IV.
Tuon sydäntä tempovan hetken hämmennyksessä hän kyseli itseltään, miten saisi toteutetuksi suunnitelmansa, pelastetuksi perheensä onnettomuuksista, jollei voinut sanoa heille, kuka oli, ja vaadituksi takaisin tytärtään ja viedyksi hänet mukanaan, jollei rohjennut julistaa: "Olen hänen isänsä, hän on minun." Mutta sattuma ja jokapäiväinen sana — nuo keksinnön ja viisauden kaksoissisarukset — osoittivat hänelle mitä tehdä.
"Tahtoisin, että minut aamulla herätettäisiin aikaisin, emäntä, sillä luulen ruununvoudin ehättävän jo varhain."
"Ruununvoudin?"
"Olen ikään jutellut pojallenne, että aion huomisessa huutokaupassa tehdä tarjouksen maatilastanne."
"Sekö siis oli teillä tehtävänä matkanne perillä?"
"Niin, se se oli, emäntä."
Anna katseli häntä kotvan aikaa ja kysäisi sitten: "Mihin voineekaan teidänlaisenne herrasmies haluta tällaista maatilaa?"
Toinen ei vastannut, joten hän jatkoi: "Ette voi aikoa asua niin yksinäisessä paikassa, kuin Thingvellir on."
Vieläkään ei toinen puhunut mitään, ja hän lisäsi: "Tosinhan voisitte antaa vuokralle tilan, mutta tämä on laihaa maata, sen vakuutan, ja kaikki riippuu siitä, miten paljon työtä siihen pannaan."
Hän hyöri pöydän ääressä kuin ollakseen jotakin askaroivinaan. "Poikani", hän selitti, "on ainoa, joka on konsanaan kyennyt sitä kunnollisesti muokkaamaan, eikä hän omasta syystään ole lopulta vaikeuksiin joutunut, sillä Islannissa ei yksikään olisi jaksanut pysyä pystyssä hänen asemassaan."
Hän odotti toisen jotakin sanovan, mutta tämä ei tuntunut olevan halukas haastelemaan. "Eivätkä hänen vaikeutensa niin peräti vakaviakaan ole. Kahdeksantuhatta kruunua maksamattomia korkoja — siinä kaikki kuudentoista vuoden kuluessa."
Taas hän odotti, mutta toinen yhä pysyi vaiti. "Tänä iltana täältä lähtiessään ruununvouti sanoi, että jos poikani saisi rahat ennen kello yhdeksää huomenaamulla, niin ei huutokauppaa toimitettaisi."
Kristian Kristiansson oli laskenut päänsä käden varaan ja näytti kuuntelevan tarkasti.
"Jos poikani vaan löytäisi jonkun, joka hänelle lainaisi rahat —"
Hänen äänessään oli rukoileva sointu, joka säpsähdytti häntä itseäänkin, sillä hän pysähtyi ja katsahti hermostuneesti taaksensa vieraaseen.
"Varmastikaan hän ei sitä milloinkaan katuisi, hyvä herra. Magnus ahertaisi sormensa verille joka pennin takaisin maksaakseen. Sellainen hän on ollut pojasta pitäen, ja parempain vuosien tullen ja hieman onnea mukanaan —"
Silloin juolahti uusi suunnitelma Kristian Kristianssonin mieleen ja hän peitti käsin kasvonsa sitä punnitakseen, jolloin Anna, muuttuneen liikahduksen väärin käsittäen, häkeltyi ja aloitti uudestaan.
"Tuppaudun liian vapaaksi, hyvä herra, mutta en ajattele itseäni — ajattelen poikaani. Tavallaan olen syypää kaikkeen, mitä hänelle on tapahtunut. Hän ei sitä tiedä enkä sitä uskalla hänelle kertoa, mutta syypää olen."
Kristian Kristiansson katsahti häneen.
"Oli kokonaan minun vikani, että hänen isänsä otti kiinnityksen."
"Teidän vikanne?"
"Niin, herra. Mieheni rakasti sitä poika parkaa, joka on kuolleena, mutta hän oli Islannin kuvernööri ja joka silmä oli katselemassa, että hän piti omaa huonettaan järjestyksessä, ja ilman minua hän olisi saattanut antaa lain mennä menoaan. Minä pyytelin ja rukoilin häntä, ajatellen, että kärsimään jäisimme me itse. Mutta minä vain syöksin toisen poikamme häviöön yrittäessäni toista pelastaa — enkä pelastanut häntä."
