VI.
Vieraan mentyä äiti ja poika silmäilivät toisiaan.
"Kuulitko mitä hän puhui?" äänsi Anna.
"Äitinsä kurkihirrestä?" kysyi Magnus.
"Huutokaupasta — kaikesta. Sillä miehellä ei voi olla mitään tunteita — mitään sääliä."
"Ei."
"'Kauppa on kauppa', hän sanoi puhuessaan meidän jäämisestämme puille paljaille. Ja puhuessaan, miten hänen äitinsä päättäisi päivänsä täällä, hän ei vähääkään muistanut minua."
"Ei hän Eliniäkään ajatellut — olisi hetkeäkään empimättä vienyt tytön pois meiltä."
"Niin olisi", vahvisti Anna. "'Tästä lompakosta riittäisi', hän sanoi, 'maksaa korkonne kahteenkymmeneen kertaan'."
"Sanoiko hän niin?"
"Sanoi. Hän otti lompakon povitaskustaan ja —"
"Povitaskustaan, sanot?"
"Niin, 'ja minä annan rahat pojallenne', hän sanoi, 'jos hän antaa minulle tytön'."
Anna puheli viattomaan tapaansa, tietämättä, mitä pahaa tuotti sanoillaan, mutta lompakkoa mainittaessa Magnuksen kasvot äkkiä, salaperäisesti, saivat muuttuneen ilmeen, ja niiden sävy oli pahojen intohimojen rumentama.
"Hän on kait kovasti rikas", huokasi Anna.
"Rikkaampi kuin kellään on oikeus olla", vastasi Magnus.
"Varmaankaan ei Jumala voi tarkoittaa, että kukaan olisi noin rikas, toisten pysyessä perin köyhinä."
"Jumala!" huudahti Magnus, ja hänen vääntyneet kasvonsa värähtelivät.
"Jospa hän vaan lainaisi meille sen verran, että selviäisimme ruununvoudista huomisaamuna!" sanoi Anna.
"Voiko odottaa miehen auttavan meitä pitämään maatilan, kun hän on tullut ostamaan sitä itselleen?"
"On kuitenkin kovaa, julman kovaa, että ihmisen ajaa talosta ja kodista maantielle ensimmäinen varakkaampi henkilö, joka sattuu saapuville."
"Sitä minäkin olen ajatellut", säesti Magnus.
Aina tähän hetkeen asti Anna oli vain yritellyt lyöttäytyä Magnuksen mielialan mukaan, mutta nyt sai hänet Magnuksen äänen outo sointu epäilemään, että hän oli herättänyt pahanhengen, ja hän katsahti poikaansa kauhistuen.
Tämä otti pullon ja joi; hän joi pullon kaulasta ja jokainen pisara valoi uutta myrkkyä mieleen. Hänen silmänsä alkoivat kiilua kuumeisen loistavina, ja Anna vapisi. Hän muisti, ettei Magnus ollut maistanut väkijuomia sen koommin kuin Thoran hautajaisaikana; sitten hän ajatteli isäänsä, ja kylmät väreet puistattivat hänen ruumistaan.
"Emme siitä enää puhu", hän sanoi koettaessaan ottaa pulloa pois, mutta
Magnus ei hellittänyt sitä kädestään.
Äiti ja poika taaskin silmäilivät toisiaan, ja sitten Anna astui vieraan ovelle kuuntelemaan.
"Onko hän lukinnut sen?" kysyi Magnus.
"Ei, pelkään — ei, ei ole."
"Mitä hän tekee?"
"Kynttilä on sammuksissa — kaiketi hän jo on makuulla."
"Sitten", tokaisi Magnus, "hän on riisuutumatta heittäytynyt vuoteelle ja lompakko on vielä hänen yllään."
"Magnus, mitä ajatteletkaan?" hätääntyi Anna — hänen hampaansa kalisivat.
"Olisiko niin kovin pahaa?"
"Mikä?"
"Ottaa sen verran, että suoriutuisi ruununvoudista aamulla?"
"Magnus! En tarkoittanut sitä."
"Hän ei sitä konsanaan kaipaisi — ei huomaisi vajausta — ja sen avulla saisimme pidetyksi tilan ja pelastuisimme nälkää näkemästä."
"Voi taivas! Mitä olenkaan tehnyt!"
"Hän näkyy itse olevan jonkinlainen tuhlaajapoika. Se sopii, maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta."
