VII.
Kristian Kristiansson jätti johtajan asunnon mielenliikutuksesta hehkuen. Oi, kunpa saapuisi hetki, jolloin saisi heittää yltään kaksinaisuuden asepuvun — jolloin saattaisi lausua omaisilleen: "Minä olen Oskar Stephensson; pitäköön maailma minua Kristian Kristianssonina, mutta ainakin teidän tulee tietää, kuka olen."
Oli tarpeellista ja välttämätöntä, että hän ilmaisisi itsensä omalle perheelleen. Mitenkä muutoin saattaisi hän panna aikomansa tuuman toimeen, ostaa kartanon huomenaamuisessa huutokaupassa ja jättää sen takaisin veljelleen? Ja mitenkä muutoin kuin veren ja isyyden oikeudella saattoi hän vaatia lastaan sekä viedä hänet muassaan jälleen palatessaan Englantiin?
Näitä miettien hän palasi hallitustaloon ilmoittaen aikomuksensa matkustaa Thingvelliriin.
"Thingvelliriinkö?" huudahti ministeri. "Onhan aivan luonnollista, että haluatte nähdä meidän vanhan historiallisen kokouspaikkamme, joka on ollut niin monien tarujemme näyttämönä. Mutta miksi matkustaa sinne juuri tänään! Ei ole joka päivä vilkasta liikettä vanhassa kaupungissamme, mutta tämä, kuten tiedätte, on vuoden viimeinen päivä, ja ennen puoltayötä meillä on monet hauskat juhlamenot. Miksi ette viivy huomiseen asti? Huomenna mielelläni seuraan mukananne."
"Minulla on erityinen syy matkustaa jo tänään", vastasi Kristian
Kristiansson.
"Sepä vahinko; ja kaupunkilaisemme tuntevat siitä ikävää pettymystä. Totuuden sanoakseni en ole tehnyt mitään muuta koko aamuna, kuin ottanut vastaan lähetystöjä, jotka ovat tulleet pyytämään, että pitäisin teille yleiset juhlapidot. Jokainen yhteiskuntaluokka on kiihdyksissään, ja ylioppilaat puuhailevat soihtukulkuetta."
"Se päättää asian. Nyt minun täytyy lähteä joka tapauksessa."
"Te olette liian kaino, herra Kristiansson. Mutta ehkäpä ette tunne tietä. Ja sitä paitsi, katsokaahan noita pilviä — lumimyrsky on tulossa."
"Tunnen joka tuuman tiestä, ja lumimyrsky vain lisää huviani, ellei tule liian raju."
"Ellei tule liian raju! Uskokaa minua, ei mikään maailmassa ole niin kurjaa kuin joutua sokaisevan lumimyrskyn yllättämäksi Sammaltunturin kankaalla. Mutta täytymys on täytymys, ja jos teillä on jokin erityinen syy matkaanne, niin ei ole minun asiani teitä pidättää."
"On myöhä, herra Finsen, ja päivät ovat lyhyet — minun on lähdettävä siekailematta."
"Lähetän heti paikalla hakemaan poneja. Te tarvitsette kaksi — yhden itsellenne ja toisen hevospojalle. Tehän palaatte muutamien päivien päästä, joten otaksun, että jätätte matkakapineenne tänne."
Hevospoika saapui ponineen puolenpäivän aikaan, ja kun tällä välin tieto Kristianssonin lähdöstä oli levinnyt läpi kaupungin, niin oli joukko kaupunkilaisia kokoontunut portille katsomaan hänen lähtöään. Näiden joukossa olivat pankkiiri Palsson, kauppias Oddsson, kapteeni Zinsen, valtuuston puheenjohtaja Jonsson ja — kummallisinta kaikesta — ukko Nielsen.
Kutkuttavan utelias mieliala vallitsi tässä pienessä rykelmässä, sillä huhu noista kahdestasadastatuhannesta kruunusta oli kulkenut suusta suuhun, ja ihmetellen kyselivät ihmiset, kuka tämä muukalainen oli, ken hänen isänsä oli ollut ja mitä hän tekisi niin paljolla rahalla. Pitkässä sinisessä matkanutussaan ja tiukasti istuva karvalakki päässään tullessaan ulos rakennuksesta, jättäen porttikäytävässä hyvästi isännälleen ja emännälleen, näkyi Kristian Kristiansson olevan reippaalla tuulella, sillä hän tervehti hilpeästi jokaista portilla, mainiten useimmat joukosta nimeltään.
Tämä yhä jännitti uteliaisuutta, ja herkeämättömän naurun ja kokkapuheiden kaikuessa alkoivat rohkeimmat yritellä kysymyksiä.
"Aiotte yöpyä majatalo-kartanoon, herra Kristiansson, vai mitä?"
"Epäilemättä, herra Jonsson, epäilemättä."
"Mutta siellä pidetään huutokauppa huomenna, kuten tiedätte — siellä pidetään huutokauppa huomenna, joten teidät ajetaan pois niin pian."
