VIII.
Sill'aikaa oli mies itse matkalla Thingvelliriin. Jos pilvet taivaalla riippuivatkin synkkinä, niin oli hänen sydämensä hilpeä ja reipas; vaikka meri mylvi mustaa rantavyörymää vastaan yksitoikkoisen joleasti, sointui koko hänen olennossaan riemukkaan toivon sävel. Hänen ajatuksensa, mielikuvituksensa, tunteensa ja toimihalunsa oli hurjassa hyörinässä, ja ensi kerran tunsi hän itsensä täysin onnelliseksi Islantiin palattuaan.
Jumala oli sallinut hänen tulla ajoissa pelastamaan omaisensa joutumasta mieron tielle! Hän oli rikkonut ja hän oli kärsinyt, mutta sovituksen pyhää velvollisuutta ei häneltä kiellettäisi! Majatalokartano, joka oli pantattu hänen veljensä pelastamiseksi lain kourista, jätettäisiin nyt velattomana takaisin omistajalleen! Kaksisataatuhatta kruunua oli hänellä taskussaan, ja niillä hän ostaisi tuon vanhan kartanon huutokaupassa huomen-aamulla!
Lyhyttä laukkaa tietä pitkin ulos kaupungista ratsastettaessa liiteli hänen toivokas ja riemuitseva sielunsa syyslehden lailla, jota tuuli teuhaten kuljettaa. Hän kuvitteli saapuvansa kartanolle illan hämyssä ja tapaavansa äitinsä, Magnuksen sekä tyttärensä Elinin. Hän kuuli lausuvansa: "Äiti, etkö sinä tunne minua? Minä olen Oskar, ja olen palannut kotiin sovittamaan entiset." Ja seuraavana päivänä, huutokaupan ollessa ohi, oikeudenpalvelijain lähdettyä ja jokaisen itkiessä onnesta, hän kuvitteli ottavansa Elinin polvelleen — Elinin, jolla oli Thoran silmät mutta jonka kasvoissa hän näkisi omat piirteensä ikäänkuin kuvastimessa — niin, ja kuiskaavansa hänelle hellästi: "Sinä tulet nyt mukaani, rakkahimpani, ja jos lapsena olet jäänyt jotakin vaille, niin olet nyt naisena saava siitä täyden korvauksen!"
Hevospoikaankin tarttui hänen kepeä mielialansa, ja heidän ratsastaessaan eteenpäin hän lauleli pätkiä keijukaislaulusta:
"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."
Hän oli pitkä kahdeksantoistavuotias poika ja tuli epäilemättä äitiinsä, tyttömäisistä vaaleanpunaisista kasvoistaan päättäen. He olivat sivuuttaneet lämpimät lähteet ja Ellida-virran ja nousseet ensimmäisen matkalla kohtaavan ylänteen harjalle, ennen kuin pojan päivänpaisteinen mieliala alkoi laskea. Silloin, heidän lepuuttaessaan hevosiaan ja sitoessaan satulavyöt kireämmälle, lausui tämä pelästyneellä kuiskauksella:
"Kuuletteko sitä, herra?"
"Mitä niin?" vastasi Kristian Kristiansson.
"Vuorenhuippua", vastasi poika, osoittaen ryhmyistä epätasaista kalliota, joka kohosi oikealla kädellä olevan vuoren korkeimmalta harjalta ja jonka laella synkkä musta pilvi lipui, näyttäen ilman hirviöltä.
"Mitä siitä sitten, poikaseni?"
"Myrsky ja vuorenkärki ovat ystäviä, herra, sillä ne puhelevat aina keskenään, ennen kuin tuuli viuhuu alas. Ihmiset vapisevat kuullessaan niiden puhelevan, sillä he tietävät siitä, että rajumyrsky on tulossa."
"Rientäkäämme eteenpäin sitten!" lausui Kristian Kristiansson.
