V.
Hän viskautui vuoteeseen kasvoilleen, ja Maran vedet syöksähtelivät hänen ylitseen. Nähdä onnellisuutta, jota vaatimaan hän oli menettänyt oikeutensa, se oli kovin kokemus mitä vielä konsanaan oli hänen osakseen tullut, ja hän itki katkerasti. "Lapseni! Rakas, rakas lapseni!" hänen olisi tehnyt mieli huutaa, mutta nuo olivat ylpeän hellinnän sanoja, joita hän ei saisi milloinkaan käyttää muualla kuin tyhjän sydämensä äänettömissä kammioissa.
Mutta tätä mielialaa kesti ainoastaan hetkisen, ja sitten hänet valtasi raju ja miltei villi kateus, ja hän kuivasi silmänsä ja nousi omaa heikkouttaan halveksien istumaan. Mitä oikeutta oli kenelläkään riistää häneltä lasta? Elin oli liha hänen lihastaan, eikä yksikään saisi häntä viedä. Lakikin tunnustaisi hänen oikeutensa omaan jälkeläiseensä. Hänen tarvitsisi vain huomauttaa ruununvoudille: "hän on minun", niin ruununvoudin ei muu auttaisi kuin luovuttaa tyttö hänelle.
Sitten tuli levollisempia hetkiä, ja hän oivalsi kykenevänsä osoittamaan laillisen oikeutensa tyttäreensä ainoastaan ilmaisemalla, kuka oli, eikä se voinut tulla kysymykseenkään. Ja jos olisikin mahdollista viedä tyttö väkisin, niin olisi huono ilo hänen ruumiinsa viemisestä, jollei voinut sielua saada mukaan. Jokainen tahtoo lastensa rakkautta, ja jollei Elin voinut rakastaa isäänsä, niin mitä hyvää lähtisi oikeutensa kovistamisesta?
Hän avasi silmänsä tyynnytelläkseen sekavien ajatustensa huumaavaa temmellystä ja näki vuoteen vieressä pöydällä puitteessa pienen haalistuneen muotokuvan. Se oli Thoran vanha valokuva, ja hän muisti sen oitis, se kun oli parempina aikoina ollut täti Margretin oma ja saanut sijansa hänen kamarinsa oven pielessä kaapin päällä. Hän otti sen vapisevaan käteensä ja tähysteli sitä kynttilän valossa, ja silloin hän yht'äkkiä ikäänkuin taikavoimasta seisoi jälleen hallitustalossa Thoran lapsivuoteen ääressä, ja tämä virkkoi nuoren äitiytensä värähdyttelevässä riemussa: "Suutele minua, Oskar. Kiedo käsivartesi meidän molempain ympäri, rakkahin. Tuolla tavoin — noin."
Thoran suloisen sydämen hellyyden henkäystä huokui häneen tuo kummitteleva muisto, ja se toi mukanaan uuden ja hätkähdyttävän aatoksen. Jos Elin luonnon oikeudella oli hänen, niin silloin luonto itse puhuisi hänen puolestaan. Hänen tarvitsisi vain sanoa: "Minä olen isäsi; sinä olet tyttäreni", ja Elin tulisi hänen luoksensa — hän ei voisi olla tulematta — sillä Luonto on mahtava valta eikä yksikään meistä pysty vastustamaan sitä salaperäistä kutsumusta, millä vertamme viehättää veri, joka meidät synnytti!
Niin hän menettelisi; hän puhuttelisi tyttöä kahden kesken; hän kuiskaisi elämänsä salaisuuden oman lapsensa korvaan, ja sitten meidän kaikkien ihmeellinen Emo pitäisi lopusta huolen.
Saliin palatessaan hän tapasi Elinin pudistelemassa pöytäliinaa ja korjaamassa illallisen loppuja — hän jätti pöydälle vain pullon ja lasit. "Nyt sen täytyy tapahtua", ajatteli mies, ja vaikka hänen sydämensä säikkyi viimeistä heittoa elämästä ja rakkaudesta taistellussa pelissä, niin hän pani onnensa koetteelle.
