VI.
Aamu oli kalsea ja iloton. Synkät villamaiset pilvet ajelehtivat vuorten päällä, kylmä viima puhalteli tuikeana idästä, ja Pohjanmeri pauhasi kimakasti jylisten.
"Me saamme lunta, ennen kuin vuosi on loppunut, hyvä herra", virkkoi eräs kalastajista, jotka pankin portaiden alapäässä vilun takia tömistelivät jalkojaan ja löivät käsiään hartioihinsa.
"Ei ole hetkeäkään viivyteltävä!" ajatteli Kristian Kristiansson; "täytyy heti lähettää noutamaan hevosia ja lähteä empimättä matkalle."
Mutta ennen Thingvelliriin lähtöään oli hänellä vielä jotakin tehtävää Reykjavikissa, ja se oli tärkeintä kaikesta — jollakin verukkeella tai tekosyyllä täytyi hänen saada nähdä tyttärensä; se olisi ensimmäinen askel hänen ryhtyessään tätä omakseen vaatimaan. Tyttö oli jo kymmenen vuotta asunut maatilalla, mutta isä otaksui hänen vielä olevan johtaja Nielsenin luona, minkä vuoksi hän suuntasi askeleensa tämän asuntoa kohti.
Johtajasta itsestään ei hänellä ollut muita tietoja kuin mitä aamiaispöydässä oli onnistunut pöytätoveriensa lausunnoista poimimaan itse ilmaisematta olevansa asiasta huvitettu — että tämä oli elossa; että hänelle oli jäänyt vararikostaan kylliksi omaisuutta jäljelle, voidakseen pitää talonsa; että hän eli ihmisvihaajan elämää, syytellen koko maailmaa onnettomuuksistaan ja elämässä kokemastaan kurjuudesta.
Kristian Kristiansson olisi osannut johtajan talolle vaikka silmät ummessa, mutta hänen tultuaan perille näytti itse talo hänestä kumman oudolta. Ennen siro pikku huvila muistutti vähämielistä miestä, joka on menettänyt asemansa maailmassa sekä kaiken toivon ja arvonsa tunnon. Seinien valkaistu pinta oli halkeillut ja likainen, ikkunat meren henkäyksien kantaman suolatahman tahraamat, puutarha villiytynyt, kivitetty polku ruohottunut umpeen.
Eipä se juuri näyttänyt talolta, missä saattoi odottaa nuoren tytön asuvan, mutta kelloa soitettuaan hän kuitenkin kuunteli tunteakseen kevyet askeleet salista. Oven avasi vanha kuihtunut valkohapsinen akka, jonka hameen lieve oli edestä kääritty ylös. Se oli täti Margret, mutta ennen niin hieno ja pirteä pieni vanha neito näytti kuin peljästyneeltä, laiminlyödyltä kissalta, joka omistajiltaan jääneenä on unohtunut yksikseen tyhjään taloon.
Nämä olivat ensimmäiset omaistensa kasvot, mitä hän oli vielä nähnyt, ja niin vaikeata oli hänelle näytellä osaansa, että hän aivan huomaamattaan tuli maininneeksi naisen nimen, ja tämä sen kuullessaan huomattavasti säpsähti ikäänkuin tunnustellen ääntä.
"Onko teidän veljenne kotona, Margret Nielsen?" kysyi hän.
"Hän on aina kotona", vastasi nainen, "mutta ei nykyään koskaan ota ketään vastaan. Kenen sanon haluavan häntä tavata?"
"Sanokaa, että Kristian Kristiansson tahtoisi häntä puhutella."
Täti Margret, joka oli ilman silmälasejaan, näytti hetkisen kuuntelevan ikäänkuin ääntä, joka kuuluu jostakin kaukaa, ja sitten pyysi miestä astumaan sisään.
Tämä salin läpi astuessaan vuorostaan kuunteli, kuullakseen odottamansa hopeanheleän tytön-äänen, mutta kuuli vain omat askeleensa, sillä rakennus kaikui kuin holvi. Muutoksen tuottama tunne saattoi hänet hetkeksi unohtamaan käyntinsä tarkoituksen, ja astuessaan vierashuoneeseen ja nähdessään tämän ennen muinoin niin tutunomaisen suojan nyt niin erilaisena kuin mitä se hänen muistissaan oli, niin autiona, haalistuneena ja köyhyyden leimaamana (kulunut mattorääsy lattialla ja pari tiiltä särkyneinä vanhassa takassa), hän vaistomaisesti tunsi, että ne ilkkuvat voimat, jotka olivat hänen kohtaloansa hallinneet, eivät olleet johtaneet häntä tänne näkemään lastansa, vaan ainoastaan kiusatakseen häntä itseään.
