IX.
"Oi Jumalani sitä iltaa!" päivitteli vieras. Hän näkyi olevan pelästyneenä ja kauhuissaan rajusäästä, josta nyt pääsi suojaan.
Kun Kristian Kristiansson oli taas sulkenut ja teljittänyt oven, niin pimeys näytti entistäkin sankemmalta.
"Onko teillä tulitikkuja?" hän kysyi.
"Ei — on — tarkoitan, ne taisivat päästä kastumaan", vastasi vieras.
Hän raapaisi yhtä, mutta se pihahti sammuksiin.
"Olkaa sitten varuillanne! Tuolla makaa poika lattialla. Tuokaa hevosenne tänne."
"Kiitoksia! Olipa onni, että kuulin äänenne! Olin eksynyt tieltäni ja kummastelin, millä ontolla pohjalla kävelinkään, kun huusitte altani. Se oli säikähdyttää minut kuoliaaksi."
Ääni kuului nuorelta; vieras oli varmaan nuori mies, luultavasti nuori talonpoika. He puhelivat keskenään pimeässä, kumpaisenkaan kykenemättä erottamaan toistensa kasvoja.
"Kuka te olette, nuori mies?" kysyi Kristian Kristiansson.
"Olen Erik Arnasson, tulen Thingvelliristä. Ja kuka te olette?"
"Olen matkailija, menossa sinne."
"Varmaankin huutokauppaan?"
"Niin."
"Sittenpä tulenkin juuri talosta, johon te aiotte."
"Oletteko renkinä majatalossa?"
"Olin, mutta nyt ovat kaikki palkolliset jo lähteneet. Minun vuoroni tuli viimeiseksi."
"Missä ovat Gudrun ja Jon Vidalin?"
"He ovat viljelleet Kora-tiluksia jo kymmenen vuotta."
"Entä Asher?"
"Hän on myöskin lähtenyt. Joukkomme hupeni vähiin isäntämme jouduttua ahdinkoon. Minä olen palvellut häntä pienestä nulikasta asti, mutta tänään iltapäivällä hän antoi minulle erokirjan."
"Missä on vanha Maria?"
"Jo aikoja kuollut."
"Eikö siis ketään ole jäljellä?"
"Ei ketään muita kuin isäntä, hänen vanha äitinsä ja nuori tyttärensä."
"Tytärkö?"
"Niin, jokainen sanoo häntä tyttäreksi, mutta hän on vain veljentytär."
"Eikö ketään muuta ole talossa tänä iltana?"
"Ei minun tietääkseni. Eivätkä hekään siellä enää toista yötä liene."
"Mutta eihän huutokauppaa saateta toimittaa huomenna, ystäväni. Ei ruununvoudin ole mitenkään mahdollista päästä sinne tänään. Hänen on tultava Borgista, ja tie vuoren yli on vieläkin tukalampi kuin tämä."
"Ruununvouti on jo siellä."
"Nytkö jo?"
"Niin, hän jäi keittiöön, kun minä läksin, parhaillaan piti kalunkirjoitusta. Hän aikoi nukkua yönsä pappilassa."
Kristian Kristianssonin hiukset tuntuivat nousevan pystyyn. Ei ollut siis tuo peloittava matka mitenkään vältettävissä. Hänen täytyi lähteä taipaleelle rajuilmasta huolimatta. Hänen jäsenensä olivat raskaat kuin lyijy ja yrittäessään hän saattoi ainoastaan suurella ponnistuksella liikuttaa niitä. Kuitenkin hän ravisti itsensä valveille puolihorroksestaan ja alkoi satuloida hevostaan.
"Mikähän aika nyt lienee, nuori mies?"
"En tiedä, kelloni on seisahtunut. Eikä olisi valoa nähdäksenikään. Ainakin lienee seitsemän tienoissa. Mutta eihän herra toki aio pitkittää matkaansa tänä iltana?"
"Minun täytyy."
"Te ette pääse Thingvelliriin. Tukalaa oli matkustaminen minullekin, vaikka oli selkäni tuuleen päin, mutta teillä se käy kymmenen kertaa vaikeammaksi, kasvot vastaviimaan käännettyinä. Te jäätte tielle. Ystävänne eivät teistä sen koommin kuule."