Kristian Kristiansson painoi alas päänsä, sillä katkeruuden vedet vierähtivät tulvana hänen ylitsensä, ja Anna, arvellen hänen mieltään liikuttaneensa, pitkitti innokkaammin:
"Ja sitten tyttö, poikani tytär. Olette itse nähnyt hänet, eikä hän mielestänne kait ole palkollisen näköinen, mutta jos huutokauppa tapahtuu, niin hänen on pakko mennä palvelukseen. Tyttöjä joissakuissa maataloissa kohdellaan häpeällisesti, eikä poikani siedä sitä ajatellakaan. Enkä minäkään, sillä minä en voi olla ajattelematta tytön isää. Oli mitä tahansa muuta, hän oli herrasmies, ja kun ajattelee, että hänen tyttärensä joutuisi kenenkään rääkättäväksi —"
Annan ääni taasenkin takelsi, mutta tuokion kuluttua hän pitkitti urheasti.
"Itse olen jo vanha vaimo, eikä pikku onnettomuus enemmän tahi vähemmän enää minulle suuria merkitse. Aikani on lyhyt joka tapauksessa, ja ilomielin lähden, kun minut kutsutaan. Useimmat rakkaani ovat jo menneet — poikani ja pojantytär ovat ainoat jäljellä — ja jos voisin tuntea jättäväni heidät onnellisiksi ja viihdyttäviin oloihin —"
Kristian Kristiansson ei voinut kestää enempää. "Emäntä", hän virkahti, "olin lujasti päättänyt ostaa tilan — minulla oli siihen haluuni erikoinen syy — mutta sen sijaan lainaankin pojallenne rahat korkojen maksamiseen."
Annan silmät lennähtivät seposeljälleen hämmästyksestä, ja rukoukseensa nyt vastauksen saatuaan oli hän läkähtyä hengettömäksi. "Teettekö sen, hyvä herra?" hän äännähti.
"Teen, yhdellä ehdolla."
"Ehdosta viisi, antakaahan, kun käyn ilmoittamassa hänelle."
"Ehtoni on se, että annatte tytön minulle kasvatiksi."
"Oih!"
"Minäkin olen yksinäinen, vaikk'en niin vanha kuin te, eikä minulla Englannissa ollessani ole vaimoa, ei lasta, ei äitiä, ei veljeä elämäni kumppanina. Tytön suloiset kasvot olisivat minulle siellä suurena viihdykkeenä, ja olen valmis suorittamaan nuo korot, jos annatte hänen lähteä."
Valo oli kuoleutunut Annan silmistä — hänen päänsä oli riipuksissa.
"Antaisin teille kaikki takeet siitä, että hänestä pidettäisiin huolta.
Olen rikas, eikä häneltä puuttuisi mitään."
"En minä ehtoanne tuoksi arvannut, hyvä herra", virkkoi Anna.
"Minkä tähden? Ajatteletteko tyttöä vai itseänne, emäntä?"
"Ajattelen poikaani. Niin ei ole vielä yksikään kiintynyt lapseen. Hänellä on ollut lapsi huoliteltavanaan melkein tämän syntymästä asti, ja hän pitää siitä kovin, kovin paljon. Kun se oli pienenä ja lumi niin kinostellut kuin tänä päivänäkin, niin oli hänellä tapana olallaan kantaa se kouluun, ja iltaisin sen uniseksi käydessä hän kantoi sen sylissään vuoteelle. Omaakaan lastansa hän ei voisi hellemmin rakastaa. Tämä on hänelle kuin isyyttä, eikä hänestä nyt enää isää koidu, sillä —"
Anna empi ikäänkuin yrittäen sanoa jotakin, mutta arkaili, ja sitten hän helmeilevien kyyneltensä lomasta hykäytti salaisuutensa ilmi.
"Toden sanoakseni, herra Kristiansson, hän oli ajatellut lapsen äitiä, mutta luopui tästä erään toisen hyväksi, ja äiti kuoli. Siitä päivästä saakka haaskaantuivat hänen parhaat vuotensa kuihduttavaan ikävöimiseen, kun hänellä ei ollut, ketä rakastaa. Sitten lapsi tuli, ja tuntuipa siltä kuin olisi äiti itse lähettänyt pienoisensa häntä viihdyttelemään. Äiti ei voinut häntä rakastaa, sillä hän rakasti tuota toista viimeiseen asti, mutta lapsi voisi, ja tämä onkin, Jumala häntä siunatkoon, sen tehnyt!"
Kristian Kristianssonin sydäntä vihloi, mutta hän ponnisteli edelleen. "Arvelette siis, ettei hän edes tytön omaksi menestykseksi ja onneksi voisi erota holhotistaan?"