"Teit hyvin urheasti, lapseni", hän aloitti, "kun valitsit rikkauden asemesta köyhyyden. Mutta teit samalla oikein, sillä rikkaus on pelkästään maailman tavaraa, eikä meille onnea tuova enkeli kysy, olemmeko köyhiä vai rikkaita."
Hänen äänensä häkeltyi joutuessaan siihen, mitä hän aikoi jatkona sanoa, mutta voimansa kooten pitkitti hän:
"Olit myös hyvin suloinen jäädessäsi setäsi ja mummosi luo, vieraalle suostumatta, sillä ollen omaa lihaasi ja vertasi on heillä luontaisesti ensimmäinen vaatimus sinun omistukseesi. Mutta jos — jos minä en olisikaan ollut Kristian Kristiansson, vaan oma isäsi, niin olisitko — olisitko silloin tullut minulle?"
Elin ei heti vastannut, ja mies silmäili vakavasti tytön kasvoja tuntien, että vastauksesta riippui kaikki hänen loppuikänsä onnellisuuden toivo.
"Olisitko?"
Suloiset nuoret kasvot saivat hetkellisen huolestuksen ilmeen, ja sitten verkalleen — hyvin verkalleen ja murheellisesti — Elin pudisti päätään.
Toisesta tuntui kuin kuolemantuomionsa saaneesta, mutta hänen kasvojensa ilmeen masentuessa ja synketessä kävivät tytön kasvot kirkkaammiksi ja kauniin levollisiksi.
"En näe, mitä eroa siinä olisi", hän selitti. "Minusta te ette voisi tuntua isältäni, paitsi jos olisin tuntenut teidät niin kauan kuin muistaakin voin, vieläpä kauemminkin. Isäkseni sanon sitä, joka on polvellaan hypitellyt pienokaisena, suudellut ja hellinyt sairaana ollessa, aina ajatellut ja pitänyt huolta, mutta en sitä, joka on ollut poissa koko iän, joka ei ole konsanaan välittänyt ja jota ei tuntisi tiellä kohdatessaan."
"Mutta eikö sinusta, tyttöseni, tunnu siltä, että lapsen suhteessa isäänsä on jotakin, olkoonpa tämä kuinkakin jättänyt hänet hoidotta — jotakin sisäistä ja pyhää — jotakin, mitä hän ei konsanaan voi tuntea ketään toista kohtaan, olkoon tämä tehnyt hänen hyväkseen mitä tahansa — eikö sinusta tunnu siltä, Elin?"
Taaskin tyttö mietti kotvan aikaa ja taaskin pudisti päätään.
"Mutta jos sanoisin sinulle: 'Lapseni, rakas, rakas lapseni, ehk'en ole mitään tehnyt hyväksesi, mutta kumminkin olen isäsi, ja sinä olet ainoa, mitä minulle on enää jäänyt, tahdon sinua tulemaan luokseni ja olemaan tyttäreni, emmekä enää konsanaan eroa' — jos tuon sinulle sanoisin, niin pitäisitkö yhäti kiinni sedästäsi?"
Rukoilevien sanojen värähtelevä kiihkeys sai kyyneleet kihoamaan tytön silmiin, mutta hänen sydämensä pysyi lujana ja voimakkaana.
"Kyllä", hän sanoi; "en voisi toisin, sillä setä Magnus on sentäänkin ollut todellinen isäni."
Kaikki oli lopussa. Hän oli menettänyt viimeisenkin siteen, mikä olisi saattanut tytön häneen kiinnittää. Taasenkin tuntui hänestä, kuin olisi maailma häneltä luiskahtanut pois, kuin olisi toivon patsas hetkisen näytettyään kirkasta puoltaan jälleen kääntynyt, jättäen kaikki toivottomaan pimeyteen.
Hän oli arvellut Luonnon puhuvan tytölle, mutta se ei ollut puhunut. Luonto oli suuri, horjumaton välikappale Jumalan kädessä, ja Jumalan käsi oli hänen päällään. Niinkuin hän oli tehnyt, samoin oli käymässä hänelle — niinkuin hän oli riistänyt Thoran rakkauden Magnukselta, samaten oli Magnus monen vuoden kuluttua häneltä Elinin rakkauden anastanut. Se oli oikein, sitä oli mahdoton välttää, ja hänen täytyi sanomattoman nöyrtymyksen valtaamana kumartaa Jumalan oikeutta ja kostoa!