"Hyvää yötä! Viekää poika muassanne Reykjavikiin aamulla."
Taasen lumiaavikolle tultuaan Kristian Kristiansson ei muusta tiennyt kuin että oli suinpäin, ehdottomasti pyrittävä eteenpäin. Satula oli kostea, hänestä tuntui ikäänkuin olisi ratsastanut kylmässä vedessä; lunta oli syvemmältä kuin ennen, ja toisinaan hänen hevosensa upposi siihen satulavöitänsä myöten; pimeys oli nyt yön pilkkopimeyttä, ja vain töin ja tuskin osasi hän seurata tienviittojen osoittamaa latua; tuuli vinkui vasten hänen ruumistaan, lumi ryöppysi kipeästi hänen kasvoihinsa, mutta yhäti hän ponnisteli eteenpäin, sillä uusi uskallusta ja toivoa synnyttävä ajatus oli tullut hänen mieleensä:
Kaikkivaltias taisteli hänen puolestaan hänen hurjassa ottelussaan luonnonvoimia vastaan! Hornan liittoutuneet vallat olivat koettaneet estää häntä pelastamasta omaisiaan, ja hänen tultuaan lepomajalle olivat ne tuutineet hänet petolliseen levollisuuteen, mutta Jumala oli lähettänyt tämän talonpojan majatalosta varoittamaan häntä, että hänen omaisiansa yhäti uhkasi vaara ja että jos hän viipyisi suojassa aamuun asti, niin hän saapuisi matkansa päähän liian myöhään! Näin ajatellen hänen mielensä rohkaistui, sillä hän tunsi olevansa Sen välittömässä läheisyydessä, joka on voimakkaintakin myrskyä mahtavampi.
Mutta parin tunnin kuluttua alkoi tämän pyhän oletuksen tuli sammua. Hän tunsi väsymystä ja hänen rintansa kohoili raskaasti kuin tukehtumaisillaan; vielä päälliseksi hän ajoi eksyksiin yhä syventyvässä lumessa, ja tamman kompastuessa nietoksiin hän tuskin jaksoi vetää sitä jaloilleen. Silloin, ennen kuin hän aavistikaan, alkoi ääni jälleen kuiskia hänelle.
"Miksi jätit lepomajan? Olkoonkin ruununvouti paikalla, ei mitään ostajia pääse sinne tänä iltana, eikä huutokauppaa voida ostajitta pitää."
Tämän ajatuksen juuri juolahtaessa hänelle mieleen hän näki punertavan pilkun välkkyvän pimeästä ja käänsi hevosensa valoa kohti. Lähemmäksi tultuaan hän huomasi sen maatalon ikkunaksi ja oven löydettyään huhuili, kunnes huoneesta riensi mies vastaan.
"Olen eksynyt tieltäni", huikkasi hän tälle yli tuulen tohinan. "Mikä paikka tämä lienee?"
"Tämä on Kora", huusi mies vastaukseksi, ja silloin ilmestyi ovikäytävälle myöskin nainen hänen taakseen. Mies oli Jon Vidalin ja nainen Gudrun, mutta ei kumpikaan tuntenut häntä.
"Minne herra oli menossa?" kysyi Jon.
"Huutokauppaan Thingvelliriin."
"Ette olekaan sitten paljoa poikennut oikealta uralta. Jatkakaahan oikealle, kunnes pääsette joen yli, ja seuratkaa sitten kivipatsaita kuilulle asti."
Kristian Kristiansson epäröi. "Olen uuvuksissa, olen ratsastanut Reykjavikista asti, eikä näytä hyödyttävän matkata eteenpäin. Ei kukaan muu hullaannu matkustamaan tällaisella ilmalla, ja ellei ole väkeä huutamassa, niin eihän huutokaupasta voi tulla mitään. Jos siis voitte antaa minulle suojaa ja yösijaa…"
"Herra on tervetullut, mutta jos haluatte saada maatilan, niin kyllä olisi parasta teidän viipymättä matkustaa paikalle."
"Kuinka niin?"
"Sehän on pakkohuutokauppa, ja hän myy tilan joka tapauksessa."
"Miten hän voi myydä, jollei ole ostajaa?"
"Silloin ruununvouti itse tarjoo jonkun puolesta, ja tiedetään kyllä kenen."
