X.
Magnus Stephensson oli tosiaankin menettänyt uskonsa. Viisitoista vuotta hän oli koko sielunsa voimalla uskonut, että jokaista tässä elämässä kohdellaan ansionsa mukaan: että nuhteeton elämä ennemmin tai myöhemmin palkitaan ja pahuus rangaistaan. Mutta maailman kokemus oli vähitellen vuosi vuodelta jäytänyt tätä hänen vahvaa uskoansa ja täyttänyt hänen sydämensä mitä selittämättömimmällä ristiriitaisuudella. Miestä, joka nuhteettomasti eli, ei palkittu, eikä väärintekijä saanut kärsiä rangaistusta. Mitä sitten jäikään enää uskottavaksi? Että maailmaa hallitsemassa ei ollutkaan Jumalaa tahi että Hän ei tehnyt mitään, jos olikin olemassa?
Magnus Stephensson oli koettanut elää oikein. Hän oli ottanut kantaakseen muiden heittämät kuormat ja ponnistellut lujin sydämin. Viisitoista vuotta hän oli orjan tavoin raatanut, ja vaikka maksamatta jääneet velat yhä kasvoivat, niin ei hän koskaan ollut tahtonut uskoa lopun olevan tulossa. Kiinnityssumma oli ääretön, korko aivan liiallinen, ja pankin täytyisi tulla huomaamaan, että enempää kuin mitä hän sai irti maasta ja karjasta oli ihmisten mahdoton tehdä!
Mutta ulosmittaus oli lopultakin tehty, myyntikuulutukset julistettu ja molemmat esihuutokaupat pidetty. Silloin oli hänen uskonsa kadonnut kuin silmänräpäyksessä, ja hänen sielustaan oli noussut tuo juhlallisen korkea, joskin jumalaaherjaava huuto, jolla ihmiskunta hamasta maailman alusta oli taivasta kohti kohottanut valituksen ja vastalauseen karsimansa kurjuuden tähden: "Minä olen totellut Sinun lakejasi; minä olen elänyt nuhteettomasti; minä olen auttanut köyhiä ja tukenut ahdistettuja; minä olen jakanut leipäni orpojen kanssa ja suojellut leskiä — mitä olet Sinä tehnyt minulle?"
Siinä synkässä äänettömyydessä, joka tätä tärisyttävää kysymystä seuraa, häviää enemmänkin kuin ihmisen uskonto, ja niinpä oli Magnus Stephenssoniltakin mennyt samalla kertaa hänen uskonsa oikeaan ja väärään, hänen luottamuksensa oikeuteen, omaantuntoon ja hyveeseen, jättäen jälkeensä ainoastaan eläimellisen luonnon rajut kouristukset.
Siitä hetkestä asti kun ruununvouti saapui tekemään kalunkirjoitusta, oli Magnus tehnyt tuskin muuta kuin istunut salissa ja juonut. Hän istui siellä päivät päästänsä, karkeat lumisäärykset vedettyinä saapasten yli, nyreät kasvot uuniin päin käännettyinä, kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin, leveä otsa raskaissa rypyissä raudanharmaan tukan lovireunaisen sängen alla, jykevä leuka rinnalle painuneena ja tukevat lanteet nauskuttelemassa tuolia hänen sillä vääntelehtiessään.
Äiti yritti pitkin päivää moneen toviin häntä lohdutella.
"Älä ole liian alakuloinen, Magnus", lausui Anna. "Tähdet tuikkivat, silloin kun on pimeä, tiedäthän."
"Eikö jo ole tarpeeksi pimeätä?" vastasi tämä katkerasti nauraen ja joi taas.
Välillä tuli myös Elin hänen luokseen. Hän oli nyt pitkä tyttö, melkein kuusitoistavuotias, jo hiven naisekkuutta kasvoissa ja vartalossa, mutta lyhyessä sinisessä hameessaan ja solkikengät jalassa sipsutellen oli hänellä tapana kiepsahtaa Magnuksen polvelle ja toisen kätensä kaulaan kietoen laskea toinen polttavalle otsalle pikku äitimäisellä tavallaan koettaen tyynnyttää setäänsä.