Hänen täytyi lähteä talosta, kuten oli tullutkin, ei ainoastaan ilmaisematta itseään äidilleen ja veljelleen, vaan myöskin ilman lastansa. Se oli hänen elämänsä katkerin hetki, mutta hänen oli pakko kohdata se ja mennä eteenpäin.
"Olet aivan oikeassa, rakkaani — aivan oikeassa", hän lausui. "Lapsen rakkaus on kuin kukkanen ikkunalla — se ei voi kasvaa jonkun sitä kastelematta. Setäsi on kaikkensa tehnyt hyväksesi ja on oikeutettu saamaan kaiken rakkautesi. Ei tapahtuisi kohtuus, jos isäsi voisi tulla takaisin kaikkien näiden vuosien kuluttua ja viedä sinut pois häneltä. Pysy hänessä, Elin, rakasta häntä, viihdyttele häntä, ja Jumala sinua uskollisuudestasi ja luottamuksestasi siunatkoon!"
Hän oli yrittänyt puhua urheasti, mutta ääni sortui ja hän pysähtyi.
Hetkisen perästä hän virkahti rauhallisesti:
"Voitko antaa minulle kynän ja mustetta sekä arkin kirjoituspaperia?"
Tyttö toi ne viipymättä, ja pöydän ääreen istuutuen hän kirjoitti rivin tai pari. Sitten hän veti esiin lompakkonsa, avasi sen, pisti paperin siihen ja sulki sen taas.
"Elin, teetkö minulle suuren palveluksen?"
"Mielelläni, herra", vastasi tyttö.
"On myöhä, ja minulla on ollut pitkä päivä, joten en kukaties satu olemaan jalkeilla huutokaupan alkaessa aamulla — otatko tämän lompakon, antaaksesi sen ruununvoudille oitis, kun hän tulee?"
"Kernaasti, herra."
"Et avaa sitä etkä näytä kellekään muulle, vaan viet sen paikalla huoneeseesi ja panet päänalusesi alle, ja huomenaamulla nouset varhain ja annat sen ruununvoudille, ennen kuin hän aloittaa myynnin — teetkö sen puolestani, tyttöseni?"
"Teen varmasti."
"Kiitos! Ja nyt sinun tulee käydä levolle. Hyvästi, lapseni!"
"Mutta näenhän teidät aamulla?"
"Kukapa tiennee? Silloin saattaa meillä kummallakin olla muuta mietittävää, joten meidän on parempi hyvästellä nyt."
"Mutta enkö näe teitä enää, herra?"
"Kukapa sitäkään tiennee! Olenhan tullut pitkän matkan takaa, ja nyt minun on ehkä mentävä —", hän epäröi ja lisäsi sitten pois kääntyen: "ehkä mentävä vielä edemmä."
"Olette ollut minulle niin ystävällinen — pahoittelen, kun en voi lähteä kanssanne."
"Oi, Jumala varjelkoon! … tarkoitan, sinä et voi — näen ett'et voi! Mutta jos olisit voinut, niin olisin sinusta peräti paljon pitänyt, ja meistä olisi tullut kovin hyvät ystävät."
"En teitä milloinkaan unohda."
"Enkä minä sinua. Aina ajattelen urheaa pikku tyttöä, jonka kohtasin kerran — kerran vain — ja jota en sitten enää saanut nähdä."
"Olettehan minulle vento vieras, mutta — mutta —"
"Niin, vieras olen sinulle, lapseni, mutta olemme tavanneet toisemme elämän aavalla merellä, ja nyt — nyt meidän täytyy lausua jäähyväiset ja erota."
"Hyvästi!"
"Hyvästi, pikku tyttönen, ja Jumala siunatkoon sinua!"
Tyttö astahti makuuhuoneensa ovelle, pysähtyi ja kääntyi katsomaan taaksensa. Hänen silmänsä olivat kyyneltyneet — hän ei tiennyt miksi. Luonto oli viimeinkin haastamassa hänelle — hänen tietämättään.
Vieras katseli häntä sielunsa syvimmän kaihon väreillessä kasvonpiirteissään, ja tytön kääntyessä hän ojensi käsivartensa häntä kohti.
