III.
He olivat nyt vieläkin erinäköisemmät kuin konsanaan. Vanhemman ankarat piirteet, tumma vanunut parta, matala pystyotsa, jonka yläpuolella raudanharmaa tukka törrötti, ja nuoremman kirkkaat ruskeat silmät, hienot kasvot, kaareva otsa ja vaaleat, taapäin kammatut silkinhienot kiharat — siinä kaksi melkein täydellistä vastakohtaa.
Kristian Kristianssonia järisytti tämä ensi kohtaus veljen kanssa — veljen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli syössyt turmioon, mutta hän koetti pysytellä tyynenä ja ottaa selville, miten turvallista olisi ilmaista itsensä sitten kun aika joutuisi.
"Olette erittäin ystävällinen, kun luovutatte minulle huoneenne", hän alkoi.
"Mitäpä tuo sen vertainen —" vastasi Magnus.
"Ja ehkä pitäisi minun kertoa, millä asialla olen täällä."
"Miten haluatte, herra — miten itse haluatte."
"No siis — totta puhuen tulin huomisaamuiseen huutokauppaan. Satuin kuulemaan siitä vasta eilen Reykjavikissa, jonne saavuin edellisenä päivänä 'Lauralla'."
"Sekö se teidät tänne toikin?"
"Se se oli. Olen ollut ulkomailla viisitoista vuotta ja koonnut siellä jonkun verran omaisuutta, ja nyt tulin kotimaahan kiinnittämään sitä johonkin. Tiesin, että tämä on tuottava maatila —"
"Parempaa ei ole koko Islannissa, jos sitä vaan onni suosisi, ja jos teillä on riittävästi varoja lunastaa se maineen mantuineen —"
"Luulisin olevan — minulla on taskussani kylliksi rahoja koko maatilan hinnaksi ja vielä jäämäänkin. Mutta pahoittelen teidän asemaanne, ja jos mielestänne tuntuu kiusalliselta kuulla minun näin haastelevan —"
Magnus oli vääntelehtinyt tuolissaan kuin sekä henkistä että ruumiillista levottomuutta kärsien ja remahti nyt hillittömästi nauramaan. "Ei ensinkään! Ei ensinkään!" hän hoki lasinsa täyttäen. "On hupaista kuulla, että jollakin on rahaa enemmän, kuin hän tarvitsee. Minulla sitä ei ole ollut koskaan riittävästi edes velkojeni suorittamiseen. Kuusitoista pitkää vuotta on purteni kyntänyt elämän merta, ja nyt —" jatkoi hän kohottaen lasinsa ja tyhjentäen sen — "olen uppoamassa sen kirottuihin hyökyihin."
Kristian Kristianssonin sydänalaa hytkäytti Magnuksen naurun sointu — kapinan ja toivottomuuden katkeran naurun — mutta hän koetti peittää pelkoaan ja hälventää sitä reippaaksi heittäytymällä.
"Älkää olko liian masentuneena", hän sanoi. "Kukaan ei tiedä, mitä tuomisia tulevaisuudella on ihmiselle varattuna. On aimo pimeä yö ulkosalla, mutta kuitenkin kaikitenkin nousee aurinko aamulla. Sitä paitsi on onnettomuudessa aina valopuolensakin, jos vain tahdomme sen päästää näkyviimme. Elämä on suloista, ystäväni, tapahtukoon mitä tahansa."
"Arveletteko niin?"
"Tiedän sen; miksi siis istuisimme pikku okakourallisellemme?"
"Syystä että joillakuilla ei ole muualla istuinta", vastasi Magnus ja nauroi taas — samaa oneaa, järeää naurua.
Kristian Kristiansson värähteli, mutta ponnisti vaan edelleen. "Luulette hävinneenne, mutta minä tiedän menestyneitä, jotka milloin hyvänsä ilomielin vaihtaisivat asemansa teidän kanssanne. He ovat kultansa tahi maineensa tahi molemmatkin saaneet ylitsensä syösseenä vieremänä eivätkä tiedä, mitä sillä tehdä, kenen kanssa sitä jakaa — siten on heillä kannettavanaan vain tuollainen kuorma Kuolleen meren hedelmiä. Te ette ole siihen joutunut. Jos menetättekin tiluksenne, niin onhan teillä terveytenne, hyvä maineenne, puhdas omatuntonne ja rakkaat omaisenne jäljellä."
"Siinäpä se!" vastasi Magnus. "Tokihan ette luule minun itseäni ajattelevan? Rakkaiden omaisteni vuoksi juuri on tämä kirottu kova onni niin tukala kestää. Mitä kostun siitä tiedosta, että suojukseni ovat karitsoja täynnä, jos tulva on tullessaan temmannut ne järvelle uiskentelemaan? Puhutte kuin mies, joka ei ole milloinkaan kokenut onnettomuutta."