Puolessa tunnissa he saapuivat Punaisen Vuoren, Punaisen Järven ja tumman, jylhärantaisen Syvälammen kolkolle, karulle seudulle, ja tällöin särkyi vuorenkärjellä väikkynyt pilvi moniin osiin, joista jokainen näkyi taistelevan toisensa kanssa taivaalla, sillä sieltä kuului ukkosenkaltaisia jymähtelyjä.
"Eikö olisi parempi pysähtyä Keskilaakson kartanoon, herra?" ehdotteli poika.
Mutta Kristian Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta, Eliniä sekä huomen-aamuista huutokauppaa, ja päätti rientää edelleen.
He olivat Sammalkankaan liepeillä, kun alkoi tulla lunta. Se putoili aluksi suurina hahtuvina, joiden muoto muistutti kuolleita perhosia, sillä vielä ei tuullut alhaalla, vaikka pilvet yhä kiivaammin kiitelivät taivaalla ja jyly ylhäällä yltyi.
Kristian Kristiansson muisti, mitä ministeri oli sanonut, ettei mikään maailmassa ollut kurjempaa kuin joutua lumimyrskyn yllättämäksi tällä autiolla nummella, ja hetkiseksi hän kysyi itseltään, eikö olisi sentään parasta kääntyä takaisin Keskilaaksoon ja odottaa siellä, kunnes rajuilma oli ohitse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän sanoi itselleen, että ne hornan voimat, jotka olivat vainunneet hänen askeleitaan, siitä asti kun hän astui maalle Islantiin, yrittivät pidättää häntä hänen aikomastaan hyvästä työstä, jonka vuoksi hänen täytyi rientää eteenpäin kaiken uhallakin.
"Oletko peloissasi, poikaseni?" hän kysyi.
"En juuri peloissanikaan", änkytti poika.
"Siis joutuin vain eteenpäin!"
Itse kangas, kun he sille saapuivat, oli valkoinen aavikko, mustien kallioiden ja tunturien reunustama. Tien he saattoivat löytää ainoastaan seuraamalla viittoja, jotka seisoivat ikäänkuin valkopäät vahtisotilaat selkä myrskyyn päin käännettynä harvassa rivissä, jota jatkui yli koko kaamean kentän.
Autiuden tunne oli ihan lamaannuttava, ja ääni tuntui varoittavan:
"Palaja takaisin, kun vielä on aikaa!" Mutta taaskin Kristian
Kristiansson ajatteli äitiään, Magnusta ja Eliniä ja huomista
huutokauppaa ja hoputti hevostaan kahlaamaan syventyneen lumen lävitse.
He eivät olleet paljoakaan edenneet, kun tuuli painui alas, vimmatusti viuhtoen vasten heidän kasvojaan. Lumihiutaleet ryöppysivät ja sinkoilivat heidän ympärillään kuin piikiven palaset. Jokainen hiekale tuntui viiltävän ihoa, samalla kuin kylmä kävi tuimaksi. Jäätä hyytyi heidän kulmilleen ja silmäripsiinsä, niin että heidän täytyi joka toinen minuutti pysähtyä, taitellakseen sitä pois.
Lopuksi yllätti heidät pimeyskin, paksun lumituiskun tuottama kamala, haudankaltainen pimeys. Hurja lumipyörre vyöryi yli aavikon, täyttäen tupruillaan ilman ja verhoten matkailijat toistensa näkyvistä. Tuli niin synkkä pimeys, että he saattoivat nähdä vain muutaman kyynärän pitkältä ympärilleen, yhdessä pysyäkseen ollen pakotettuina vähän väliä huutamaan toisilleen.
He olivat nyt joutuneet täydellisesti myrskyn valtaan eivätkä voineet enää ajatella takaisin palaamista. Tuuli kohisi, ulvoi ja itki; lumi löi purevasti vasten kasvoja. Ei missään ollut kalliota, puuta tai pensasta tarjoamassa suojaa; ei ollut ympärillä eikä yläpuolella muuta kuin avara erämaa ja yhäti synkkenevä pimeys.