Tuokion kuluttua astui johtaja sisään, vanha tuli silmissään ja vanha reipas ryhti askeleissaan, mutta karvakulu patalakki päässään ja yllään samaten kulunut puku, joka ennen oli ollut musta. Itse hän muistutti harmaata kalliota viheriässä metsikössä, joka auringon laskettua näyttää synkältä ja sumealta.
"Kuulin tulostanne, herra Kristiansson", hän lausui, "ja pitäisi minun kaiketikin kiittää teitä käynnistänne, mutta minä olen vanha mies, joka on elänyt aikansa ohi, enkä saata käsittää, minkä tähden te haluatte minua tavata."
Kristian Kristianssonilla oli verukkeensa valmiina, "Tullen Lontoosta", hän virkkoi, "ajattelin, että saattaisin kertoa teille jotakin tyttärestänne."
"Helgasta? Tunnetteko te tyttäreni Helgan?"
"Olen tuntenut hänet, mutta sittemmin ovat tiemme eronneet, ja olemme tavanneet toisemme vain kerran kymmeneen vuoteen. Kuitenkin tiedän kaiken, mikä häntä koskee, ja saatan kertoa teille, mitä on tapahtunut."
"No, mitä on tapahtunut?"
"Hänestä on tullut suuri laulajatar."
"Laulajatar? Vai niin."
"Suuri oopperalaulajatar."
"Sitten hän on rikas, luulemma?"
"Niin, ehkä häntä saattaa kutsua rikkaaksikin, mutta kuuluisa hän on joka tapauksessa ja suosittu kautta koko Euroopan."
Johtaja seisoi hetkisen ääneti sauvaansa nojautuneena; sitten hän sai sanoiksi:
"No, siitä hänen äitinsä iloitsisi, sen takaan. Mutta minulle itselleni se lienee yhdentekevää. On jo kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Helga läksi Islannista, enkä sen koommin ole saanut riviäkään häneltä. Jos hän on rikas, olen minä köyhä, eikä hän siitä välitä rahtuakaan. Sellaista minä kutsuisin tyttäreksi, joka muistaisi isäänsä, kun tämä on tullut vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi ja on maailman murjoma. Minulla oli sellainen tytär ennen, mutta ne hänet yhdessä tappoivat — tappoivat yhdessä, ihan niin."
Ukon ääni sortui, ja ajatellen lohduttaa häntä lausui Kristian
Kristiansson, tuskin tietäen mitä puhui:
"Minä kuulin teidän surustanne, herra Nielsen."
"Milloin siitä kuulitte? Ei suinkaan Helga ole teille kertonut. Hänellä oli liiaksi paljon osaa sisarensa kuolemaan puhuakseen siitä. Tunsitteko ehkä — niinä aikoina, joista mainitsitte — tunsitteko tyttäreni miestä?"
"Tunsin", myönsi Kristian Kristiansson, sillä tällä sydäntä ahdistavalla hetkellä ei sitä näkynyt voivan välttää.
"Tunsittekin sitten konnan, herraseni", vastasi johtaja.
Kristian Kristian ei uskaltanut peräytyä, vaikka isku koski häntä
ytimiin asti. Änkyttäen hän koetti rukoilla armahtavaisuutta. "Oskar
Stephensson ei milloinkaan lakannut syyttämästä itseään osuudestaan
Thoran kuolemaan, tai suremasta —"
"Kyllä on kaunista surra yhtä tytärtä viettelemällä toinen", lausui vanhus.
"Viettelemällä?"
"Niin, mitä se muuta oli? Hän ei ollut vuottakaan Lontoossa, ennen kuin houkutteli Helgan seuraamaan itseään."
"Herra Nielsen, minulla ei ole mitään oikeutta puolustaa miestä, josta puhumme, mutta Helga on teidän tyttärenne, ja jos tieto, että olette erehtynyt, tuottaa teille lohdutusta, niin saatan vakuuttaa erehtyneenne — tiedän sen —"
"Mitenkä sen tiedätte? — eikö hän asunut samassa talossa?"
