VIII.
Itään Thingvellirin tasangosta ja järvestä kulkee rotkotie Hengel-vuorten yli Eyrarbakkin pienelle kauppa-asemalle. Se polvittelee lukuisain geysirien ja kivennäisvesilähteiden lomitse, jotka tunturin kaljua kylkeä vasten näyttävät aina höyryävän. Ne ovat pieniä poreilevia vesireikiä rosoisessa keltaisessa maaperässä, toiset valkeita ja säteileviä kuin tähdet, toiset pyöreitä ja syvänsinisiä kuin naisen silmä, toiset soikeita ja veripunaisia kuin jonkin petohirviön elävä sydän.
On varoen käveltävä kiertelevää polkua, sillä kamara on kuuma ja ohut jalkain alla. Toisinaan se hytkähtelee kuin kiehuvan padan kansi, ja toisinaan kuuluu kumeaa jylinää alta päin kuin olisi rajuja taisteluita käymässä maan uumenissa, ja sitten lammikot sihahtavat kiehumaan ja syöksemään ylös ilmaan vaahtoavaa vettä ja välähteleviä tulikieliä, ja ilma savuaa tulikivihuuruna.
Se on kamala ja hornamainen paikka, muistuttaen helvetin tulelle pystytettyä kattilaa. Mutta rotkotien ylävarrella leviää lumi valkeana, rauhallisena ja höytäisenä, ja vielä ylempänä kohoavat hohtavat jäätiköt, ja sieltä, vuorten tutistessa maanalaisissa väänteissään, kierähtää talvisin lumivyöry alas niin äkillisesti, ettei yksikään ihminen voi sitä kuulla tai nähdä, sillä se jyrähtää kuin tuomiopäivän jymy ja on nopea kuin kuoleman vasama.
Sarastuksen aikaan sinä päivänä Kristian Kristiansson asteli pitkin tätä solaa, matkalla Eyrarbakkiin, mistä aikoi laivalla lähteä Norjaan. Vaikka hän vasta kaksi tuntia sitten oli sysännyt auki vierashuoneen ikkunan ja jättänyt majatalotilan, hän oli jo nyt voimakkaampi ja urhoollisempi mies. Silloin hänen ainoa ajatuksensa oli lopettaa kaikki, ja itsetuhon varjo oli häilynyt hänen edessään, ja nyt hän näki selvästi, että ellei Jumala säätänyt hänen kuolemaansa, hänen velvollisuutensa oli pysyä elossa. Kuten hän oli tehnyt syntiä, tulisi hänen nyt kärsiä. Hänen tuli suorittaa rangaistus viimeiseen pisaraan asti, sen äärimmäiseen loppuun asti. Hänen rangaistuksensa oli elää edelleen ilman menettämäänsä rakkautta, ilman kadotettua onnea, johon hän oli menettänyt oikeutensa. Se oli kovaa, mutta oikeudenmukaista, ja hänen täytyi kohdata loppu väistymättä. Terve siis elämä, niin kauan kuin sitä kestää! Terve kuolema, kun sen aika tulee!
Päästyään kuumuuden ja savun läpi ja saavuttuaan raikkaille kukkuloille hän pysähtyi katsomaan taakseen. Maailma ympärillä oli valkea ja kirkas viime yön lumimyrskyn jälkeen, mutta punertava, vasta nousevan auringon säde oli ylittämässä korkeimpia huippuja, kun taas alankomaa vielä nukkui sumuverhon suojassa. Hän luuli voivansa kuulla kirkonkellon soivan, ja tuo suloinen inhimillinen ääni saavutti hänen korvansa rikkikaivosten höyryn läpi, niinkuin tähden laulu voisi nousta maailman pilvien läpi sielujen korviin taivaassa.
Pian aurinko oli noussut ja sumu hälventynyt, ja sitten hän näki kaukana alhaalla laaksossa tuon pienen kirkon ja talon, jonka hän oli jättänyt taaksensa. Sinne olivat jääneet onnellisuus, rakkaus ja lämmin kodikkuus, sillä se oli hänen hyvityksensä vahingoittamilleen rakkaille; hyvitykseksi Jumalalle hän oli nyt lähdössä yksin, riistettynä kaikesta ja tuntemattomana kaikille.