"En sitä sano; jos asia hänelle oikealla tavalla esitettäisiin —"
"Esittäkää te itse, emäntä."
"En tohdi! Hän saattaisi luulla minun ajattelevan itseäni."
"Ja jos, niin mitäpä tuosta? Eikö hänestä ole mitään se, että hänen äitinsä pelastuu kodittomaksi joutumasta, kun tyttökään kerran ei huonoille jäljille joudu? Eikä joudu — sen takaan."
Anna mietti kotvasen ja virkkoi sitten: "Te sanoisitte meille, minne hänet viedään, mitä hänen on tehtävä, ja miten hänet aiotaan kasvattaa?"
"Aivan niin."
"Hän saisi alituiseen kirjoittaa meille ja ehkä joskus käväistä meitä katsomassa?"
"Kernaasti."
"Oikeastaan se olisi ihan kuin palvelukseen menemistä."
"Ihan."
"Mutta hänestä vain tulisi neiti eikä palkollinen?"
"Juuri niin."
"Olisitte hänelle hyvä? Jokin minulle ilmaisee, että olisitte. Ja te olisitte, olisittehan?"
"Olisin tytölle yhtä hyvä kuin jos — kuin jos olisin hänen oma isänsä", vakuutti Kristian Kristiansson.
Anna pyyhki silmiään ja sanoi:
"En tiedä, mitä vastata — en todellakaan tiedä, mitä vastata teille."
"Älkää minulle vastatko mitään — puhukaa pojallenne, emäntä."
"Te lainaatte hänelle korkorahat oitis?"
"Oitis."
"Kahdeksantuhatta kruunua — saatteko ne kokoon huomisaamuksi kello yhdeksäksi?"
"Katsokaahan", vastasi Kristian Kristiansson, vetäen lompakon povitaskustaan, "tästä riittäisi maksaa nuo korot kahteenkymmeneen kertaan. Enkä lainaa rahoja pojallenne — minä annan ne hänelle, jos hän niitä vastaan luovuttaa minulle tytön."
"Eroaminen on kyllä raskasta, mutta lopultakin on yksi suu vähemmän ruokittavana, ja minun mentyäni toinen, ja sitten ehkä, päästyään rasituksistaan ja vaikeuksistaan —"
"Puhukaa hänelle — hän on tässä", kehoitti Kristian Kristiansson, ja samassa Magnus palasi sisälle, höyryävä puukulhollinen haudetta käsissään.
Sitten Anna matalalla ja vapisevalla äänellä, tuskin uskaltaen silmiänsä nostaa hänen kasvoihinsa, kertoi pojalleen vieraan tekemän tarjouksen, etupäässä huomauttaen, mitä etua Magnukselle itselleen olisi siitä, että Elin joutuisi hyviin hoteisiin, jolloin hän, äidin päästyä levolle maan poveen, kykenisi järsivän velan kahleista vapaampana makselemaan lyhennyksiä ja voittamaan menetetyn perintönsä takaisin. Mutta pitemmälle ehdittyä hänen äänensä alkoi takeltaa ja sanat sotkeusivat, sillä Magnus tähysteli häntä rypistyvin silmäkulmin, ja viimein Anna tykkänään pysähtyi puolustellen:
"En mitään pahaa tarkoittanut, Magnus. Ajattelin vaan —"
"Ajattelit, että voisin itseni pelastaakseni uhrata Elinin, äiti", täydensi Magnus, ja noin kova sana sai Annan nyyhkien vaipumaan tuolille.
Sitten Magnus kääntyi Kristian Kristianssoniin ja sanoi: "Sulimmat kiitokset tarjouksestanne, hyvä herra, mutta veljenitytär ei ole myytävänä."
Niine hyvineen hän oli taas vilahtamaisillaan ulos, mutta silloin huudahti Kristian Kristiansson, joka värisi kiireestä kantapäähän: "Malttakaa!"
"No?"
"Olette omasta puolestanne päättänyt joutuisasti kyllä — oletteko ajatellut ketään muuta?"
"Ketä muuta olisi tässä ajatteleminen?"
"Ensinnä äitiännekin. Jos hylkäätte tarjoukseni ja talo myydään päänne päältä huomenaamulla, niin mihin hän joutuu?"
Magnus sävähti punaiseksi, kuin olisi näkymätön käsi läimäyttänyt häntä kasvoihin.
"Entäs tyttö sitten — oletteko sitäkään ajatellut? Onko teillä oikeus lähettää hänet palvelukseen — jonkun juhtana ahertamaan?"
Magnus tutisi silminnähtävästi — kulhokin tärisi hänen käsissään.