Kristian Kristianssonin päätä pyörrytti. "Ehkä en ole — tai ehkä olen", hän huomautti heikolla äänellä, "mutta epätoivoa olen kokenut ja tiedän, ettei yksikään ihminen voi siinä elää. Me voimme elää ainoastaan toivossa — ei siinä, mitä on, vaan mitä tulee — ja jollemme jaksa uskoa pilvien pimittäessä, että maailmaa hallitsee oikeus —"
"Ja hallitseeko?" kiivastui Magnus. "Kärsiikö tässä maailmassa konna? Kuolevatko hänen lampaansa röhkään ja suistuuko hänen karjansa kalliolta alas, vai lisääntyvätkö välemmin kuin kenenkään muun? Ei, herraseni", hän jatkoi istuimellaan kääntyen, "jos mies on roisto, valmis oman isänsä rosvoamaan, niin on mahdollisuutta hänen menestymiseensä maailmassa; mutta jos hän on rehellinen mies, joka yrittää tehdä hyvää jokaiselle, niin yhtä usein on hänen työnsä hukkaan mennyttä kuin hyväksikin hänelle itselleen ja läheisilleen."
Kristian Kristianssonin vallannut pyörrytys yltyi hetki hetkeltä, mutta hän virkahti:
"Maailmalla on oma tapansa rangaista rikollisia, ja jos nämä eläessä välttyvätkin, niin on heitä kuolema aina odottamassa —"
"Kuolema?" ynähti Magnus, pyörähtäen ritisevällä tuolillaan. "Kuolema on sokea, haihatteleva hirviö, joka iskee maahan nuoret ja jättää vanhat, kaataa onnelliset ja jättää kurjat, vie viattomat ja jättää syylliset, tempaa avuttoman petetyn raukan ja jättää pettäjän! Olemmehan sen kait kaikkikin nähneet! Minä olen, sen ainakin tiedän."
Magnuksen käreän äänen leimuava tulisuus oli painunut sortuneen nyyhkinnän kaltaiseksi kumeaksi kuiskeeksi. Kristian Kristiansson ei uskaltanut nostaa kasvojaan, mutta yritti selitellä:
"Jumala johdattaa kaikki hyvään loppuun. Olen sen aina havainnut. Maailman kulku saattaa olla pimeyden kiehtoma, mutta ajan pitkään se suuntautuu oikeutta kohti."
"Mitä merkitsee ajan pitkään minulle?" huudahti Magnus. "Minä olen täällä vain muutamia vuosia ja tahdon oikeutta nyt. Tahdon nähdä konnan kuritettuna nykyaikana, en jonkin tulevaisen sukupolven eläessä. Oikeutta, sanotte! Isäin synnit lasten päällä — siinä ainoa oikeus mitä tässä maailmassa näen. Lapsi raukka pennittömäksi jääneenä, syystä että hänen isänsä pelasi tahi joi rahat, joita ei ansainnut — sanotteko sitä oikeudeksi, herraseni? Minä en!"
Magnuksen kumea ääni oli taaskin sortumassa, ja syntyi tuokion äänettömyys.
"Ei, ei! Älkää sanoko, että perimme palkkamme tässä maailmassa — kukaan meistä — hyvät enempää kuin pahatkaan. Elämä ajaa valheeksi sen vanhan jutun — on aina ajanut, aina ajaa. Jos olet petturi tai heittiö tai irstailija, niin saat elää ylellisyydessä ja kohota aurinkoon asti, mutta jos olet poloinen kotonaan kyyröttelevä raukka ja aherrat sormet verissä, niin sinut viskataan maantielle. Mutta mitä hyötyä puhumisesta? Paha päivä on tulossa. Tulkoonhan!"
Kristian Kristiansson ei konsanaan ennen ollut itseään tuntenut niin mitättömäksi ja kehnoksi. Ylpeyden lähteet olivat hänessä kuivillaan, ja hän oli omissa silmissään peräti alentunut arvoltaan. Veljensä edessä, joka oli kantanut hänen taakkaansa ja sen alle sortunut, hän näki olevansa viheliäinen ja surkuteltava raukka. Hän ei pystynyt nostamaan päätänsä, sillä hänestä tuntui, kuin olisi hänen häpeänsä ollut otsaansa kirjoitettuna, mutta ponnisteli jotakin sanoaksensa, ja ainoat sanat, mitä mieleensä sai, tuntuivat kieltä kirpelöivän ja kurkkua kurovan.
"En voi väitellä kanssanne", hän äännähti. "Olette kärsinyt enemmän kuin minä, ja tietenkin ovat nykyiset vaikeutenne perintöä tuhlaajaveljestänne, josta äitinne kertoi."
Magnuksen sävy muuttui oitis äitiä mainittaessa. "Vai puheli äitini taas hänestä?" hän virkkoi.
"Puhuuko hän sitten useasti samasta?"
"Liian usein, eikä näy mitään muuta ajattelevan. Hän oli perustus, jolle äiti raukka talonsa rakensi, ja se luhistui, mutta äiti siitä huolimatta pysyy kiinni hänessä."
"Jumala häntä siunatkoon!" puhkesi Kristian Kristianssonin huulilta tahtomatta.