"Elin!" hän kuiskasi, ja tyttö palasi hänen luokseen. Hän painoi lapsen sydäntään vasten, suudellen häntä otsalle ja huulille. Oi noita suloisia, lämpöisiä huulia, hän tunsi ne viimeiseen asti!
Hänen silmissään hämärtyi kaikki usmaksi; hän kuuli loittonevia askelia; kuuli oven aukenevan ja sulkeutuvan, ja sitten — hänen lapsensa oli poissa.
* * * * *
Kristian Kristiansson oli yksinään. Hän tunsi joutuneensa elämänsä pohjasakkaan eikä nähnyt muuta kuin tyhjyyden, mihin ryömisi kuolemaan. Voisiko hän lähteä takaisin Reykjavikiin? Se ei käynyt päinsä, sillä ministeri ja hänen seuralaisensa valmistelivat kemujaan hänen käyntinsä kunniaksi, ja sellaisen remun läpäiseminen olisi korventelevaa kidutusta, jolle itse paholainenkin nauraisi. Voisiko hän palata Englantiin ryhtyäkseen entiseen tapaan elelemään tuntemattomana säveltäjänä? Mahdotonta sekin, sillä hän ei voisi enää eläissään sepittää siten kuin ennen — vanha yllyke oli hävinnyt, lieska oli loppuun palanut, häntä innostanut elämä oli kuollut; hänen maineensa perustukset olivat järkkyneet siitä uudesta tietoisuudesta, ettei hänellä ollut mitään oikeutta siihen, koskapa hänen uransa, ja kaikki, mitä siitä oli koitunut, oli rakennettu vaimonsa haudan häpäisemiselle, ja koska hän oli menestyksestään saanut maksaa ikäänkuin sielunsa hiessä.
Mitä oli hänellä siis edessään? Vanhuus? Mitä oli vanhuus ystävittä, lapsitta, lemmettä, kunnioituksetta; mielessä muisto — tuo ihmisen riutuvien päivien viime ilo — kuin hävitetyn maan läpi juokseva myrkytetty virta?
Eikö hänellä siis ollut mitään edessään? Oli, yksi oli — ainoastaan yksi — ja yksinään värjöttäessään tuossa huoneessa pää käsien varassa pöydällä hänellä oli vapisuttava, karmiva, sykähdyttelevä tunne, ikäänkuin yliluonnolliset siivet olisivat lepattaneet hänen yläpuolellaan ja kauhea ääni jylissyt: "Synnin palkka on kuolema!"
Samassa hän kuuli toisiakin ääniä — inhimillisempiä ja kotoisempia — jupisemassa lähellään. Joku virkkoi: "Hän on nukahtanut, mies parka", ja toinen: "Ehkä on ryypännyt liiaksi." Sitten kosketti käsi hänen olkapäätään ja hänelle huudettiin korvaan:
"Eikö teidän olisi paras käydä levolle, herra?"
Siinä oli hänen äitinsä, ja takana Magnus, ja molempia katsellessaan hän huomasi noiden mielestä olevansa juovuksissa. Sydämensä ja aivojensa rajussa melskeessä sopi hänelle paremmin jättää heidät siihen uskoon, ja hermojen jännitys olikin käynyt niin tiukaksi että hän jaloilleen noustessaan, hoippui kuin juopunut.
"Hei, mikäs nyt?" hän nauroi. "Viinannepa lienee tuikeata, emäntä. Mutta siitä viis! Kelpaa parhaaksi yömyssyksi ja tuottaa sikeämmän unen. Olen väsyksissäni, kovasti väsyksissäni, mutta aion vetää pitkät unet viimeiseltä — pitkän pitkät unet viimeiseltä."
"Mutta huomenna on uudenvuodenpäivä", muistutti Anna. "Kellot soivat sarastaessa, ja ruununvouti saapuu tänne sitten hetimiten, joten teidän on oltava varhain liikkeellä, jos mielitte olla valmiina huutokaupan alkuun."
"Niinpä tosiaan — olin unohtanut koko jutun — ja koska emme voi sopia tytöstä, niin minun täytyy ostaa tila kaikin mokomin. Kerroin tarvitsevani sitä erikoiseen tarkoitukseen, vaikka en sanonut mihin. Se on minun salaisuuteni, emäntä, mutta saatanpa tuon mainitakin. Tarvitsen sitä äidilleni."
