VII.
Anna oli sillä hetkellä herännyt hirveästä unesta. Ensin huoneeseen mennessä häntä oli vaivannut se miete, että hän oli herättänyt pahoja ajatuksia Magnuksessa, ja hän oli mielessään kuvitellut, miten Magnus sanoisi, jos jotakin tapahtuisi: "Sinä sen panit päähäni, äiti." Soimaukset karkoittaakseen hän oli rukoillut anteeksi, vakuuttaen Jumalalle, ettei hän ollut kertaakaan ajatellut varkautta eikä väkivaltaa, vaan ainoastaan Eliniä ja Magnusta ja perintöä, minkä nämä olivat menettäneet hänen kiihkeytensä vuoksi, sekä, miten julmalta tuntui että näin kovat ajat koituivat hänen rakkaille lapsilleen, muiden ihmisten saadessa omakseen niin paljon enemmän kuin he tarvitsivat.
Sitten hän oli käynyt vuoteelle, ja matkamiehen ääni, joka oli kiusannut häntä kaiken iltaa muistoilla, joista hän ei tolkkua saanut, kummitteli hänen kuuluvissaan taasenkin, ja kun kynttilä oli puhallettu sammuksiin eikä hänen silmiänsä enää häirinnyt vieraan tuntemattomien kasvojen näky, niin hän huomasi, kenen ääntä se muistutti. Se ääni oli hänelle hyvin rakas, aina läheinen, Oskarin ääni, jota hän ei enää konsanaan kuulisi.
Kun tämä ajatus sydäntä sykähdyttäen välähti Annan mieleen, niin se muutti vieraan kokonaan. Hänen naurunsa herkesi olemasta julma, ja hänen sanansa, ettei hän ollut pysynyt hyvänä poikana äidilleen, kävivät liikuttaviksi. Ja ajatellessaan hänen äitiparkaansa odottamassa tuhlaajapoikaansa ja niin pian jälleen näkemässä hänet kotona ja kuvitellessaan, mikä ilo hänet valtaisi pojan sanoessa: "Äiti, äiti, tässä olen vihdoinkin, emmekä enää koskaan, koskaan eroa!" hänen sydämensä tulvi myötätuntoisuutta ja hän pahoitteli, ettei ollut kohdellut matkamiestä ystävällisemmin tämän mennessä levolle.
Sitten hän vaipui uneen, ja unetar vei hänet takaisin noihin hyviin aikoihin. Hänellä oli kaksi poikaa kotona, tumma ja vaalea; isä oli väärin rangaissut tummaa, ja tämä juro ja synkeä sielu vääryyden tuntien ei ollut sietänyt ryhtyä selityksiin, mutta vaalea tunnusti nyyhkien: "Ei sitä Magnus tehnyt, isä, vaan minä" — ja hetkistä myöhemmin kaksi onnellista pikku päätä oli samalla alusella vieretysten, ja molemmat naureskelivat hilpeästi.
Unen vaihtelevassa kuvasarjassa oli tämä näky tuskin häipynyt, kun Anna heräsi, ollen ihan selvästi kuulevinaan Oskarin äänen huutavan: "Äiti! Äiti! Äiti!" Hän arveli vieraan unissaan huutavan, sillä porsliinikorut hänen yöpöydällään tuntuivat vielä heläjävän, mutta hänen kuunnellessaan oli kaikki hiljaista.
Sitten Magnuksen kiusauksen muisto vieri takaisin hänen mieleensä kuin ukkospilvi kirkkaalle taivaalle, ja hän kavahti ylös mennäkseen poikansa huoneeseen näkemään, että hän oli vuoteessaan.
Magnus ei ollut käynyt makuulle.
Kynttilä kädessä ja yhä yöpuvussaan Anna riensi eteissaliin, huutaen vasta puoleksi tajutun aavistelun kiihdyttämin kuiskauksin: "Magnus! Magnus!"
Ei tullut vastausta.
Hän kuunteli vieraan ovella, mutta ei rohjennut astua sisälle eikä koputtaa, vaikka luuli kuulevansa liikahtelua huoneesta.
"Magnus! Magnus!" hän kuiski taas, mutta vastausta ei kuulunut. Hän kuuli hevosen hirnumista; elukka tuntui juoksentelevan ympäri taloa kaartelemassa, ja hänen ihoaan alkoi karmia, sillä tuo ääni yössä oli kuin ruumiittoman sielun parkua. Sitten kuului kumeaa koirain haukuntaa, ja hän tunsi ne omiksi koiriksi ja tajusi, että ne oli teljetty johonkin ulkohuoneeseen. Tämä herätti uuden aatoksen, ja hän riensi ulko-ovelle katsomaan, oliko se avattu.