Enempää hän ei voinut ajatella tuota, mutta hän hymyili surullisesti itsekseen kuvitellessaan mielessään sen onnellisen kohtauksen yllätystä ja iloa, kun tyttö tulisi esiin lompakon kanssa ja huutokauppa peruutettaisiin. Hän ajatteli myös kirkossa istuvaa äitiään, jonka sielu olisi täynnä kiitollisuutta, ja hän näki Elinin sydäntäsärkevän suloinen hymy huulillaan, joita valaisi auringon viiru lyijynvaloisesta ikkunasta. Näin hän ei ollut odottanut jättävänsä heitä, kun hän oli kymmenen vuotta tehnyt työtä ruumiinsa ja sielunsa hiessä, jotta voisi palata takaisin ja saada kaiken anteeksi. Mutta eipä tässä maailmassa voitu tuhlaajapoikaa ottaa takaisin; täällä ei kukaan maallinen isä voisi juosta häntä vastaan ja kiertää käsivartensa hänen kaulansa ympärille. Mitä hän oli kylvänyt tuli hänen niittää, eikä ollenkaan hänen katumuksensa tai kyyneleensä voineet saada tehtyä tekemättömäksi.
Kesti kauan ennenkuin hän kykeni luomaan viimeisen silmäyksen kohti kotia, jonka hän oli nyt jättämässä iäksi, ja kun hän vihdoin veti syvään henkeä ja jatkoi matkaansa, oli hänen lohdutettava itseään ajatuksella, että Thora olisi tyytyväinen häneen, joka oli luovuttanut heidän lapsensa Magnukselle. Hänen äänensä toisesta maailmasta tuntui tulevan häneen ja sanovan: "Hyvin tehty! Urhea, haavoittunut sydänraukka, Jumalan enkelit iloitsevat tähtesi!" Mutta oli vaikeaa löytää lohdutusta taivaallisessa ilossa, niin kauan kuin hänen verensä virtasi kuumana ja ikävöi ihmisten seuraa.
Ennenkuin oli oikein tietoinenkaan siitä, oli hän jäätiköiden juurella, noiden luonnon suurten, yksinäisten kotien, joita ei ollut koskaan ihmisen tai eläimen jalka tallannut, missä ei yksikään lintu laula ja kukka kasva, missä vain tuuli valittaa liikkumattomien jäämassojen yllä ja aurinko nousee tyhjään autiuteen jäätyneen syvyyden kuilujen ylle. Katsoessaan taakseen tästä paikasta hän ei nähnyt mitään laaksosta ja ihmisten asunnoista, tai mitään muuta kuin laajan ympyrän vuorenhuippuja, aivan hiljaisina ja valkoisina, missä hän oli ainut elävä olento. Ja sitten tunne siitä, että oli suljettuna pois ihmiskunnasta tässä suurenmoisessa mutta synkässä ympäristössä kohotti hänen aistejaan ja vaikutti häneen kuten musiikki, kuten säveltäminen, eräänlaisen hurmioitumisen tavoin, joka oli osaksi ihastusta osaksi tuskaa.
Tunteen hurmiossa hän kysyi itseltään, oliko hänen elämänsä mennyt hukkaan, jos onnellisuus oli iäksi jättänyt hänet tehtyjen syntien vuoksi, eikö nyt enään ollut edessään muuta kuin kieltäytyminen ja kärsiminen. Ja sitten hänen lapsuutensa opetus palasi hänen mieleensä uutena ja ylevänä merkitykseltään, ja hän näki ensi kertaa elämän tehtävän ja kuoleman merkityksen. Elämän tehtävä oli Velvollisuus — tehdä oikein, palkintoa odottamatta tai rangaistusta pelkäämättä; ja kuoleman merkityksenä oli suoda syntiselle, katuvalle sielulle anteeksiantamus, mitä maailma ei voi antaa.
