin maailmassa tarvitseekaan hän kaksisataatuhatta kruunua heti? Ja miksi, — sanon, miksi tahtoi hän maksaa korot Magnus Stephenssonin edestä?"
"Jumalan kiitos olen ehtinyt ajoissa!" ajatteli Kristian Kristiansson.
Ja ulos pankista astuessaan toisteli hän itselleen toivosta ja ilosta värähtäen, että sallimuksen salaperäiset voimat, jotka olivat näkyneet tehneen hänet sattuman ja erehdyksen leikkikaluksi, eivät saattaneet olla tykkänään pahat, koska ne olivat tuoneet hänet takaisin Islantiin omaistensa suurimman hädän hetkenä, jotta hän voisi tulla avuksi ja pelastaa heidät pahimman vaikeuden kohdatessa.