Anna ei kyennyt vapaasti hengittämään — hän saattoi vain sanattomaksi hämmästyneenä tuijotella Magnukseen. Tämä tarttui taas pulloon ja siemaisi sen viimeiset tähteet.
"Hän on juonut melko lailla — nukkuu raskaasti — eikä herää, ennenkuin huutokauppa on pidetty."
"Mennään levolle", ehdotti Anna.
"Mene itse", murisi toinen, sillä juopuneen miehen aivoissa mellastelevat raivottaret olivat hänet voittaneet.
"Magnus", rukoili Anna, "jollet sinä käy makuulle, niin minä valvon kanssasi koko yön."
Silloin pahahenki, joka oli Magnuksesta tehnyt kavalan pedon, osoitti hänelle mitä tehdä.
"No hyvä, käydään levolle", hän myöntyi.
Hän telkesi taas ulko-oven ja kohensi lieden hiillosta, äidin sammuttaessa lampun ja sytyttäessä kynttilät. Hän arveli pojassaan heränneen pahan vimmauksen hälvenneen ja puheli muista asioista.
"Olen laittanut sinulle Erikin vuoteen; tapaat kaikki kunnossa", hän huomautti.
Elinin oven sivuitse astuessaan Anna avasi sen hiljaa ja kallisti päätään kuunnellakseen. Sisältä kuului tovin aikaa hentoa ja säännöllistä hengitystä; sitten hän sulki oven jälleen.
"Lapsi parka! Hän on laskenut päänsä pielukselle sydän täynnä uskoa ihmeeseen, joka tapahtuu ennen huomisaamua. Sellaisten on taivaan valtakunta!"
He erosivat ylistuvan ovella, ja muutaman minuutin kuluttua lepäsi pikku talo hiljaisena ja pimeänä tunturien sylissä ja lumien povella, mutta Kuoleman siivet levisivät sen yli.
* * * * *
Magnus ei käynyt levolle. Hän heittäysi haahkanuntuville ja taisteli tuiman ottelun Jumalan kanssa, jota edusti Jumalan sijainen, hänen omatuntonsa. Hänen pimittyneessä sydämessään väikkyi näkynä muukalaisen povitaskussa pullottava lompakko, ja hän hoki itselleen, että hänen, kävi miten kävi, täytyi ottaa vieraan rahoista velkansa korot. Jollei hän sitä tehnyt, niin mies ostaisi maatilan, ja Elin ja hänen äitinsä työnnettäisiin tuuliajolle.
Tämä ajatus aiheutti tunnonvaivoja. Rahojen ottaminen olisi varastamista, eikä Magnus ollut milloinkaan varastanut. Mutta kun usko oli jo hävinnyt, niin kunto seurasi perässä, ja hän rynnisteli omaatuntoaan vastaan ja nujersi sen. Mitä hän aikoi tehdä, samaa tekivät ihmiset joka päivä, vaikka sanoivatkin sitä kaupaksi, ja he tekivät sitä oikeutta vääristäen, hän kun taas tekisi sen vääryyttä oikaistakseen. Tässä oli mies niin rikas, ettei hän huomisaamuna tietäisi menettäneensä sitä, mikä riitti saattamaan Magnuksen omaiset onnellisiksi. Tämä mies aikoi syytää heidät köyhyyteen ja kurjuuteen. Totisesti oli oikein välttämätöntä, velvollisuus ehkäistä se.
Sekautuneiden aivojensa hullussa huumeessa hän näki sen päivän tapahtumat kierossa valossa, ja näytti siltä kuin olisi kohtalo heittänyt miehen hänen käsiinsä. Hän olisi saattanut majautua pappilaan — hän oli tullut tänne. Hän olisi saattanut salata tulonsa tarkoituksen — hän oli ilmaissut sen! Hän olisi saattanut olla virkkamatta sanaakaan lompakosta — hän oli lapsellisen yksinkertaisena näytellyt sitä! Totisesti oli tämä Salliman viittaama tie vaikeuksista pääsemiseksi, ja jollei hän sitä valitsisi, niin hän joutuisi katkerasti soimailemaan itseään rakkaittensa kärsiessä puutetta.