Kiitä siis Jumalaa elämästä, mutta kiitä kuolemastakin! Olkoon miehen synti mikä tahansa, Luonto ei voinut sitä unohtaa eivätkä elämän lait anteeksi antaa, mutta Jumalan armo ei ottanut lukuun syntisyyden mittaa, ja taivaan portit olivat avarat!
Jumala peitti kasvonsa luoduiltansa, ja ihmisen uteleville silmille oli iäinen viisaus tutkimaton kuin nämä valkeat jäätikköseinät, mutta kaksituhatta vuotta takaperin oli yksinkertainen galilealainen lukenut tämän elämänarvoituksen niin kuin ei yksikään ihminen ennen tai jälkeen ole sitä lukenut. Hän oli sen lukenut kaikkien ihmisten puolesta, hyvien kuten pahojenkin, mutta kaikkein eniten hänenlaistensa vaivaisten syntisten, joita kohtaan maailmalla ei ole mitään sääliä eikä anteeksiantamusta. Ja vaikka hän oli syyllisistä syyllisin, ja hänen syntinsä oli hänet etsiskellyt, ja hän katumuksensa hintana oli saanut luopua kaikesta, mitä elämässään piti kalleimpana — lapsensa rakkauden, sekä anteeksiannon ja sovinnon toivosta — niin kuitenkin odotti häntä vielä rakkaus, anteeksianto ja sovinto, silloin kun Jumalan oma ääni kutsuisi hänet ja "tämä kuolevainen pukisi ylleen kuolemattomuuden."
Hän oli joutunut mielialaan, jossa hänen luonteisensa mies huomaa vaikeaksi eroittaa todellista kuvitellusta, — jossa hän kuulee Luonnon ääniä ja luulee ne toisen maailman huhuiluksi. Hän oli tietämättään harhaantunut solapolulta, jonka viittoina oli lumesta pystyyn nousevia kivenjärkäleitä. Äkkiä alkoi louhikon sisuksissa tulivuoren jyry tärähdytellä sitä voimakkaihin vavahduksiin, ja sitten keskeytti kamalan hiljaisuuden jysähdys ja kaikuileva kumina, kuin olisi kiiriskelevä ukonjylinä syöksynyt lumipeitteisestä korkeudesta jyrkkää rinnettä alas.
Oskar Stephensson ei nähnyt eikä kuullut eikä tuntenut mitään. Hän tajusi vain taivaallisen soitannon puhkeavan ilmoille, kymmenentuhannen enkelin laulaman vuorovirren, riemullisen voittokulun, joka hetki hetkeltä pauhasi yhä voimakkaampana; hän tunsi häikäisevää valoa, tunsi hirvittävää vauhtia kiitävänsä auringon maihin; tunsi tuomiopäivän tulleeksi, maailman elämän päättyneeksi, sen hyörivät tungokset hälvenneiksi, sen kemut loppuneiksi, sen kunniat, arvorajat, luokat, kullat ja maineet tyhjään huvenneiksi; hän tunsi seisovansa suuren Tuomiosalin edustalla, ympärillään ääretön paljous kuninkaita ja kerjäläisiä, hyviä ihmisiä ja pahoja, syyllisiä ja viattomia, ja polvistuvansa siihen halvimpien ja häpeävimpien parissa; tunsi hengen kumartuvan puoleensa, tarttuvan hänen käteensä ja sanovan "Tule", katsovansa hengen kasvoihin ja näkevänsä, että ne olivat Thoran, ja hengittävänsä niin nopeaan ja lyhyeen, että oli tukehtua; tunsi syöksyvänsä ilmassa, pää alaspäin, ja hengen johtavan häntä eteenpäin ja laulavan heidän kohotessaan ylös; tunsi huumaavan ylhän Olennon jossakin edessäpäin, laulun kuoleutuvan ja käyvän heikommaksi ja heikommaksi, ja sitten jylhän hiljaisuuden ja siunatun Äänen, joka sanoi:
"Sillä tämä Minun poikani oli kuollut ja elää jälleen, oli kadonnut ja on löydetty."
* * * * *
Seuraavana hetkenä ei Hengel-vuorella ollut ketään. Luonnon suuri yksinäinen koti oli rauhallinen, valkea ja hiljainen.