V.
Sillävälin oli taemmassa vierashuoneessa surkea ilveily käymässä. Anna seisoi vaaleana ja vapisten, täti Margretin pysyessä ihmeteltävän viisaan ja nokkelan näköisenä.
"Thora!" oihkaisi Anna. "Oletko Thoraa nähnyt?"
"Olenko minä Thoraa nähnyt! Sinä kai uneksit, Annaseni."
"Sitten hän on kadonnut, ja minä olin lopultakin oikeassa", valitteli
Anna.
"Onko se mahdollista?" ihmetteli täti Margret.
"Magnus väitti varmaksi, että hän oli lähtenyt lastaan katsomaan, mutta hän onkin mennyt pitemmälle, lapsi raukka, emmekä me häntä enää milloinkaan näe."
"Sepä on surkeata", virkkoi täti Margret, ja silloin Anna törmäsi hänen kimppuunsa.
"Margret Nielsen, etkö käsitä sanojani? Lapsi parka oli päästään sekaisin ja pujahti ulos minun nukkuessani, ja, Luoja tiesi, mihin on joutunutkaan."
"Sh! Pidä suusi kiinni, Anna, ja tule tähän huoneeseen, niin sanon sinulle jotakin. Magnus oli sittenkin oikeassa."
"Hän on siis ollut täällä?"
"On nytkin — yläkerrassa juuri paraikaa."
"Oi, Jumalan kiitos —"
"Älä puhu, jottei tyttö raukka kuule. Äläkä myöskään ole hänelle vihoissasi, ja jos toit ruununvoudin noutamaan häntä takaisin —"
"Minäkö toin ruununvoudin? Mitä hullutuksia lateletkaan?"
"No emmekö siis voikin antaa hänen viipyä hiukan kauemmin? Joka päivä ei hänellä sitä tilaisuutta —"
"Viipyköön minun puolestani koko yönkin, Margret."
"Se on mahdotonta, johtaja on niin säikäyksissään. Ja kuvernööri sitten —"
"Totta sanot", myönsi Anna,
"Mutta hän voi huoletta viipyä lapsensa luona vielä tunnin, vai mitä?" esitti täti Margret.
"No tunnin ehkä vielä", arveli Anna.
"Lapsi poloinen, hänen piti meidän puhellessamme livahtaa ulos, mutta me menemmekin yllättämään hänet. Ja kun hänet näet pikku tylleröinen rinnallaan, katselemassa sitä ja suutelemassa sitä niin surullinen hymy huulillaan, pikku raukan, niin tulvii sydämesi kukkuroilleen. Mutta, kaiken hyvän nimessä, pyyhi silmäsi ja niistä nenäsi, Anna, ja koetahan totta totisesti olla iloisemman näköinen — hiljakseen nyt, hiljakseen, ettei hän luule ruununvoudin olevan kintereillämme."
Ja niin nämä kaksi vanhusta tuhertaen kuin nuhan saaneet, mutta yritellen hymyillä ja näyttää onnellisilta, laahustivat varovasti makuuhuoneeseen.
Mutta huone oli tyhjänä ja Thora poissa.
Vaimot katselivat toisiaan hetkisen, ja sitten täti Margret hyökkäsi kätkyen ääreen. Lapsikin oli poissa.
Silloin helähti ovikello taaskin. Täti Margret huusi: "Siellä hän on!" ja molemmat syöksähtivät kilvan alas katsomaan.
Magnus sieltä oli tulossa sisälle.
"Thora on ollut täällä, mutta on mennyt — mennyt juuri tällä hetkellä", huusi Anna.
"Ja vienyt lapsen mukanaan", huusi täti Margret.
Sanaakaan virkkamatta Magnus käännähti ympäri ja kiiti takaisin kadulle. Siellä hän tapasi ruununvoudin ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Seuraavana hetkenä molemmat naiset juoksentelivat sinne tänne, ja miehet olivat lähteneet eri haaroille.