Ovi ei ollut lukossa!
Hän oli avata sen ja huutaa uudestaan, mutta silloin hän kuuli ääntä takaapäin. Se tuli vieraan huoneesta, ja painaessaan korvansa avaimenreiälle hän kuuli selvästi nyyhkytystä. Sisällä nyyhki joku.
Hän tunsi tuon matalan, tukahtuneen äänen. Siellä oli Magnus. Hän oli polvillaan tai pitkällään lattialla ja itki kuin sydän pakahtumaisillaan. Silloin Anna rohkeasti yritti avata ovea, mutta huomasi sen sisältä salvatuksi.
"Magnus! Magnus!" hän kuiski, mutta toinen ei vastannut.
Hän oli nyt varma siitä, että hänen aavistamansa hirmutyö oli tapahtunut. Hänen jännityksensä oli syventynyt peloksi, mutta sääli ja rakkaus voittivat kaikki muut tunteet, ja hypähtäen polvilleen yöpuvussa hän kuiskasi avaimenreiästä:
"Magnus! Magnus! Aukaise ovi! Äiti täällä vaan on! Kaikki on minun vikani, rakkaani! Päästä minut sisälle!"
Mutta tukehtunut nyyhkiminen ei keskeytynyt, eikä mitään muuta ääntä tullut vastaukseksi. Sitten hän kaiken muun vaietessa luuli ulkoa kuulevansa kulkusien kilinää. Ensimältä hän otaksui korviensa soivan, mutta kilinä kävi äänekkäämmäksi ja läheni, ja sitten koirat taas haukkuivat ulkohuoneessa.
Pelko syventyi hirmuksi, salaamisen välttämättömyys välähti hänen mieleensä, hän koputti makuuhuoneen ovelle ja huusi taas peljästynein kuiskein:
"Magnus, joku tulee. Odota, kunnes on mennyt. Älä liiku. Älä tule ulos.
Sanohan vain, että kuulet minua."
Nyyhkytys taukosi, mutta Magnus ei puhunut. Sillä välin tiu'ut lähenivät lähenemistään sekä ratsuraipan viuhke, ajurin huhuilu ja pehmeässä lumessa kahlaavien juoksijain siukuminen.
"Magnus! Magnus!" huusi Anna ääneensä, viimeisenä ponnistuksena, mutta hänet pysähdytti ikkunan alta kajahtava huuto: "Hoi! hoi siellä!" ja hän nousi seisaalleen aikoen salvata ulko-oven.
Ennen kuin hän ehti sen tehdä ropsahti raipanvarsi ikkunalautaan, ääni huusi: "Jumalan rauha!" ja kiireisiä, askeleita kuului ulkoportailta. Silloin Anna kääntyi pois ja pakeni takaisin makuuhuoneeseensa.
Pukeutuessaan hän kuuli ulko-oven paiskautuvan sepo selälleen ja ihmisiä tepastelevan eteissaliin. He olivat hyvin pirteällä ja hauskalla päällä, sillä he nauroivat hilpeästi ja haastelivat kaikki yhteen suuhun, niin että talo oli täynnä melua.
Tullessaan ulos ylistuvasta hän kohtasi kyytipojan menossa kotaan keittämään kuumaa juomaa poneilleen ja palatessaan saliin hän huomasi oven ja ikkunaluukut heitetyiksi auki, päivänvalon virtaavan sisälle ja postimiehen itsensä siellä useiden matkustajain kanssa, niiden joukossa silmiään myöten turkkeihinsa kietoutuneena johtajan ja Margret Nielsenin, joka purkautui valkean karhuntaljan kierteistä esille.
"Hei!" huusi jokainen, ja postimies sanoi: "Tässä nyt viimeinkin näette meidät! Emme lumipyryltä päässeet eilen, mutta johtaja patisteli minua väenväkiseltä lähtemään matkaan, heti kun se kello eilenillalla herkesi yhdeltätoista!"
"No, emmehän toki joka päivä ole porsaan tapossa?" tuumi johtaja, ja miesten naurellessa ja silmää iskiessä kysyi Margret Nielsen:
"Ja miten on Annan laita?"
Anna seisoi sanattomana ja aavemaisen valkeana, joten johtaja huomautti: "Näymme säikäyttäneen hänet tajultaan, sillä hän toljottelee kuin haamun nähneenä. Mutta missä on Magnus?"
"Magnus? No — jossakin, missä lie", vastasi Anna.