"Kas, kas! No, kyllä riittää. Menehän nyt isoäidin luo, tyttöseni, minä olen väsyksissä", esteli Magnus.
Aikaisin päivällä olivat häntä kiusanneet ajatukset, että mahdollisesti saapuisi kaukaisempia vieraita taloon yöpymään ollakseen saapuvilla aamuisessa huutokaupassa, ja mielessään hän jo kuvitteli koko majatalo-kartanon olevan täynnä niitä ja miten hänen täytyisi kuunnella heidän välinpitämätöntä pakinaansa ja sydämetöntä nauruaan voimatta viskata heitä maantielle, vaikka voimattomassa vimmassa sormet syhyilivät. Mutta kun rajuilma nousi valloilleen, niin hänen pelkonsa tässä suhteessa hälveni, ja tuulen ja lumen vinkuessa ja tuiskutessa ulkona istui hän monta tuntia perätysten yksinään synkässä ja juhlallisessa rauhassa.
Paitsi ruununvoutia ei muita henkilöitä käynyt talossa sinä päivänä kuin pastori, ja hänkin tuli vasta kello kymmenen tienoissa iltasella noutamaan ruununvoutia luokseen levolle. Tällöin olivat kaikki tästä sortuneesta huonekunnasta jäljelle jääneet kokoontuneina saliin, jossa Magnus yhä istui uunin vieressä, kun taas ruununpalvelija, Anna ja Elin puuhasivat astiakaapin luona lopettamassa kaluston katsastusta.
"Uh, millainen ilma!" puhkui pastori tömistellen lunta sääryksistään. "Tällaisena yönä eivät teitä toki ainakaan matkustajat häiritse vuoteiltanne — onhan siitäkin vähän lohdutusta, eikö niin?"
Hän oli jaarittelias, onttosydäminen ja onttopäinen ukki, joka tyytyväisenä laiskiaisena märehti tuhannen kruunun vuosipalkan suuteita.
"Vai niin, tämä on siis viimeinen yönne vanhassa kodissanne, Anna! Sepä on sääli! Niin", jatkoi hän naputtaen nuuskarasiaansa, "alastonna tulin minä äitini kohdusta ja alastonna sinne jälleen palaan! Kiitetty olkoon Herran nimi!"
Magnus liikahutti kärsimättömästi tuoliaan, murahdellen halveksivia kurkkuääniä.
"Olen tuntenut tämän vanhan talon sekä sen ilojen että surujen aikoina jo viisiviidettä ajastaikaa, Anna. Siitä asti kuin isävainajasi — minä hautasin hänet itse, Jumala suokoon rauhan hänen sielulleen —"
"Suokoon Jumala rauhan hänen sielulleen!" toisti Anna.
"Siitä asti kuin isävainajasi naitti sinut. Ja niin ujoileva, punehtuva, helläsydäminen pikku morsian sinä olitkin!"
Taaskin Magnus kääntelehti levottomasti tuolillaan, jotakin kurkustaan äännähdellen.
"Minä muistan sen niin hyvin, koska samana vuonna isäsi suuri lato paloi poroksi ja hänen serkkunsa Jörgen löydettiin kuolleena kuilusta. Herättipä se huomiota! Loppumattomia tutkisteluja! Todistajia tavaton paljous! Teidän edeltäjällänne, herra ruununvouti, oli kyllälti puuhaa niihin aikoihin."
Ruununvouti mutisi jotakin tavallista, ja Magnus potkaisi takassa kyteviä puita.
"Epäluulo tosiaan kohtasi isääsi, muistathan, ja koska hän oli juopotellut ja juovuspäissään oli sellainen hillitön mies…"
"Oi, Herran tähden, jättäkäämme jo tämä", huudahti Magnus.
"Magnus Stephensson", intti pastori, "jos olemmekin ahdistuksessa, niin tulee kuitenkin käyttäytyä kuin Jumalan järjelliset luodut —"
"Järjellinen helvetti!" ärjäisi Magnus, ja enempää kiistaa välttääkseen lyödä läimäytti ruununvouti kirjansa kiinni, ilmoittaen lopettaneensa ja olevansa lähtövalmis.