Saatuaan itsensä siihen uskoon, ettei hän voinut olla ottamatta vieraan rahoista sen vertaa kuin korkojen maksuun tarvittiin, hän alkoi kysellä, miksi ottaisi niin vähäisen. Jos lompakossa oli rahaa riittämään kaksinkymmenin verroin korkojen maksuun, niin miks'ei hän ottaisi niin paljoa, että saisi tilan kokonaan velattomaksi? Siten hän voisi jättää Elinille perinnön, jonka oli veljensä tuhlauksen ja rikoksen kautta menettänyt. Tämä mies aikoi sen riistää — hän ei saisi sitä tehdä!
Aste asteelta hän työnsi omantuntonsa varustuksia taemma, kunnes joutui itseltään kysäisemään, miks'ei ottaisi kerrassaan kaikkea. Hänen mielensä oli siihen mennessä tahmautunut ja puutunut, mutta hän älysi vielä varsin hyvin, mitä se merkitsi. Se merkitsisi vieraan henkeä. Ihmisolennon tappaminen herätti ensin ajatuksenakin hyytävää kauhua, mutta tuokion kuluttua se haihtui. Tämä mies yksistään oli hänen rakkaittensa ja turvan välissä — miks'ei siis? Tämä mies uhkasi viedä heiltä hengen, syöksemällä heidät nälkään — miks'ei hän sen sijaan veisi henkeä uhkaajalta?
Hetkellistä tympeyttä tuotti ajatus, että hän kävisi miehen kimppuun, joka oli uskonut itsensä hänen talonsa turviin — nukkuvan, avuttoman miehen kimppuun. Mutta hän ajatteli vieraan sydämetöntä naurua, heidän tilaansa kohtaan osoittamaa tunteettomuutta, ja muisteli, mitä hän oli sanonut äidistään, ja kuvitteli tämän istumassa kaikkien mukavuuksien viihdyttelemänä, hänen äitinsä joutuessa synnyinsijastaan ulos maailmalle menehtymään. Silloin hänen raivonsa taas yltyi ja sydämensä koveni armottomaksi.
Hän alkoi aprikoida, miten menetellä hankkeessaan. Teko oli helppo. Kukaan ei ollut miestä nähnyt, paitse he itse; kukaan muu ei koskaan tietäisi hänen käyneen heidän talossaan. Hän voisi ilmoittaa äidilleen ja Elinille, että vieras oli aamulla varhain lähtenyt matkaansa. He uskoisivat häntä, ja jolleivät uskoisikaan, niin ainakin hillitsisivät kielensä, sillä hänen etunsa olisi heidän etunsa, ja kaikki mitä hän teki, tapahtui heidän hyväkseen.
Uusi ja kamala valo välkähteli hänen synkeässä mielessään, ja hän näki olevansa tuota kaikkea tekemässä. Kenenkään silmä ei näkisi, kenenkään korva ei kuulisi. Tänä yönä oli jäätävä pakkanen, ja jos se löytyisi Hukutussalmesta jään sulattua, niin sanottaisiin muukalaisen eksyneen tieltään lumipyryssä ja tuupertuneen alas kallioilta.
Päästyään varmuuteen siitä, että saisi johdetuksi tämän maailman tuomion harhaan, alkoi kiusauksensa kourissa kiemurteleva mies ajatella tulevaisen maailman tuomiota. Mutta se pelko hälveni tuotapikaa. Toisessa maailmassa ei tiedetty mitään siitä, mitä tässä tapahtui, ja Jumala vähät sekaantui ihmisten asioihin!
Jumalaa ajatellessaan hän tunsi korvissaan humisevan kuin hukkuva veden syöksyessä ylitseen. Siinä upposi hänen omatuntonsa viimeisen kerran tapailtuaan ilmaa, sillä hän hoki itselleen, että joskin murha oli vastoin Jumalan lakia, niin Jumala ei ollut tehnyt hänen hyväkseen mitään eikä hänellä siis ollut mitään välittämistä Jumalasta. Hän oli kaiken ikänsä ollut hyvä ihminen, mutta kuitenkin oli Jumala jättänyt hänet pinteeseen. Jumala ja maailma antoivat hänen äitinsä ja Elinin menehtyä, sen vuoksi täytyi hänen taistella maailmaa — ja Jumalaa vastaan!