"Ja miten jaksaa Elin käpyseni?" tiedusteli täti Margret.
"Hän ei ole ylhäällä vielä", sopersi Anna.
"Menen herättämään hänet. Mikä on hänen huoneensa — tämä?" ja täti
Margret astui vierashuoneeseen päin.
"Ei, ei", hätääntyi Anna asettuen hänen tielleen, selkä vierashuoneen ovea vasten. "Tuo", ja täti Margret lähti Elinin makuuhuoneeseen.
"Ja nyt", uteli johtaja, iskien silmää kaikkialle ympärilleen, "mitä siitä toisesta tiedetään?"
Anna tähysteli johtajaa kauhun mykistämänä.
"Uudesta tulokkaasta? Ei taida vielä olla jalkeilla?"
"Uudesta tulokkaasta?"
"No, vieraasta, ystävästä, nimittele tuota nyt päin taikka toisin."
"Mistä ystävästä?"
"No siitäpä miekkosesta tietenkin, joka eilen illalla tuli."
Anna, joka ei ollut vielä milloinkaan totuudesta poikennut, tahtoi nyt tekaista valheen, mutta ei voinut. "En ymmärrä sinua, johtaja", hän virkkoi heikosti.
"No —!" kummasteli johtaja ja lisäsi sitten ikäänkuin toisiin mietteisiin johtuen: "Arvelin, ettei hän tahtonut säikytellä sinua, oltuaan niin kauan poissa ja kuolleeksi luultuna. Mutta ettekö vielä tiedä, kuka hän on?"
Anna vapisi ja vastasi: "Kenestä puhut, Oskar Nielsen?
"Pitkästä vaaleanverevästä pujopartaisesta miehestä, joka yöksi poikkesi tänne."
Anna oli nyt sanattomana kauhusta, ja hänen vaitiolonsa väärin ymmärtäen, kävi seurue äkkiä vakavaksi. "Olisiko hän voinut lumipyryssä eksyä tieltä?" huomautti joku. "Mutta hän tunsi tyyten paikat ja olisi side silmilläkin löytänyt perille", väitti toinen. "Oli sentään niin kamala yö", tuumi kolmas. "Lepomajalle asti hän ainakin pääsi." "Mutta poika tuossa sanoi, ettei hän koskaan löytäisi matkansa perille."
"Tämähän on arveluttavaa", huudahti johtaja. "Ministeri tahtoi häntä yöpymään hallitustaloon, mutta hän näytti olevan niin kiihkeä näkemään sinua —"
"Näkemään minua!" toisti Anna.
"Tietenkin, noin kauan poissa oltuaan. Merkillistä! peräti merkillistä! Mutta tarkoitatko todellakin, ettei ketään matkustajaa ole eilisiltana tänne saapunut?"
Anna epämääräisesti uumoili johtajan viittausten merkitystä, ja äskeisen hetken hirmu syventyi yhä kauhistuttavammaksi. Mitä oli Magnus tehnyt kiihkonsa ja toivottomuutensa sokeudessa? Mutta vielä näinkin ollen oli hänen poikansa pelastus voitolla kaikista muista tunteista, ja hän oli kieltämäisillään matkamiehestä mitään tietävänsä, kun ovi avautui takana ja ääni lausui hänen olkansa yli:
"Kyllä, eräs matkustaja saapui tänne eilisiltana, mutta hän läksi jo varhain aamulla pois."
Puhuja oli Magnus, ja kääntyessään häntä katsomaan Anna hengähti syvään ja huojentuneesti, sillä hän tiesi poikansa sanovan totta. Magnuksen kasvot olivat, sen jälkeen kun hän ne viimeksi näki, salaperäisesti ja ihmeellisesti muuttuneet. Epätoivon synkkä röyhkeys oli kadonnut, jokin oli luonut valoa hänen sielunsa pimeyteen, ja hän näytti mieheltä, joka oli palannut Jumalan kasvojen edestä.
"Mutta tämä on yhä merkillisempää", kummasteli johtaja. "Tiedettiin hänen ottaneen suuret summat rahaa pankista, ja jokainen arveli hänen aikovan huutokaupassa ostaa tämän maatilan."
"Niin", virkkoi täti Margret, Elinin makuuhuoneesta tullen, "antaakseen vanhalle äidilleen."
Ja silloin kuultiin Elinin lempeän äänen kysyvän: "Onko ruununvouti vielä tullut?"
"Kuka ruununvoutia kysyy?" vastasi ruununvouti itse astuen esille sinä hetkenä.
"Se herra antoi minulle tämän lompakon eilen illalla ja pyysi minua jättämään sen teille ennen huutokaupan alkua."