Magnus istui äänettömänä, sill'aikaa kun ruununvouti — teräväpiirteinen kärpänsilmäinen mies — veti ylleen viittansa ja lumikenkänsä, mutta sitten hän kääntyi oikeudenpalvelijaan ja virkkoi värähtävällä äänellä ja synkkä kiilto silmissään:
"Onko kaikki lopussa, herra ruununvouti?"
"On; se vei paljon aikaa, mutta nyt se on päätetty."
"Minä tarkoitan", lausui Magnus, "onko varma, että huutokauppa on pidettävä?"
"Aivan varma. Ei siitä tietääkseni ole ollut epäilystäkään."
"Katsokaahan, herra", jatkoi Magnus seisaalleen nousten. "Ruununvouti voi tehdä paljon, jos tahtoo käyttää vaikutusvaltaansa. Antakaa minulle vielä yksi koetus, niin suoritan kaikki, mitä olen velkaa. Minä olen kärsinyt viisi huonoa vuotta perätysten — ei ihme, että jäi korkoja maksamatta. Viime kesänä menetin neljäkymmentä karitsaa yhtenä ainoana yönä ja seuraavana aamuna kaksi hiehoa ja vasikan. Sitten tuli vielä tulva syksyllä, lakaisten puolet heinistäni järveen. Mutta eihän sellaisia ilmoja saata iänkaiken kestää. Varmastikin saamme taasen sarjan hyviä vuosia. Suokaa minulle vielä neljä vuotta — niin näette mitä saan aikaan."
"Asia ei enää pyynnöstä parane", vastasi virkamies.
"Älkää sanoko niin, herra ruununvouti. Kuulkaahan! Sukuni on viljellyt tätä tilaa puolentoistasataa vuotta, eikä siitä senvuoksi mielellään tahtoisi luopua. Oma lihani ja vereni ovat sen maaperässä — lihaksieni voima ja otsani hiki. Suokaa minulle edes kolme vuotta, hyvä herra — vain kolme."
"Mahdotonta!" lausui ruununvouti.
"Ruununvouti, tulkaahan tänne", sanoi Magnus vetäen miehen syrjään ja puhuen matalalla äänellä, jotta naiset eivät häntä kuulisi. "En välitä rahtuakaan itsestäni — kyllä minä tulen toimeen tavalla tai toisella, ja ellen tule, niin ei silläkään väliä — mutta ajattelen lasta. Tytön pitäisi periä talo, ja hän on orpo, mutta hän näin ollen ei saa mitään. Suokaa minulle vielä yksi koetus, lapsen tähden, ruununvouti. Älkää panko minua koville. Myykää pois puolet karjastani korkojen maksuksi ja jättäkää minulle vain kaksi vuotta — edes kaksi."
"Tiedätte hyvin, että kiinnitys koskee yhtä hyvin irtaimistoa kuin itse tilustakin", vastasi ruununvouti. "Miten saattaisin heikontaa vakuutta? Mitä tyttöön tulee, niin hän on nuori ja terve: antakaa hänen mennä palvelemaan."
Magnus puri huultaan koettaen hillitä itseään ja sitten hän lausui: "Olette oikeassa, herra; tyttö ja minä saatamme pitää huolta itsestämme, mutta entäs äiti vanha. Hän syntyi tässä talossa ja täällä toivoi saavansa kuollakin. En niin suuresti huolehtisi, jos hän olisi poissa, ja totta puhuen hän ei enää olekaan terve. Suokaa minulle vielä yksi vuosi, herra ruununvouti — yksi ainoa vuosi!"
"On turha tuhlata sanoja. Asiat ovat jo menneet liian pitkälle. Ainoa, minkä nyt voin tehdä on —"
"Mitä, herra?"
"Jos voitte maksaa minulle kaikki korot ennen kello yhdeksää huomenna, niin saatan omalla vastuullani peruuttaa huutokaupan."