"Kaiketikin pidätte tytöstä ja olette ollut hyvä hänelle, mutta jos hän olisi oma tyttärennekin, niin hän kuitenkin olisi erillinen olento, ja varsinkaan tämänlaisessa tapauksessa ei teillä ole oikeutta puhua hänen puolestaan."
"Puhukoonpa omasta puolestaan sitten", lausui Magnus ja laskien höyryävän kulhon pöydälle hän harppasi sisäovelle ja huusi kiihtyneellä äänellä: "Elin! Elin! Elin!"
Tuossa tuokiossa pyrähti tyttö säikähtäneen näköisenä, huoneeseen, hätäillen: "Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut?"
"Kuulehan", aloitti Magnus, ja Kristian Kristiansson näki, että hän yritti puhua levollisesti, vaikka ääni vapisi kuin olisi hänen sielunsa kuohahdellut. "Tämä herrasmies on isoäidillesi ilmoittanut haluavansa ottaa sinut tyttärekseen ja tarjoutunut maksamaan velkani, jos suostun lähtöösi."
"Setä!" huudahti tyttö.
"Olen hänelle vastannut, että saat itse valita, ja niin saatkin, ja isoäitisi ja minä myönnymme, mitä tahansa päätätkin tehdä."
"Mutta, setä!"
"Älä puhu vielä, lapseni. On kohtuullista, että saat kuulla kaikki. Elin, minä olen sortunut mies eikä minulla enää ole kotia sinulle tarjottavana. Huomisaamuisen huutokaupan perästä en tiedä, miten isoäidillesi ja sinulle ja minulle käy, minne lähdemme ja mikä katto suojaksemme koituu. Mutta tämä herra on rikas, ja hän lupaa pitää sinusta huolta koko ikäsi, antaa sinulle kaikki, mitä tarvitset ja toivoa voit. Jos jäät minun luokseni, niin saatat joutua puutteeseen, mutta jos menet hänen matkassaan, niin et enää koko ikänäsi koe köyhää päivää."
Hänen kumea äänensä pyrki väkiseltäkin sortumaan, mutta hän kesti loppuun asti, ja sitten Anna sanoi, kyyneleet pulppuamassa silmiin niin nopeasti, että hän tuskin ennätti niitä pyyhkimään:
"Eikö tämä ole suurenmoista? Ilmetty ihme! Kuin vastaus rukoukseesi, lapseni, juuri kun olimme niin masentuneita ja alakuloisia? Tämä herra antaa meille varman vakuuden siitä, että joudut hyvään kristittyyn kotiin ja saat kunnollisen hoidon ja kasvatuksen."
Ja silloin Kristian Kristiansson itse esiin astuen lausui, vaikka sai tuskin puhutuksi sekavilta tunteiltaan, jotka hänen sieluaan järisyttivät:
"Saat kuulla, kuka olen, Elin. Puhuimme säveltäjä Kristian Kristianssonista, ja sinä lauloit minulle hänen lauluaan ja sanoit haluavasi kuulla hänestä jotakin. Minä olen Kristian Kristiansson."
Tytöltä pääsi tahtomattaan huudahdus, ja puhujan ääni voipui hetkiseksi.
"Niin, minä olen, ja sinulle kertomani tarina oli oman onnettoman elämäni tarina, mutta — olen kadottanut tyttäreni, sen jälkeen kun tuon laulun kirjoitin, ja nyt olen ypö yksinäni. Etkö sinä tahtoisi tulla hänen sijalleen, lapseni? Olet minulle kuin oma tyttäreni etkä konsanaan joudu eroitusta huomaamaan. Palaat minun kanssani Englantiin ja elät minun elämääni, ja mitä ikinä minä teen, sen teet sinä, ja minne menenkään, tulet sinä myös."
"Ajatteles, Elin!" virkkoi Anna. "Rakastat soitantoa — siinä tulet isä parkaasi — ja matkustelet ihan kuin rakkaalla äidilläsi oli tapana!"
"Se olisi kaunista!" äännähti Elin.
Hän oli kaiken aikaa seisonut pöydän ääressä, toisella kädellään keveästi nojaten siihen, suloisten kasvojen heijastellessa säikähdyksen, tuskan, hämmästyksen, ilon vaihtuvia ilmeitä.
"En tiedä, mitä maailmassa niin suuresti rakastaisin, mutta — en voi, en saa."
"Elin!"