"Ei se kuitenkaan minulle ole", huomautti ruununvouti, joka oli ottanut lompakon pöydältä ja sen avattuaan luki, mitä oli kirjoitettuna siitä ensimmäisenä tipahtaneelle paperilapulle: "'Elinille, Oskarin tyttärelle, Kristian Kristianssonilta'."
"Lahja Elinille, kenties", tokaisi johtaja.
"Tuhannen kruunun seteli!" huusi ruununvouti.
Seurueen iloisuus alkoi puhjeta äänekkäiksi onnitteluiksi, mutta ruununvouti komensi, yhä availlessaan lompakon lokeroita: "Odottakaahan! Täällä on enemmänkin — paljoa enemmän! Yksi — kaksi — kolme — viisikymmentätuhatta — toinen — ja vielä — ja —" sitten kuului nopeaa paperien kahinaa ja ilahtunut huudahdus: "Kaksisataatuhatta kruunua!"
"Juuri sama määrä, minkä hän otti pankista!" sanoi johtaja.
"Suutele minua, käpyseni!" huusi täti Margret.
"Minua myös, lapseni", huusi johtaja.
Anna näytti huumaantuneelta, ja Magnus olisi kuin halunnut vajota maan alle. Mutta johtaja pakisi nauraen ja huudahdellen.
"Nyt käsitän koko jutun. Hän on antanut tytölle rahat, mutta jättänyt tämän ystävien ja sukulaisten neuvottavaksi, mitä niillä tehdä."
Elinin sinisilmien yhä hämmästyneinä tuijotellessa johtaja suuteli häntä toistamiseen ja kysyi: "No kenen luulet jättäneen sinulle tämän suuren omaisuuden, pienokainen?"
"Kristian Kristianssonin", vastasi tyttö.
"Kyllä niin. Mutta etkö tiedä, kuka Kristian Kristiansson on? Et sinäkään, Anna?"
Anna vapisi kaiken tajuamaisillaan. "Kuka?" hän kysyi, mutta pikemmin huulillaan kuin äänellään.
"No, Oskar — poikasi Oskar, joka ei olekaan kuollut, ja joka on tullut antamaan korvausta jokaiselle! Tiesinhän aina, että kummipojassani oli hyvä pohja!"
Totuus leimahti Annalle pyörryttävänä riemuna — riemuna siitä, että hänen poikansa oli elossa, riemuna siitä, että hän oli tullut kotiin ja osoittanut hänen luottamuksensa oikeaksi, riemuna siitäkin, vaikka tuskansekaisena, että hän oli jälleen poistunut, joten ei voinut enää tulla pulaa hänen ja Magnuksen välillä. Rukous uhkui hänen sydämestään ja häntä halutti laskeutua polvilleen.
"Poikani!" hän lausui hengähtämättömänä kuiskauksena.
"Isäni!" huudahti Elin hellyydellä, mitä se sana ei konsanaan ennen ollut hänessä herättänyt.
Seurue rupatteli ja laverteli taaskin, mutta nuo kaksi naista — vanha ja nuori — hakivat katseillaan Magnusta. Tämä seisoi taampana, lujat kasvot lopen sortuneina ja sulaneina. Totuus ei vasta nyt ollut hänelle ilmennyt. Se oli tullut kuin sokaiseva salaman isku, oitis kun hän oli astunut vierashuoneeseen ja huomannut, että Jumala lopultakin teki jotakin tässä maailmassa lastensa hyväksi.
"Äiti — Elin!" hän änkytti ja avasi sylinsä heille.
"Tässä se ihme oli, vai mitä?" sanoi tyttö.
Ja siinä se oli tosiaan.
* * * * *
Huutokauppaa ei Thingvellirissä sinä päivänä toimitettu, ja kun kellot soivat jumalanpalvelukseen, niin koko joukko lähti kirkkoon. Pieni puinen kirkko oli täynnä sanankuulijoita, kun uudenvuodenpäivänä maamiehet olivat perheineen ratsastaneet kirkolle joka taholta ympäristöltä. He istuivat paksuissa rukkasissaan ja huopatöppösissään ja höyryävän hengityksensä huurussa, joka ulottui oven suusta aina alttaripöydän ristikkoon asti, lavitsoilla kahdeksannurkkaisen saarnastuolin ympärillä, vieläpä kaiken rojun, lautatavaran ja lihatynnörien seassa, joita oli talveksi sullottu lehterille.