"Kahdeksantuhatta kruunua!" virkkoi Magnus korottaen äänensä pilkalliseksi huudahdukseksi; "pyydätte minua hankkimaan kahdeksantuhatta kruunua ennen yhdeksää aamulla? Yhtä hyvinhän saattaisitte pyytää, että toisin teille kuun!"
"Älkäämme siis puhuko enempää tästä asiasta. Pankki on ollut hyvin kärsivällinen, hyvin leppeä —"
"Pankki!" huudahti Magnus epätoivonsa rajulla uhmalla. "Onko pankilla äitiä? Onko pankilla lasta? Ei! Pankki on suuri kiskova hirviö ilman sydäntä, joka sykkisi sääliä ketäkään kohtaan. Jumal'avita, hitto vieköön pankin kaikkine houkkioineen ja matelevine orjineen!"
"Magnus Stephensson", virkkoi pastori pientä lihavaa kättään kohottaen "pyydän teitä muistamaan, että on pappismies seurassanne, ja jos te sadattelette eli turhaan lausutte Jumalan nimen —"
"Lausun turhaan Jumalan nimen! Te sitä kylliksi teette — teette sitä joka sunnuntai."
"En tahdo olla käsittävinäni teitä väärin, Magnus Stephensson — tiedänhän, että nyt olette suuresti epäuskon vallassa, ja siitä asti kun lakkasitte kirkossa käymästä —"
"Kirkossa! Te rukoilette Jumalaa kirkoissanne, ja mitä Hän tekee teidän hyväksenne? Mitä Hän tekee kenenkään hyväksi? Mitä Hän on tehnyt minulle?"
"Jos elämänne olisi ollut suora ja puhdas, niin Hän olisi teitä kainnut."
"Ja eikö se ole sitten ollut? Enkö ole koettanut tehdä mikä on oikein? Ja kuitenkin Jumala näkee minut myytävän puille paljaille, häädettävän kodistani ja rakkaimpani jätettävän maantien-ojaan kuolemaan."
"Jumala kurittaa omiansa, ja jos me vain uskomme Häneen —"
"Uskomme Häneen? Missä Hän on? Onko Hän pohjoismaissa? Minä en ole koskaan kuullut sitä. Onko Hän etelässä? En ole koskaan nähnyt Häntä täällä, vaikka pirun olen kylläkin usein nähnyt. Hän on pilvissä jos missään eikä siitä ole mitään hyötyä minulle."
"Magnus Stephensson —"
"Jos Jumala on maan päällä, niin tehköön jotakin. Täällä Hänellä on hyvä tilaisuus siihen. Te sanotte köyhiä Hänen kansakseen, ettekö niin? No, minä olen ruokkinut ja suojannut Hänen kansaansa viisitoista vuotta, ja nyt itse kaipaan ruokaa ja suojaa. Tarvitsen kahdeksantuhatta kruunua ennen kello yhdeksää aamulla, ja jos Jumala voi toimia mitään tässä maailmassa, antakoon Hän minun saada nuo rahat ja pelastaa äitini ja lapseni nälkään nääntymästä. Mutta Hän ei voi sitä tehdä! Hän ei voi tehdä mitään!"
"Magnus Stephensson", sanoi pikkuinen pappi taas kohottaen pienen pullean kätensä, "kun kerran seisotte sen suuren valkean istuimen edessä, on Jumalalla yhtä ja toista teille anteeksi annettavaa."
"Pastori Peter, kun minä tulen sen suuren valkean istuimen eteen, on minulla yhtä ja toista Jumalalle anteeksi annettavaa — siltä minusta näyttää."
"Jumalanpilkkaa! Herjausta!" huudahti pastori, ja hänen lähdettyään ruununvoudin jälkeen talosta nauraa rämäytti Magnus halveksivasti hänen peräänsä yön pimeyteen. Samassa kaksi lammaskoiraa, jotka olivat kuono käpäläin päällä maanneet oven suulla, alkoi murista ja haukkua ikäänkuin tahtoen meluun yhtyä, mutta Magnus — joka muuten aina oli ollut eläinten ystävä — potkaisi niitä äkäisesti ja hoiperteli sitten takaisin paikalleen lieden luo.