"Kuitenkin — kuitenkin uskon sydämessäni, että, miten paljon hän lieneekin laiminlyönyt velvollisuuksiaan tytärtänne Thoraa kohtaan tämän eläessä, niin tämän kuoltua hän ainakin kunnioitti hänen muistoaan liian paljon voidakseen —"
"Oliko se muiston kunnioittamista, että hän möi oikeuden hänen hautansa häpäisemiseen ja sitten kulutti rahansa pelipöytien ääressä?"
Tuskanhiki kihoili Kristian Kristianssonin otsalla, hän oli unohtanut käyntinsä tarkoituksen, kun samassa ovi aukeni ja hän katsahti ylös, toivoen näkevänsä Elinin.
Mutta se oli taasenkin vain täti Margret, nyt pestynä ja voideltuna sekä silmälasit nenällään.
Kristian Kristiansson tarjosi tuolin vanhalle naiselle ja alkoi puhella lapsesta.
"Miehellä, josta puhumme, oli kyllä vikansa, sen Jumala tietää, mutta olisittepa kuullut hänen puhuvan teistä, herraseni, ja sisarestanne sekä tyttärestään, varsinkin pikku tyttärestään…"
"Hän puhui tyttärestään, niinkö?"
"Lakkaamatta —, näkyi häntä alituisesti ajattelevan."
"Ainakaan hän ei mitään muuta tehnyt. Jätti minut lasta elättämään eikä milloinkaan lähettänyt äyriäkään avuksi."
"Ehkä hän itse oli köyhä — niin, tiedänkin sen."
"Mutta mitä kirjeitä hän sitten lähettelikään äidilleen, kerskuen liikkeestään ja ylhäisistä ystävistään, joita oli alkanut saada?"
Kristian Kristiansson loi katseensa alas.
"Ja kun oma liikkeeni hävisi, niin tarjoutuiko hän keventämään kuormaani?"
"Se tapahtui myöhemmin, Oskar — sinä sotket ajat", huomautti täti
Margret.
"Suusi kiinni, Margret Nielsen — kyllä tiedän, mitä puhun. Ei, herra, kun tuo hallitustalon ilkimys joudutti minut vararikkoon enkä tiennyt, saisinko kattoa pääni päälle, niin isänpä veljen oli otettava lapsi niskoiltani."
"Magnuksen?"
"Magnus Stephenssonin, ja hänellä oli jo äitinsäkin elätettävänä."
"Elin siis on Thingvellirissä! Ja Magnus on häntä nämä vuodet kasvattanut! Siinä teki jalon työn! Ja nyt on hän aivan murtunut mies, Magnus raukka!"
"Sen ansaitseekin", lausui johtaja. "En minä häntäkään surkuttele — hän oli kaiken pulan alkuna."
"Mutta kun kunnon mies, joka on kantanut muiden kuormat…"
"Kunnon narri, tarkoitatte. Onni tulee joka miehen luokse kerran, ja tuli hänenkin, mutta hän ei huolinut siitä. Katselkaahan tätä huonetta, herraseni. Tuskinpa uskottekaan, että pidin ennen neljää apulaista, jotka söivät ja joivat minun kanssani tässä samassa huoneessa, ja yhtenä oli Magnus Stephensson. Hänellä oli hyviä aatteita siihen aikaan, ja jos hän olisi pysynyt luonani, niin olisimme pidättäneet poissa vapaan liikkeen miehet ja hän olisi nykyään Länsi-Islannin ensimmäinen mies. Annoinpa hänelle kaikki mahdollisuudetkin siihen. Suostuin tekemään hänet liikekumppanikseni ja antamaan hänelle tyttäreni Thoran. Mutta ken liikoja toivoo, se menettää kaikki: hän loukkasi tytärtäni ja nyrpisti nenäänsä naimasopimukselle. Ja nyt hän on sortunut, mutta ei vielä ole pehmennyt. Mikä hullulla kastuu se konnalla kuivaa, ja Magnus Stephenssonista tulee pahempikin kuin vararikkoinen, ennen kuin viimeisensä veisaa."