Johtaja oli siellä, hyvin äänekkäänä veisuussaan, asetellen taululle virsien numerot; Elin myös ihmettely viattomissa sinisilmissään vielä päilymässä; Anna tyyntyneen onnellisena ja sydän kiitollisuutta kumpuilevana ja (ihmeellisintä kaikesta) Magnus itse, muuttuneena ja nöyrtyneenä miehenä.
Jokainen katseli Magnusta kummastellen hänen tuloaan, mutta Magnus ei vilkaissut kehenkään. Kirkkoherran lukiessa raamatunpaikan ("olimme kaikki harhaan käyneet kuin lampaat"), ilmoittaessa tekstinsä ("tänä päivänä sinun pitää oleman Minun kanssani paratiisissa"), saarnatessa yksinkertaisen selityksensä kuolevan ryövärin kääntymisestä ristinpuussa, osoittaen ajan lyhyyden, lunastuksen voiman ja kuoleman kilvoituksen varmuuden, vieläpä suntion veisatessa vuorolaulua ("Yön voi itku kestääkin, vaan aamuksi ehtii ilo") ja seurakunnan yhtyessä loppuvirteen, jossa Elinin hopeainen nuori ääni pyöreää kupukattoa kohti helähdellessään muistutti Magnukselle lapsen äidin ääntä, Magnus istui kasvot kiinteästi alttaritauluun tähdättyinä.
Siinä oli kuvattuna Kristus valkeissa vaatteissa ja vehmaitten pääsiäislehvien ympäröimänä, parantamassa sokeaa tien ohessa, ja hänen sitä katsellessaan pehmeni hänen sydämensä kokonaan, sillä hän ajatteli sitä siunattua, mutta kamalaa hetkeä, joka oli ollut vasta ihan äskettäin ja jolloin suomut putosivat hänen silmiltään ja hänen alaston sielunsa seisoi Luojan kasvojen edessä.
Se oli hetki, jolloin hän murha mielessä ja henki Jumalaa vastaan sotivana oli astunut vieraan makuuhuoneeseen, lukinnut oven takanaan ja sitten huomannut uhrinsa temmatuksi käsistään sekä kuullut peloittavan äänen, joka tuntui sanovan: "Seis! tahi veljesi veren ääni huutaa Minulle maasta!"
Jumalanpalveluksen päätyttyä seurasi ulkopuolella paljon kädenpuristuksia ja ystävällisiä toivotuksia, sillä huhu siitä mitä Annan perhekunnassa oli tapahtunut, oli kulkenut suusta suuhun, mutta Magnus tarttui vanhaa äitiään käsivarteen ja käveli hänen kanssaan kotiin yksinään seurana lisäksi Elin, joka sipsutteli narskuvassa lumessa heidän vierellään hyräillen loppuvirren säveltä. Nuori kansa ajeli poneillaan kilpasilla edestakaisin, ensi lumesta iloiten; vanhat ryhminä loruilivat päivän kummallisista sanomista; ja johtaja, joka marssi villavaipassaan tyytyväisen näköisenä kuin vanha lehmä utaret täynnä illalla kotiin jolkkien, tervehti jokaista ja kutsui kaikki majataloon kahville.
Oli hän heille valmistanut enemmänkin kuin kahvikupposet sillä johtoon ryhtyen, silloin kun Magnus näytti hämmästyksestä halvautuneelta hän oli käskenyt teurastaa lampaan ja täti Margretin jäädä sitä käristämään.
Päivällinen oli runsasvierainen ja pitkä, sillä jokainen oli tervetullut mukana olemaan, ja loppupuolella johtaja nousi esittämään maljan.
"Jokaisella lumisateella on loppunsa", hän sanoi, "ja olen onnellinen ilmoittaessani teille kaikille, että pilvi, joka on niin kauan pimitellyt majataloa, Anna Magnussonin perhettä ja minun perhettäni, on nyt ainiaaksi huvennut. 'Osoita mies äläkä pöytää', sanotaan muutamassa sadussamme, mutta tässä tapauksessa meidän on täytynyt osoittaa teille pöytää eikä miestä. Hän on kuulemma matkalla Reykjavikiin tällä haavaa, ja jos ennustus on viisaan miehen arvaus, niin arvaan hänen siellä saavan niin innostuneet tervetuliaiset, ettei ole moista vielä yksikään tällä vanhalla saarella ennen kohdannut.
"Veikot ja siskot, minä ehdotan maljan — Annan kauan kadoksissa olleelle pojalle, meidän pojallemme, Islannin pojalle — Oskar Stephenssonille."
Malja tyhjennettiin huudahteluin ja lasien kilistyksin, mutta Anna ei maistanut, ja Magnus painoi päänsä alas.