Kun vieraitten mentyä pieni perhe oli yksikseen, niin Elin, joka oli seisonut astiakaapin luona, meni Magnuksen puolelle, pujahti tavalliselle paikalleen hänen polvelleen ja sanoi —
"Älä ole huolissasi minun tähteni, Magnus-setä! Minne hyvänsä sinun on mentävä, sinne minäkin tahdon mennä, ja mikä kelpaa sinulle, se kelpaa kyllä Elinillekin. Ja sitä paitsi, kuka tietää mitä voi tapahtua, ennen kuin vouti huomenna palaa? Nythän on uudenvuoden aatto, setä. Kaikkea hyvää tulee uutena vuonna — ihmeitä tapahtuu uutena vuonna, setä."
Mutta tytön lapsellisen suloinen hilpeys, joka oli ollut hänen elämänsä päivänpaisteena niin monta vuotta, ei häneen enää tehonnut, ja nyrpein sanoin työntäen hänet syrjään hän nousi ja lähti ulos takaovesta.
Silloin Anna, joka oli istunut ääneti pöydän ääressä otti Raamatun ja neljä virsikirjaa nurkkahyllyltä ja soitti kellolla rukoukseen.
"Voi minua houkkaa!" hän sanoi. "Unohdinkin, että Erik on poissa. Kunpa nyt olisi löytänyt jossakin suojaa, poika parka — säälisinpä koiraakin, jonka pitäisi olla taivasalla tällaisena yönä."
Ja sitten Elin Magnuksen puutteessa luki luvun, jonka Anna oli hänelle osoittanut. Se oli psalmi, joka alkaa sanoilla: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." Kun tuo lyhyt luku oli loppunut, nousivat molemmat naiset seisaalleen ja lauloivat virren — Elin nuoruuden hopeanheleällä sopraanolla ja Anna vanhuudesta käreällä äänellään, he kahden yksinäisessä asunnossa autioiden kukkulain keskellä, ympärillään ainoastaan pimeys ja lumi — ja Jumalan äärettömät siivet.
"Oi onnellinen on se mies, ken kärsiviä hellii; kun murheet häntä ahdistaa, hän Jumalassa levon saa."
Anna istahti virren loputtua, mutta Elin jäi vielä seisomaan pöydän viereen, ja silmänsä sulkien ja viattomat kasvonsa ylöspäin kohotettuina hän lausui itsekseen pienen rukouksen.
"Oi Isä", hän sanoi, "siunaa Magnus-setää, ettei hänen tarvitse peljätä mitään pahaa. Näytä minulle, miten voisin auttaa häntä, etten tuottaisi hänelle huolta ja rasitusta. Rakas Jeesus, lähetä ihme, joka pelastaa Magnus-sedän, isoäidin ja minut. Se on niin pieni asia sinulle, mutta niin suuren suuri meille, ja me tulemme niin onnellisiksi ja saamme asua Herran huoneessa ikuisesti. Kristuksen tähden. Amen."
Sitten hän avasi luottamusta loistavat silmänsä ja sanoi: "Minä uskon varmaan, että hän auttaa, mummo", ja suudellen Annaa hän iloisella äänellä toivotti "hyvää yötä" ja lähti levolle.
Rukouksen jälkeen Magnus palasi saliin ja kävi takan luo hajoittelemaan kekäleitä yöksi. Huolten pilvet näyttivät painavan häntä raskaammin kuin koskaan, ja niitä karkoittaakseen Anna alkoi puhua Elinistä.
"Hän alkaa yhä enemmän tulla äitiinsä, ja toisin ajoin minusta tuntuu vain unelta, että rakas Thoramme on kuollut. Jos olisit kuullut Elinin äsken rukoilevan tuota pelastavaa ihmetyötä, niin sydämesi olisi täyttynyt tulvilleen. Hän meni levolle varmasti vakuutettuna siitä, että ihme tapahtuu ennen huomisaamua."
"Olisipa se todella ihme, joka nyt voisi meitä auttaa", sanoi Magnus.
"Eikä ihmeitä tapahdu paitsi semmoisia, joita teemme itsellemme."