Kristian Kristiansson surkutteli poikaa, mutta hänen oma rohkeutensa oli myrskyn yltyessä yhä ylennyt. Hän taisteli mielestään rajua kaksinkamppailua luonnonvoimien kanssa. Taipaleen päässä olivat hänen äitinsä, Magnus ja Elin, jotka hän kykenisi pelastamaan hädästä, kunhan vain ehtisi perille ennen aamua. Se oli kuin taistelua elämästä, lähimpiensä ja rakkaimpainsa elämästä, luonnonvoimien hurjaa hillittömyyttä vastaan. Itse luontokin näytti olevan vielä sydämettömämpänä kuin se yleensäkin on ihmistä vastaan, käyden nyt armottomalla sodalla estämään häntä auttamasta omaisiansa. Mutta hän voittaisi sen! Tuiskutkoon vain lunta, satakoon rakeita tai jyrisköön taivas, mutta kotiinsa hän ehtisi ennen huutokaupan alkua! Hevoset alkoivat ensinnä uupua. Kristian Kristiansson ratsasti voimakkaalla täysi-ikäisellä tammalla, mutta pojan hepo oli nuori, vasta äsken opetettu, ja se näkyi olevan pökertymäisillään tuiskuun ja tuuleen. Tuokion kuluttua se käänsi pois päänsä myrskystä eikä suostunut kulkemaan eteenpäin, joten pojan täytyi astua alas satulasta ja käydä sen edellä, kiskoen sitä perässään suitsista. Pian se kokonaan pysähtyen lysähti kyljelleen ja saatiin vaivoin jaloilleen jälleen.
"Se on vasta nelitalvias, ja tämä on sen ensimmäinen matka", sanoi poika valittavalla äänellä, sivaltaessaan itsepäistä ratsua raipalla.
Mutta pian alkoi jo poika itsekin nääntyä. Hänellä oli rukkaset käsissään, mutta hevosta suitsista kiskoessaan hän kadotti toisen niistä. Sen tähden paleltui hänen paljas kätensä puutuen pian aivan hervottomaksi. Hevosta taluttaessa olivat hänen vaatteensa jäätyneet jäykiksi, niin että hän tuskin kykeni jalkojansa siirtelemään. Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja vain vaivalloisesti saattoi hän katkonaisin sanoin vastata kumppanilleen, kun tämä huusi hänelle edestä päin. Vihdoin kuului tyrehtyvä vaikerrus:
"Tulkaa noutamaan minut, hyvä herra — minä en jaksa enää."
Hiukan myöhemmin hän alkoi hourailla, puheli äidistään ja yritti riisua vaatteitaan, ikäänkuin mennäkseen levolle.
Kristian Kristiansson tunsi suurta tuskaa mielessään ajatellessaan, mitä kärsimyksiä oli poika paralle tuottanut. Hän nosti pojan satulaan, selkä käännettynä hevosen päätä kohti, lohdutellen häntä, mikäli tässä hirvittävässä asemassa kykeni.
"Rohkeutta, poikani, rohkeutta! Lepomaja ei saata olla kaukana. Siellä saamme suojaa, kunnes myrsky on ohi."
Kivipaateroista rakennettu pieni huone, johon hän aikoinaan oli Helgan kanssa astunut sisään, oli kuumenäyn tavoin kuvastanut hänen sielunsa silmissä. Kuinka kauan hän sai epätoivoisesti ponnistella, ennen kuin sinne pääsi, sitä hän ei itsekään tietänyt, mutta käyden varsan edellä ja taluttaen tammaa sivullaan hän vihdoin saapui majalle.
Heti kun pääsivät katon alle lankesi poika polvilleen ja alkoi sopertavalla äänellä kohmettuneiden huultensa välistä lukea uskontunnustusta: "Minä uskon isään Jumalaan kaikkivaltiaaseen —." Hän luuli lausuvansa iltarukoustaan.
Lepomaja oli huonosti varustettu, mutta siellä löytyi kuitenkin heiniä hevosille, jotka niitä heti rupesivatkin ahmimaan. Ei ollut lamppua, ja kun ovi suojaksi lumituiskulta suljettiin, oli sisällä pilkkosen pimeä.