Inhimillisen luonteensa viimeisissä väänteissä hän muisti kerran ennen tahtoneensa murhan yllykettä, ja sitten kärsineensä kadotettujen tuskia, milloin jälkeenpäin oli sitä ajatellut. Mutta se oli toista, se tapahtui loukatun lemmenkiihkon tuulispäässä, ja jos hän olisi uhkauksensa toteuttanut, niin se olisi ollut rikoksista pahin, anteeksiantamaton synti, synti Pyhää Henkeä vastaan — veljen murha! Tuhannet kerrat oli hän kiittänyt Jumalaa siitä, ettei Oskar ollut elänyt kotiin tullakseen; mutta olivatpa ihmeellisiä kohtalon tiet — toinen mies, toinen sydämetön tuhlaajapoika, oli saapunut tänne, ja jos mieli pelastaa rakkaansa nälästä ja Oskarin rikoksien seurauksista, niin hän tiesi, mitä oli tehtävä!
"Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", hän ajatteli taaskin ja sitten hypähti ylös vuoteeltaan.
Hänen karkea luontonsa, viinan liehittelevän hornanhengen ärryttämänä, oli saanut omastatunnosta voiton, mutta kuitenkin loksahtelivat hänellä polvet yhteen, kun hän varpaillaan hiipi äitinsä kamarin ohi, ja Elinin ovelle tullessaan hän vaivoin sai hengitetyksi. Heidän puhtaat sielunsa uinuivat rukouksen suojelevassa ilmakehässä; ja tuumaillessa, mitä aamulla sanoisi, jos he tahtoisivat tietää, mistä hän sai rahat, hänen mielensä oli niin tahmautunut ja puutunut, ettei kyennyt mitään vastausta sommittelemaan.
Mutta tämä ajatus ja sitä seurannut näky, miten hänen äitinsä ja Elin tähystelisivät häntä tutkivin ja epäluuloisin katsein — miten hän kaiken päätyttyä ja lepoa toivoessaan tapaisi heidät vaieten istumassa, tyhjää tuijottelemassa — miltei masensi petomaisuuden, ja hänen koko ruumistaan puistatti kyyneleetön nyyhkäys. Kuitenkin jätti inhimillisen valon salama hänen synkeän sydämensä yhäti sakeampaan pimeyteen, ja kotvasen kuluttua hän jatkoi valmistelujaan.
Hänen vaivihkaa pujahtaessaan saliin nousivat ovimatolla torkahdelleet koirat ylös, oikoen sääriään ja haukotellen, ja jotteivät nuo olisi melunneet, vei hän ne ulos ja lukitsi vajaan. Sitten hän lähti talliin, joka oli jonkun matkan päässä asunnosta, satuloitsi vieraan hevosen, ja sitten vinhalla ratsuraippansa sivalluksella sai sen niuhahdellen nelistämään yön selkään. Alas laakson pohjaa pitkin lehahti jäinen tuuli, ikäänkuin olisi päivä liikahdellut aamu-unissaan, ja idän taivaalla tuntui heikko vaaleanpunerva kajastus ja läntisillä jäätiköillä hämärä heijastus sanovan, että päivänkoitto oli lähellä, mutta Magnuksen katsetta samensi viinanhöyry, eikä hän kyennyt näkemään selvästi.
Lunta ei ollut satanut vieraan tulosta asti, ja maatalon edustalle palaten Magnus painoi takaperoiset jäljet kuistilta joelle, osaksi hävittääkseen vieraan askeleet ja osaksi salatakseen omiaan taas tullessaan raskasta taakkaa kantaen ulos. Mies oli tällä aikaa jo mennyt, ja Magnus oli kuin yölintu liihoittelemassa oman talonsa ympärillä ja saalistaan ajattelemassa.
Hänen palatessaan saliin ei siellä kuulunut hivaustakaan, paitsi takassa ripisevän tuhan kahinaa ja seinäkello pimeässä raksuttelemassa säntillisiä sekunteja. Hän riisui saappaansa, jättäen jalkaansa vain lumisääryksensä, ja sitten hän nappasi nojatuolista patjan, astui vieraan ovelle ja kuunteli.
Mutta taivas samoin kuin helvettikin on joka miehen sydämessä, niin kauan kuin hänessä elämää on, ja kyyneleetön nyyhkäys palasi häneen ja vapisutti häntä kiireestä kantapäähän, hänen viime hetkessä ajatellessaan tekonsa kamalaa surkeutta. Mutta kuitenkin hän, taas hokien itselleen, ettei Jumala tehnyt mitään tässä maailmassa, ja vielä kerran vannoen: "Maksakoon tuhlaaja toisen tuhlaajan puolesta", kiersi ripaa ja aukaisi oven.
Sitten hän astahti varovasti vierashuoneeseen ja lukitsi oven jälessään.