"Ellei", puuttui puheeseen kapteeni, viekkaasti räpäytellen oikeaa silmäänsä, "herra Kristiansson osta koko vanhaa kontua ja rupea maanviljelijäksi ja majatalonpitäjäksi."
"Miksi ei, kapteeni Zinsen, miksi ei?"
"Raskasta työtä aamusta iltaan, herraseni."
"No, eipä kukaan ole kuorsaamalla rikastunut."
Kristian Kristiansson oli heilahtanut satulaan, kun johtaja Nielsen tuli hänen luokseen, kirkastunut kiilto vettyneissä silmissään, ja lausui:
"Älkää kummastuko, jos seuraan teitä Thingvelliriin. Elämä on lyhyt, ja ennen kuin kuolen on minulla jotakin sanottavaa Magnus Stephenssonille."
"Me puhuimme hänestä laivalla, muistattehan, hänestä ja hänen lurjusmaisesta nuoremmasta veljestään", sanoi kauppias.
"Niin tosiaan", vastasi Kristian Kristiansson, ja sitten viime hetkessä, kun poni-poikakin oli noussut ratsunsa selkään ja kaikki oli valmiina lähtöön, muukalaisen valtasi huimapäisyyden henki ja hän lisäsi: "Mutta te teitte yhden erehdyksen, herra Oddsson."
"Ja minkä, herra Kristiansson?"
"Te sanoitte, että Oskar Stephensson ei ollut koskaan tehnyt mitään muuta elämässään kuin lopettanut sen, mutta kerran hän teki jotakin, sen muistan. Hän oli ehdokkaana valtiopäiville, siihen aikaan kun oli kotona, ja antoi aimo löylytyksen sille pässinpäälle, joka asettui vastaehdokkaaksi. Hyvästi!"
Hänen mentyään tuntui kuin olisi päästy lumouksesta. Hänen viime sanoissaan, hänen naurussaan sekä siinä tavassa, millä hän kohotti lakkiaan nelistäessään kevyesti tietä ylöspäin, oli jotakin, mikä herätti hämärää aavistusta hänen oikeasta olemuksestaan portilla seisovien pakinoitsijain parvessa. Hetkisen he töllistelivät aivan ymmällään toinen toistaan silmiin, kunnes kauppias virkkoi: "Kuka hiidessä hän onkaan?"
"Sanonko ma, kenen sisareni väittää hänen olevan?" kysäisi Nielsen.
"No kenen?"
"Itsensä Oskar Stephenssonin."
Oli kuin salama olisi iskenyt heidän keskeensä.
"Niin, se selittäisi monta seikkaa — se selittäisi, se," lausui pankkiiri, ja hän kertoi jutun Magnus Stephenssonin koroista.
Puolessa tunnissa oli tieto kulovalkean kohinalla ja nopeudella kulkenut kautta kaupungin. Kristian Kristiansson olikin Oskar Stephensson! Senhän hän oli tavallaan itse viittaamalla ilmaissut, eikä siitä mitään epäilystä saattanut olla!
Sinä iltana kerrottiin satoja juttuja Oskar Stephenssonista. Jotkut niistä olivat hyviä ja juteltiin kyyneleet silmissä, mutta toiset pahoja, ja kuitenkin niihin vastattiin kaikuvalla naurulla. Hotellin tupakkahuoneessa ylioppilaat lauloivat Oskarin lauluja, kunnes lamput sammuivat, ja sen jälkeen he hoilailivat niitä pimeässä kymmenkuntaan eri sävellajiin, niin että ikkunat tärisivät heidän voimakkaiden ääntensä kai'usta.
Sillä välin oli ryhmä vakavampia kansalaisia käynyt kertomassa oletuksensa ministerille, ja tämä oli vastannut viekkaalla hymyilyllään:
"Emme tietenkään saata häntä paljastaa, mutta voimme jatkaa juhlan valmistuksia ja siten houkutella häntä ilmaisemaan itsensä."
Niitä jatkettiin viipymättä. Juhla tapahtuisi lainoppineiden klubissa sen päivän iltana, jona vieras palaisi Reykjavikiin. Ministerin oli esitettävä malja "Kristian Kristianssonille, Islannin lempipojalle ja perilliselle!" Sitten oli ylioppilaiden määrä laulaa Oskar Stephenssonin isänmaallinen hymni "Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa!" Ja kun juhlavieras oli puhunut, niin tuomiokirkon kuoro laulaisi Kristian Kristianssonin liikuttavan virren: "Ken astuu ylös Herran vuorelle, ken nousee Hänen pyhään paikkaansa? Yksin se, jolla on puhtaat kädet ja puhdas sydän ja joka ei ole turhuudessa pöyhkeillyt!"
Kaikki muu oli unohdettua! Poissa oli viha, joka kymmenen vuotta oli Oskar Stephenssonin nimeen liittynyt! Häpeä, jota ei edes kuolema ollut saattanut karkoittaa, oli hävinnyt pois neron häikäisevän valosoihdun tieltä, menestyksen välkkyvän suitsutus-alttarin edestä.