"Äidillenne."
"Niin juuri! Hän on syntyisin näiltä tienoin, ja vanhus raukka tahtoisi päättää päivänsä täällä."
"Hänkö siis neuvoo teitä ostamaan maatilan?"
"Ei sinne päinkään! Hän ei tiedä tuon taivaallista koko puuhasta. Teen siitä yllätyksen. En ole ollut hyvä poika, mutta mennessäni pois, siinä mielessä, ett'en enää konsanaan palaja, tahdon olla siitä varma että kelpo vanhus on onnellinen ja hyvässä tallessa ja että hänellä on katto suojanaan."
Hän nauroi, jälleenkin tuntien tempovaa painostusta sydämessään, ja sanoi sitten Magnukseen kääntyen:
"Pahoittelen, kun ostan talonne, ja te jäätte puille paljaille, mutta kauppa on kauppa, ja kenellä on rahaa maksaa, sillä on vapaus tarjota."
Magnus siirtyi syrjään, halveksiva ilme kasvoillaan.
"Älkää noin apealta näyttäkö. Luulette saaneenne pahaa kohtelua osaksenne ja kenties on niin käynyt, mutta olette onnellisin mies Islannissa minun mielestäni. Luulette, että kun olette tehnyt hyvin työnne, teidän tulisi saada palkintonne, mutta mitä oikeutta on meidänlaisilla ihmisparoilla odottaa palkintoa tässä maailmassa? Luulette miestä rikkautensa vuoksi kadehdittavaksi, mutta mitä hyvää on taskun täyttämisestä sydämen tyhjäksi jäädessä? Ja luulette, että Kuolema viattomat ja onnelliset surmatessaan on julma hirviö, mutta on pahempaakin kuin Kuolema, ja sitä on Elämä, silloin kun ei ole ketään, joka välittäisi, elätkö vai kuoletko. Reipastukaahan toki! Teillä on terveytenne ja hyvä nimenne, sekä rakastettavana ja rakastamassa äitinne ja tuo suloinen tyttönen. Mitä hittoa teillä siis olisi valiteltavana? Ei ikinä mitään!"
Sanoessaan tämän puolittain tosin tunteellisesti ja puolittain sitä pilana teeskennellen hänet hetkiseksi valtasi entisten poikuusaikojen mieliala ja hän laski käsivartensa poikittain veljensä hartioille, kuten oli entispäivinä hänen tapanaan ollut, mutta Magnus väisti värähtäen.
"Kynttilänne palaa makuuhuoneessa, herra", huomautti Anna jämeästi.
Ja silloin hän näki äitinsäkin yrmeästi silmäilevän häntä, kuten ainakin vierasta, joka oli tullut heidät ulos kodista työntämään, joka oli koettanut houkutella tyttöä heiltä pois ja joka saattoi nauraa heidän tilaansa ja ajatella ainoastaan itseään. Ja ajatellessaan tämän olevan viimeisen, mitä äidistään näki — ajatellessaan, että oli odottanut peräti toisenlaista eroa; että kaikki anteeksiannon ja sovinnon toivo oli mennyttä; että äiti ei milloinkaan saisi kuulla tuhlaajapoikaansa kohtaan osoittamansa sitkeän luottamuksen osuneen oikeaan eikä tietää hänen olleen ja menneen, hän sai töin tuskin pysytyksi lannistumatta ja aluksi vielä lopussa kavaltamatta itseään.
Mutta kooten vaatteensa, jotka oli pantu pankon korvalle kuivamaan, hän kääntyi makuuhuonetta kohti ja sanoi, taaskin puhjeten nauruun, joka vihlaisi Annan sydäntä kuin miekka:
"Ette saa näyttää noin alakuloiselta, emäntä. Kun asiat ovat pahimmillaan, niin ne eivät voi muuksi muuttua paranematta. Teillä on ollut vastuksenne, mutta huomenaamulla juotte maljani äitini kurkihirren alla. Hyvää yötä."
Ja sitten hän hoipersi vierashuoneeseen.