"Herra Nielsen", lausui Kristian Kristiansson raskaasti hengittäen, "olette taaskin väärässä ja teidän pitäisi se tietääkin."
"Kuka sanoo, että olen väärässä? Ja missä kohden väärässä?"
"Luullessanne, että Magnus Stephensson itsekkyydestä noin kieltäysi naimasta tytärtänne Thoraa."
"Ellei se ollut itsekkyyttä, herraseni, niin mitä se sitten oli?"
"Itsensäkieltämistä — ylevintä itsensäkieltämistä."
"Ohoh?"
"Thora oli huomannut rakastavansa hänen veljeään Oskaria, ja tehdäkseen tytön onnelliseksi oli Magnus valmis luopumaan hänestä veljensä hyväksi. Mutta kun naimakirja oli jo tehty ja te olitte perustanut kaikki toivonne siihen, niin hän pelastaakseen tyttärenne teidän epäsuosiostanne oli hylkäävinään hänet, vaikka häntä hellästi rakasti ja hänen sydämensä oli murtua."
Johtaja hypähti seisaalleen raju säihky silmissään. "Mutta onko tämä totta?" hän huudahti,
"Totta kuin Jumala elää."
"Keneltä sen olette kuullut?"
"Eräältä, joka olisi sen itse kertonut teille viisitoista vuotta sitten, mutta ei uskaltanut."
Johtaja kääntyi jäykästi sisareensa. "Margret Nielsen, kuuletko mitä hän sanoo?"
Täti Margret, joka hengitti kuuluvasti, nyökäytti vain päätään.
"En tiedä, mitä teille vastaan, herraseni. Jos kerrotta minulle totta, niin olen vihannut väärää henkilöä puolet ikääni. Ja puhutaankin vielä kaitselmuksesta!"
"Jumala peittää meiltä kasvonsa, johtaja. Me olemme ainoastaan hänen heikkoja lapsiaan. Hänellä on oman aikeensa ja tarkoituksensa."
"Taivaan nimessä", ähkäisi johtaja käheänä murahduksena, "mihin tarkoitukseen sokaistaan mies viideksitoista vuodeksi ja saatetaan katkaisemaan kaikki ystävyyssuhteet?"
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla, tyynnyttääkseen tämän henkisen maanjäristyksen puistattamia hermojaan.
"Jos olin väärässä Magnukseen nähden, olen saattanut erehtyä Oskaristakin. Säikähdin, kun hän kirjoitti nimeni, ja sen vuoksi autoin lähettämään hänet pois Islannista. Ja nyt hän on kuollut."
Kristian Kristiansson seisoi alla päin — hänen kurkussaan kuohahteli.
"Hänen isänsäkin on kuollut. Me riitelimme lapsistamme, ja nyt näyttää kaikki johtuneen erehdyksestä! Hän oli viisikymmentä vuotta ystäväni eikä minulla ole toista ollut. Ei saa enää vanhalla iällä vanhaa ystävää, ja kun ystävät ovat jättäneet, niin maailmassa käy yksinäiseksi. Ehkä olin liian kova Oskarillekin. Hän oli kummipoikani. Pidin pojasta kaikesta huolimatta, ja hän tuli aina katsomaan ukkoa, oitis kun astui maalle Islannissa."
Kristian Kristianssonia halutti heittää valenaamarinsa ja huudahtaa: "Ja tässä olen jälleen, kummi-isä!" mutta hän ei voinut eikä rohjennut puhua. Hän nousi mennäkseen, ja vanhus saattoi hänet ovelle.
"Tulen tänne vielä, ennen kuin lähden maasta", virkkoi hän viimeksi, "ja silloin minulla kukaties on jotakin teille sanottavaa."
Kun johtaja palasi vierashuoneeseen näyttäen samalta harmaalta, mutta nyt pilvien kiehtomalta kalliolta, niin täti Margret, joka tuskin oli hievahtanut paikaltaan, virkkoi pelästyneellä äänellä ikäänkuin aaveen nähneenä:
"Tiedätkö, kuka tuo oli?"
"Mitä tarkoitat?"
"Tuo oli Oskar Stephensson."
"Margret Nielsen, sinä olet järjiltäsi. Oskar Stephenssonhan on kuollut."
"Sitten hän on herännyt henkiin jälleen. Tuo on Oskar Stephensson niin varmasti kuin minä olen elävä nainen."