"Mitä sillä tarkoitat, Magnus?" tiedusti Anna sytyttäessään kynttilöitä.
"Tarkoitan, että jos minun pitäisi elää elämäni uudestaan, niin en yrittäisi tehdä sitä, mikä on oikein, äiti."
"Ethän toki tahtoisi tehdä väärin, vai miten?"
"Ei ole oikeaa eikä väärää, äiti, on vain paras; ja jos minun olisi aloitettava uudestaan, niin tekisin, mikä on parasta, parasta itselleni ja ihmisille ympärilläni."
"Et tiedä, mitä sanot, Magnus. On hetkiä, jolloin saattaa näyttää olevan parasta ryöstää, jopa tappaakin —"
"Ja miks'ei?" intti Magnus, joka parast'aikaa salpasi ovea. "Jos joku mies tulisi tänä iltana tänne taloon kahdeksantuhatta kruunua taskussaan, niin luuletko, että minua arveluttaisi ottaa ne?"
"Poikani, et ajattele niin."
"Ajattelen tosiaan."
"Sinä olet joutunut epätoivoon, Magnus, ja epätoivoisen ihmisen sanat haipuvat tuuleen. Jos uskoisin todella sinun noin ajattelevan, niin kuolisin, kuolisin heti paikalla."
Hän hyrskähti itkuun, ja sitten oltiin kotvan aikaa ääneti. Vihdoin virkkoi Magnus:
"Älähän välitä, äiti! Mitäpä siitä, ajattelenko niin tai näin, sillä tuskinpa joudun sellaiseen kiusaukseen. Anna minulle kynttilä ja mennään makuulle."
"Olet kantanut hirmuista taakkaa, Magnus, ja jospa vain olisin voinut auttaa sinua siinä —"
"Olet kylläkin, äiti. Ilman sinua ja Eliniä olisin menehtynyt jo kymmenen vuotta sitten."
"Isäsi tiesi ryöstäneensä sinulta perintösi, ja kait sekin osaltaan vaikutti hänen kuolemaansa."
"Ei syy ollut isän yksinään. Hänkin koetti tehdä oikeuden mukaan. Mutta se onneton raukka, joka tulee tuhlaajan jälkeen pellolle, saa korjata tähkien rippeet — sehän on selvä."
He kääntyivät kumpikin kynttilä kädessä menemään — Anna ylistupaan ja Magnus vierashuoneeseen — kun koirat, jotka taas olivat nousseet ja alkaneet nuuskia oven suulla, rupesivat haukkumaan ja ulvomaan.
"Joku on tulossa", sanoi Magnus.
Tuokion kuluttua helähti ikkuna kuin ratsuraipan helapään kopautuksesta, ja sitten lausui ulkoa värisevä, kimeältä sointuva ääni tavanmukaisen islantilaisen tervehdyksen:
"Jumala kanssanne!"
He tuijottivat kumpikin ällistyneinä toisiinsa, ajatusten hitaasti risteillessä heidän aivoissaan. Sitten Magnus tavallisen vastatervehdyksen unohtaen astui takaisin ovelle ja riuhtaisi sen auki.
Ulkoportailta kuului raskaitten jalkojen töminää ja sitten ilmestyi kynnykselle mies. Hän näytti vanhalta, sillä kulmakarvat, viikset, parta, jopa matkaviitan suippopäähineen alta esiinpistävät hiuksetkin olivat lumesta valkeina. Kotvan aikaa hän seisoi kuin matkasta hengästyneenä, silmäillen vuorotellen äitiä ja Magnusta, ja kysyi sitten samalla värisevällä äänellä:
"Voitteko antaa minulle yösijaa ja toimittaa ratsuni katon alle?"
Annasta tuntui kysymys hänelle tehdyltä, mutta sen sijaan että olisi heti vastannut hän loi Magnukseen neuvottoman katseen, joka ilmaisi sanomatonta pelkoa. Magnus katsahti takaisin äitiinsä ja epäröi hetkisen, pidellen ovea auki. Sitten hän sanoi:
"Tulkaahan sisään", ja vieras astui taloon.