"Kuka se on?"
"Eräs hallitusvirastosta, joka on mielitellyt tuota maatilaa jo viisitoista vuotta."
"Siis luulette, että ruununvouti pitää huutokaupan aamulla, olkoon ketään saapuvilla tahi ei?"
"Aivan varmaan. Mitä vähemmän tarjoojia, sitä mieluisampaa hänelle ja sitä parempi kauppa ministerille."
"Täytynee minun sitten lähteä", sanoi Kristian Kristiansson.
"Tulkaa ensin sisälle lämmittelemään", kehoitti Jon. "Tuuli on tyyntymässä — pian se lakkaa."
Pian särpi Kristian Kristiansson kuumaa kahvia kodassa, Jonin ja
Gudrunin puhellessa majakartanon perheestä.
"Me palvelimme siellä kymmenen vuotta, joten hyvin tunnemme väen", virkkoi Jon.
"Vanha Anna-raukka!" säälitteli Gudrun. "Hän olisi tervetullut jakamaan kanssani kaiken mitä täällä on, mutta kun puolikasvuiset poikamme makaavat porstuakamarissa, niin ei ole ainoatakaan vuodetta liikenemään."
"Eikö heillä ole kasvattitytärkin?"
"On, Herra nähköön; ja kukapa ei häntä halusta ottaisi avuksi askareihin, mutta isäntä ei tahdo kuulla puhuttavankaan sellaisesta. 'Elin ei saa ruveta kenenkään palkolliseksi', hän sanoo.
"Ei ole miehen oma syy, että Magnus Stephensson on joutunut vauriolle", vakuutti Jon. "Hänellä on Simsonin voimat, ja työtä on tehnyt kuuden edestä."
"Miten hän kestää kärsimyksensä?"
"Huonosti", vastasi Gudrun. "Hän ei nykyisin käy koskaan kirkossa eikä lue rukouksia kotonakaan."
"Niin"; sanoi Jon, "hän on hukannut uskonsa, miesparka, ja kun ihminen sen hukkaa, menee häneltä kaikki hukkaan — sen tiedätte."
"Ihmiset pelkäävät häntä", kertoi Gudrun. "Hän näyttää mieheltä, jolla ei ole mitään menestystä, joka huitoen käsillään ympärilleen häätää pois hyvät henget, jotka vaeltavat ihmisen sivulla."
"Ja minkä luullaan aikaansaaneen tämän muutoksen hänessä?"
"Pankki ja huonot ajat ovat siihen syypäät", vastasi Jon.
"Ja paha veli", lisäsi Gudrun. "Hänen veljensä on kuollut, ja vanharouva on tehnyt pojastaan pyhimyksen, mutta hän ei uskalla mainita hänen nimeään Magnuksen kuullen, sillä, silloin tämä nousee ylös ja lähtee ulos huoneesta."
"Vihaako hän siis veljeään niin kovin?"
"Oli aika, jolloin uskon hänen halunneen tappaa veljensä", tuumi Jon.
Kristian Kristiansson hypähti ylös ja valmistautui jatkamaan matkaansa Thingvelliriin, vaikka puoleksi jäätyneine jäsenineen tuskin pääsi satulaan tai turvonneilla sormillaan saattoi pidellä ohjaksia. Taaskin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja toivo, jolla oli aloittanut matkansa — riemuisan yhtymisen toivo — oli nyt poissa.
Magnuksen kiihkeys teki hänelle mahdottomaksi ilmaista itseään omaisilleen. Jos hän ovelle ratsastaen huudahtaisi: "Minä olen Oskar, sanoma kuolemastani oli väärä, ja nyt olen palannut kotia rikkaana ja menestystä kokeneena", niin mitä vastaisikaan siihen Magnus? Hän vastaisi: "Isäsi on kuollut, vaimosi on myöskin haudassa, äitisi ja tyttäresi ovat pitkät vuodet kärsineet köyhyyttä ja puutettakin — kaikki sinun rikkomustesi seurauksena — luuletko, että sinun kurjat kolikkosi voivat sitä korvata?" Ja sitten hänen veljensä työntäisi hänet takaisin maantielle.