"Mummo, etkö minulle itse sanonut tänne kauan aikaa sitten tullessani, kun ensi kertaa panit minua levolle, ett'en saisi konsanaan jättää setä Magnusta enkä lähteä, tulisipa kuka tahansa minua joskus ottamaan pois? Olin pienen pieni silloin, mutta sen muistan, että lupasin sinulle ja aion sanani pitääkin."
"Mutta minä ajattelin silloin erästä toista, Elin. En voinut tietää, että tämä herra tulisi — ja vielä tällaisena aikana —"
"Mutta eihän siinä eroa ole, mummo. Sitä paitsi, jos lähtisin tämän herran mukana ja hän kohtelisi minua kuin omaa tytärtään, niin minun tulisi häntä ajatella, kuin olisi hän isäni. Pitäisitkö, mummo, siitä? Ja pitäisikö setä Magnus?"
"Me uhraisimme itsemme, kultaseni, me uhraisimme itsemme, jotta sinä saisit menestystä ja onnea."
"Minä en välitä menestyksestä, jos te ja setä Magnus olette köyhiä.
Enkä olisi lainkaan hyvilläni — olisin kovin onneton."
"Voi sentään! Voi sentään!" oihki Anna, kykenemättä enempää sanomaan. Ja sitten tyttö hymyillen kääntyi Kristian Kristianssoniin, jolla ylpeys ja tuska tempoili sydäntä, ja sanoi:
"Olette hyvin, hyvin ystävällinen, hyvä herra, ja ken tahansa muu lähtisi kerallanne ilomielin; mutta minä en voi, näettehän itsekin, ett'en voi — minun täytyy jäädä setäni luokse. Mummo tekee niin, ja miks'en siis minäkin?"
"Hän tulisi paremmin toimeen ilman meitä kumpaakin, Elin", huokasi
Anna.
"Älä sano niin, mummo."
"Sanon vainkin, lapseni, ja jospa tietäisit, kuinka maailma on julma —"
"Mutta Jumala ei ole eikä Hän meitä eroita nyt, kun olemme olleet yhdessä niin kauan. Sanoithan itse niin, kun puhuin palvelukseen lähdöstä. Sanoit Hänen löytävän jonkin toisen tien, ja Hän tekee sen — varmastikin tekee."
Annan sydäntä kirveli saada omat opetukset takaisin soimauksikseen, mutta kuitenkin hän Magnusta mielessään pitäen ponnisti vielä kerran. "Mutta etkö näe, rakkaani, että jos jäät setä Magnuksen luo, niin hän menettää maatilan, kun taasen saa sen pysymään omanaan, jos lähdet herran kanssa?"
Silloin nuo viattomat nuoret kasvot, jotka oli niin eloisiksi kirkastanut kaunis luottamus Jumalan suuruuteen ja hyvyyteen kaikkien vaarojen ja puutteiden uhatessa, kävivät tuokioksi pilveen ja hän sanoi: "Tahdotko minua lähtevän, mummo? Ja tahtooko setä Magnus?"
Kumpikaan ei vastannut, ja hän katsoi toisesta toiseen — Annan pyyhkiessä ryppyisellä kädenselällä silmiään, ja Magnuksen seisoessa liikkumatonna, vaaleat kasvot sortuneina kuin sulava lumi — ja silloin kohosi tunteitten raskas paino tytön sydämeltä ja hänen silmänsä loistivat kuin aurinko.
"Tiedän, miten asia on", hän vastasi itse. "Te vaan ajattelette minua."
Ja sitten urhea pikku olento keikautti päätään ylpein katsein ja sanoi: "Mitä maatilaan tulee — jos on kysymyksessä sen tai minun menettäminen, niin tiedän, mitä setä Magnus sanoo. Hän sanoo — tiedän sen ihan varmasti — 'Antakaa minun pitää pikku Elinini, ja tila — tila menköön!'"
"Ja niin sanonkin, rakkaani", huudahti Magnus, avaten suuren sylinsä, ja Elin hypähti siihen ja painaltui hänen rintaansa vasten.
Seuraavassa silmänräpäyksessä ehätti Anna yhteen joukkoon ja Magnus oli kietaissut käsivartensa molempain ympäri, ja tuntui aivan siltä, kuin he olisivat voittaneet suuren kiusauksen — kuin olisi jokin musta varjo poistunut heille eroa tuottamasta — sillä he riippuivat toisissaan ja itkivät kuin lapset.
Kristian Kristiansson seisoi tovin syrjässä ja katseli heidän suurta onnellisuuttaan, tuntien itsensä siitä osattomaksi, ja sitten, peljäten voivansa huudahtaa ja joutuvansa ilmi tai tykkänään lannistuvansa, kääntyi pois ja pakeni vierashuoneeseen.