Hetkisen perästä lämpisi ilma hevosten hengityksestä, ja miesten vaatteet sulivat. Tämä tuotti kovan vilun, ja heidän täytyi lyödä käsiään hartioihinsa, jott'eivät hampaita kalistellen olisi kylmissään värisseet. Sitten ilma kävi kuumaksi, kun hevoset alkoivat hikoilla; ja poika sieppasikin päällysvaatteet yltään, laskeutuen makuulle varsan kanssa vieretysten, aivan kuin kumpikin olisivat olleet ihmisolentoja.
Kristian Kristiansson heittäysi pitkäkseen matkustajia varten valmistetulle puulavalle, kuunnellen myrskyn pauhinaa ulkona. Tuuli ulvoi ja vinkui huoneen nurkissa, ja hän tunsi, että nietokset sen ympärillä paisuivat yhä paksummiksi. Jos myrskyä täten jatkuisi, niin saattaisi pikku hökkeli piankin hautautua lumeen, ja sitten olisi vaikeata tai mahdotonta sieltä raivata tietänsä ulos.
Hänen mielenlujuutensa alkoi vähetä. Hän alkoi kauhistua hirvittävää asemaansa. Julmat luonnonvoimat tuntuivat pääsevän hänestä voitolle. Hän oli vasta puolitiessä matkaansa, ja ellei hän pääsisi sen päähän ennen aamua, niin jäisivät hänen äitinsä ja pikku Elin kodittomiksi. Mutta myrsky ei näyttänyt taukoamisen merkkejä; hevoset olivat uupuneet, poni-poika menehtyneenä ja kaikesta päättäen oli mahdotonta päästä etenemään.
Yht'äkkiä uusi ajatus pälkähti hänen päähänsä. Istualleen kohoten hän huudahti:
"Poika, poika! Kuulehan, tunnetko tietä Borgista Thingvelliriin?"
"Kyllä, herra", kuului pojan uninen ääni pimeydestä.
"Minkälainen se on?"
"Hirveä, herra!"
"Tätäkin pahempi?"
"Kymmenen kertaa pahempi — se kulkee Hengeltunturin yli ja kiehuvien lähteiden ohitse."
"Jumalan kiitos!" huoahti Kristian Kristiansson tyytyväisenä laskeutuen jälleen pitkäkseen, siinä mielessä, että myrsky, joka häntä viivytti, tietenkin pidättäisi ruununvoudinkin, joten ei siis huomisesta huutokaupasta tulisikaan mitään.
Tuuli yhä vinkui ja ulvoi ulkona autiolla aavikolla, mutta myrsky ei miestämme enää kauhistuttanut. Poika ja varsa olivat nukahtaneet ja hengittivät raskaasti, tamma pureksi loppuja heiniä, ja Kristian Kristiansson, sydämensä keventyneeksi ja tilansa turvallisemmaksi tuntien, laittausi makuulle hänkin ja oli torkahtamassa uneen, kun samalla kuuli tömähdyksen huoneen katolta.
Hän hätkähti ylös ja alkoi kuunnella. Tamma myöskin kuuli oudot äänet, sillä syömästä lakaten se tuli lattian poikki Kristianssonin luo ikäänkuin peloissaan ja laski päänsä hänen jaloilleen lavalle. Vasta hetkisen kuluttua hän erotti äänet ihmisaskeleiksi ja älysi jonkun kävelevän katolla, ja silloin hän heti huusi, kysyen kuka siellä oli. Vastaukseksi kuului ääni ikäänkuin haudasta: "Laskekaa sisään!"
Hän siirsi pois satulat, joilla oli oven teljennyt, ja avasi sen. Silloin hän näki, että lunta jo oli ehtinyt pyryttää ovenkohdan umpeen, mutta se oli hetkessä puhkaistu pois lapiolla, joka sitä tarkoitusta varten riippui majan seinällä. Seuraavassa tuokiossa astui mies kynnyksen yli — mies ja hevonen.