Ei hän tänä iltana saattanut ilmaista itseään — ei ainakaan tänä iltana! Ehkä sentään huomenna, kun huutokauppa oli pidetty ja ruununvouti lähtenyt talosta, niin, ehkä huomenna, kun hän olisi tasoittanut tien ja täten varmistunut vastaanotostaan! Mutta nyt täytyi hänen mennä majataloon tavallisena matkustajana, joka oli tullut huutokauppaa varten paikalle.
Täten mietittyään menettelytapansa valmiiksi hän kävi jälleen toivokkaammaksi ja ponnisteli reippaammin mielin eteenpäin. Rajuilma oli nyt tauonnut, ja hänen päästyään Almanagjan äkkikäänteeseen tyyntyi tuuli kokonaan ja tantereelle näytti vain jättiläisvuori syytäneen laavansa lumena alas.
Itse rotko oli muistoja täynnä — muistoja hänen kunniansa, muistoja alennuksensa päivästä — mutta jääpuikkoja riippui nyt siellä, missä kansojen liput olivat liehuneet, ja suunnatonten sienten näköisiä luminietoksia oli röykkiöitynyt silloisten telttojen sijoille. Hän muisti noita-akan, joka oli sanonut: "Varo veljeäsi!" ja hän ajatteli valkeita kasvoja, jotka olivat pistäytyneet ovesta kesken tanssin. Viimattoman tyvenen vallitessa alkoi taivas seljetä muodostaen rotkon äkkijyrkkien seinämien välille majesteetillisen tähdistä välkkyvän katon, mutta hän hapuili pimeässä Hukutuslammen jäätyneelle pinnalle ja ihan läheltä sivuutti paikan, missä oli istunut Helgan kanssa.
Jäätyneen putouksen yli johtavalta sillalta hän ensi kertaa näki majatalon ikkunain tuikkeen, ja tällöin tuntui sydämen sykintä hänen rinnassaan salpautuvan. Hänen äitinsä, veljensä ja pieni rakas tyttärensä olivat tuolla, ja hän oli kymmenen vuotta valmistellut yhtyäkseen heihin, mutta nyt näin lähellä ollessaan hän tuskin sai lähteneeksi edelleen.
Tuntisiko äiti hänet — joka oli ensimmäisenä lukenut hänen kasvonpiirteensä ja tuntenut hänet kehdosta saakka? Kristian pelkäsi niin käyvän, ja sitten hän pamppailevan sydämensä levottomassa tuskassa taasen pelkäsi, että niin ei kävisi. Ei kenkään Islannissa ollut tähän asti tuntenut häntä, ja nyt hän tiesi olevansa vähemmän näköisensä kuin konsanaan, sillä hän oli palstatilalla kuvastimeen vilkaistessaan nähnyt huulensa turvonneiksi ja silmiensä verestävän tämän kauhean päivän nääntymyksen johdosta.
Hän oli ravata narskuttanut joen paikullisen jään yli sillan alapuolelta ja saapunut pihattopolun äänettömälle lumivaipalle, kun ovi aukeni ja kaksi miestä astui ulos. "Ruununvouti ja pastori", ajatteli hän. Hän pidätti ratsuaan, eivätkä he häntä kuulleet, mutta heidän käännyttyään pappilan polulle alkoivat koirat sisällä haukkua.
Hänen sydämensä sykintä oli hänet tukehuttaa, eikä olisi paljoa tarvittu, jotta hän olisi kääntynyt pakoon. Kuinka kauan hän siinä seisoi — viisikö minuuttia vai kymmenen — sitä hän ei huomannut. Sadat ajatukset ajoivat toisiaan hänen aivoissaan hurjemmin kuin pyryävä lumi. Mutta ajatellen lopuksi, että kaikkivaltias Jumala, joka oli johtanut hänet tämän hirveän päivän vaarojen läpi — tehden tyhjäksi pahanhengen aivoitukset ja elementtien voimat ja ajaen häntä eteenpäin kaikkivaltiaalla tahdollaan kuin hirmumyrskyn kiidättämää — niin, ajatellen, että Hän ei olisi nyt vihdoin johtanut häntä sinne muutoin kuin hyvään tarkoitukseen, Kristiansson kannusti hevosensa porrasten eteen ja kosketti ratsuraipallaan ikkunaan.