"Jumala siunatkoon kaikkia naisia, minä sanon. He ovat aina syntisten ja kärsiväin puolella."
"He saavat korvauksensa jolloinkin — täytyy", muistutti Kristian
Kristiansson — ajatellen huomisaamua.
"En siitä tässä tapauksessa merkkiäkään näe", vastasi Magnus. "Hän oli veljelleni paras äiti mitä miehellä konsanaankaan on ollut, ja tämä tiesi sen, mutta maksoi hänelle takaisin tylyydellä ja halveksumisella."
"Halveksumisella?"
"Miksipä muuksikaan sitä sanoisi? Hän eli ulkomailla viisi vuotta ja ainoastaan kerran kirjoitti äidilleen koko aikana. Kuitenkin oli äidillä tapana joka ilta seistä oven edustalla, kunnes posti kulki ohi, talvet, kesät, poudat, sateet, tulematonta kirjettä odotellen."
Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi hänen sielunsa käpertynyt kokoon häpeästä.
"Äiti antoi sen hänelle kuitenkin anteeksi, ja kun hän kuoli — tiedätte miten hän kuoli, senhän kaikki ovat kuulleet — niin äiti ajatteli, että hän ei ollut mitään muuta yrittänyt tuohon kurjaan häpeään suistuessaan kuin saada kylliksi rahaa palatakseen kotiin ja sovittaakseen rikkomuksensa."
"Vai ajatteli niin?"
"Ajattelee vieläkin."
Kristian Kristiansson tunsi sydäntään tempovasti kourivan. Taaskin halutti häntä kertoa kaikki, eikä uskaltanut. "Mutta jos se olisi ollut totta", hän kysyi, — "en sano olleen, mutta jos olisi — jos veljenne todellakin olisi vuosikausia yritellyt ansaita rahoja yksistään velkainsa suorittamiseksi — jos hän olisi tuonut kotiin omaisuutensa —"
Magnuksen tummat kasvot synkistyivät pahaenteisesti, ja mäjäyttäen ison nyrkkinsä pöytään hän sadatti: "Jokaisen kolikon olisi kirous leimannut, ja minä olisin ne singauttanut hänelle vasten kasvoja."
Kristian Kristiansson ei tiedustanut miksi. Hän liiankin hyvin tiesi, mitä Magnus tarkoitti. Siinä silmänräpäyksessä, sellaisena mielen väläyksenä mikä tuomiopäivänä iskee syyllisen sieluun, paljastui hänen eteensä hänen elämänsä entisyys, ja alastoman eloisasti nousi siitä ilmi hirveä tosiseikka — hänen vaimonsa haudan häväistys.
Oli mahdoton puolustautua, että tämä oli ollut vain hetken teko; että hän oli tuhannet kerrat sitä katkerin kyynelin katunut; että hän ei ollut siitä saanut hitustakaan hyötyä eikä etua ja oli henkilöllisyytensä kuolemassa kymmenen vuotta kärsinyt sen kamalaa kuritusta. Alituiseen ja yhtämittaa oli hän tyynnytellyt mieltään sellaisilla puolusteluilla, mutta ei kyennyt pettämään omaatuntoaan nyt. Minkätähden oli hän Kristian Kristiansson? Miten hänellä tuli olleeksi kaksisataatuhatta kruunua taskussaan ja miten sattuivat hänen sepitelmänsä olemaan maailmanmaineen saaneita?
Kaiken viheliäisen viisastelun ja väärän järkeilyn, joka oli hänet tällaiseksi tehnyt, maineeseen ja rikkauteen nostanut, olivat Magnuksen kauheat sanat seulaksi lävistäneet. Jäykkänä, kuolleena ja kylmänä luhistui kaikki tyhjänpäiväinen turhamaisuus, mikä oli viekoitellut häntä eteenpäin tuota hetkeä kohti, joka lupaili suurta yllätystä ja juhlallista julistusta, jolloin hän sanoisi: "Katsokaa, tässä olen; olen toteuttanut kaikki toivomukset."
Ei, hän ei voinut itseään ilmaista perheelleen huomisaamuna. Hän ei voinut itseään laisinkaan ilmaista. Kerran Kristian Kristianssoniksi koiduttuaan hän ei enää konsanaan voinut joutua Oskar Stephenssonina tunnetuksi. Noin rankaisi häntä vainaja, ja hänen vaimonsa haudan häväistys oli vain saattanut hänen itselleen tekemänsä lupauksen ainaiseksi, ja taivaassa kirjaan pannuksi valan, minkä hän oli vainajalle vannonut.
Kristian Kristianssonista tuntui, kuin olisi kaikki maailma kaikonnut hänen luotaan. Silloin tuli vierashuoneeseen Anna sanoen:
"No nyt, hyvä herra! Huoneenne on valmiina ja voitte milloin hyvänsä käydä levolle."
Magnus nousi ponille apetta laittamaan, ja äiti ja poika jäivät jälleen kahden kesken.