Puoli tuntia jälkeenpäin he taas tapasivat toisensa johtajan talolla. Ei ollut löytynyt Thoraa eikä lasta. He olivat kadonneet niin tyyten kuin laavavirran nielaisemina.
Vaimot istuivat vieretysten valjuin kasvoin ja säikkynein silmin, punoen nenäliinojaan solmuilta.
"Tohtori oli sittenkin oikeassa", huokaili Anna. "Oikeassa olivat kaikki, vaikka pidimme heitä niin kovina ja julmina. Lapsi raukka tahtoi kuolla — hän sanoi sen minulle itse."
"Sanoi minullekin — juuri tänä päivänä hän sanoi", huomautti täti
Margret.
"Eikö kaupungissa ole mitään taloa, missä hänen on ollut tapana käydä?" kysyi ruununvouti.
"Ei mitään", vastasi Anna, ja täti Margret selitti: "Thora ei ollut niitä — hän ei milloinkaan hörppinyt kahvia eikä juoruillut kenenkään kanssa."
"Koettakaamme vielä", esitti Magnus ruununvoudille.
Aurinko oli laskenut vuonon taa; ja tasangon mustat kalliot alkoivat häipyä illan sankkaan hämyyn, kun miehet toistamiseen palasivat johtajan kotiin. Heidän etsintänsä oli ollut turha, ja Magnuksen kasvot olivat vaaleat ja nääntyneet.
Anna ja täti Margret istuivat vierashuoneen ikkunassa vilpittömän murheen vallassa, mutta saaden jonkinlaista tyydytystä tuskaansa kadulle kasaantuneiden kaupunkilaisvaimojen säälittelevistä katseista.
"Tiesin sen hyödyttömäksi", virkkoi Anna. "Hän on mennyttä, pikku raukka — pelkään, että hän on mennyt taivaaseen, lapsi poloinen."
"Ja ottanut viattoman, rakkaan pienokaisen mukaansa", lisäsi täti
Margret.
"Onko kenenkään mieleen juolahtanut pistäytyä uudelleen hallitustaloon?" kysyi ruununvouti.
"Minä menin sinne ensin", vastasi Magnus.
"Ja järvelle?"
"Siellä käväisin sitten."
"Entäs laiturille?"
"Lähdin laiturillekin. Mutta en usko Thoran lopettaneen itseään", selitti Magnus.
"Sitten hän on jo nääntynyt kuoliaaksi, ja yhdentekevää on siis kaikki", virkahti Anna.
"Hän on vielä sukkasillaan — katsokaahan", huomautti täti Margret, näyttäen Thoran yläkertaan jättämiä lapikkaita, ja hän kyyristyi suutelemaan niitä ja puhkesi itkuun.
"Yksi mahdollisuus on jälellä — hän on saattanut yrittää seurata miestään", sanoi Magnus.
"Niin kauas, ja hevosetta?" epäili ruununvouti.
"Se on viimeinen toivo — koetanpa sitäkin", päätti Magnus. "Äiti", hän lisäsi, "sinun olisi paras mennä kotiin."
"En voi — en rohkene — ja jos mitään tapahtuu, niin en enää koskaan kykene käymään tyttö paran kamarissa", vastasi Anna.
Ulkona Magnus sammuvassa valossa seisoi kotvasen pyyhkimässä
Kultaharjan lautasia ja taputtelemassa sen kyyryyn painunutta kaulaa.
"En luule olevan toista hevosta saatavissa kaupungissa", virkkoi ruununvouti, "mutta sinä tapat komean ponisi."
"Kuoleepa sitten kunnialla", mörähti Magnus.
"Magnus", jatkoi ruununvouti, "aion tutkia jokaisen talon Reykjavikissa, ja jos onnistun tänä iltana, niin odotan sinun auttavan meitä aamulla."
"Jos ette onnistu, niin autan teitä", murahti Magnus kolkosti naurahtaen, ja katosi pimeään.