VI.
Thora oli menetellyt sikäli kuin luonnollisinta ja sen vuoksi vähimmin odotettavissa. Aikoen vain palata takaisin vuoteelleen hallitustaloon ja viedä lapsen mukanaan hän oli kaikkein yksinkertaisimmin niin tehnyt. Ruununvoutia välttääkseen hän oli poistunut isänsä talosta takaoven kautta, ja karttaakseen ihmisiä liikekaduilla hän oli valinnut pitemmän ja hiljaisemman kahdesta kotitiestä.
Tämä tie vei järven ohi, mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua lopettaa itseään. Ennen hän useasti oli sydämensä pohjasta ikävöinyt kuolemaa, mutta oman lapsen rakastaminen voitti kaikki sellaiset tunteet nyt. Matka oli hyvin pitkä, hän ei väsymystään tuntenut; tiet olivat rosoiset, mutta hän ei tiennyt niiden haavoittavan jalkojaan; hän asteli vinhasti, mutta ei hengästystään huomannut. Hänellä oli vain yksi pelko, — että hänet saavutettaisiin; vain yksi kammo — että lapsi häneltä temmattaisiin pois.
Kuumeisin käsin pienokaistaan pidellen hän riensi eteenpäin, itkien itsekseen, nauraen itsekseen, povi paisuvana hurjasta ilosta, jolla ei ollut mitään katumusta, ei minkäänlaatuisia tunnonvaivoja, ei huolta menneestä eikä tulevasta. Se oli äitiyttä — äitiyttä, jumalallisinta, pirullisinta, hellintä, kamalinta, suloisinta, viileintä kaikista sydämen intohimoista.
Kotiin vihdoin saapuessaan hän tapasi talon kylmillään, mutta ovet seposen seljällään, kuin olisi huoneissa vielä kiirinyt äskeisten hätäisten askelten kaiku. Hiipien yläkertaan kalliine kantamuksineen hän pääsi turvallisesti kamariinsa ja siekailematta lukitsi oven perässään. Hän nauroi sitä tehdessään, ajatellen, miten Anna ja täti Margret häntä seuraisivat ja huomaisivatkin tapanneensa.
Sitten hän riisuutui ja nousi jälleen vuoteeseensa, ja kokonaiseksi pitkäksi, taivaalliseksi tunniksi antausi lapsestaan iloitsemaan — pitelemään, vaaliskelemaan, hellimään, suutelemaan sitä, ahmimaan onneaan kaikin aistein. Pikku olento oli kaupunginmatkallaan nukkunut, mutta nyt se heräsi ja makasi rauhallisena äitinsä vierellä, tämän tapaillessa sen hentoa ruumista kiihkein käsin ja pistäessä sen nyrkit ja jalat yksitellen suuhunsa.
Tovin kuluttua lapsi väsyi ja alkoi itkeä, jolloin Thora vasta muisti unohtaneensa maitopullon. Hän koetti lasta viihdytellä, mutta se ei tyyntynyt, ja sitten hänet valtasi äkillinen ajatus, äidillisyyden sokea vaikutin, ja hän pani pienokaisen rinnoilleen. Lapsi takertui rintaan ja tyyntyi, ja maito, jota ei siihen asti ollut siihen laskeutunut, alkoi heti herua.
Se oli tuon riemuisan tunnin ilon huippukohta, ruumiillinen hurmio, jonka moista Thora ei koskaan ennen ollut kokenut.
Sen jälkeen häneen tuli rauhaisempi henki, ja hän katseli rakkaasti povellaan lepäävää pienokaista, suuteli suutelemistaan sitä ja hoki: "Jumala lastani siunatkoon."
Sitten hän äänellä niin heikolla ja hopeanheleällä, kuin olisi se taivaasta helkkynyt, alkoi laulaa lastansa uneen.
Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.
Lapsi nukkui, ja aina laulaessaan Thora tunsi vuorottaisia kuumeen ja vilun väristyksiä ruumiissaan. Hämärä, katkonainen ja houriva tajunta vaihtelehti tullen ja häviten, ja ihmisiä tuntui saapuvan huoneeseen ja astuvan ulos. Ensinnä ilmestyi Helga, sitten siinä seisoi Oskar, ja Magnus lopulta nousi näkyviin. Helga oli ottamaisillaan lasta vuoteesta ja Oskar häntä auttamassa, ja Thora yritti huutaa eikä voinut, mutta silloin Magnus ilmestyi oven suuhun.
Yhteen toviin hän luuli olevansa kuollut, ja ihmiset haastelivat hänen ympärillään. He olivat kaikki outoja — enimmäkseen vaimoja, joiden hän oli nähnyt menevän Pelastusarmeijan suojakotiin. "Hän on mennyttä, tyttö parka", virkkoi muuan, ja joku toinen lisäsi: "Sen parempi — ovathan poloisen vaivat lopussa." "Sanotaan hänen yrittäneen lopettaa itsensä", tiesi joku "Ihmekö se?" arveli toinen. "Hänellä ei ollut sijaa tässä maailmassa enää." "Kukaan ei voi sanoa, ettei hän rakastanut miestään", lausui ääni hänen jalkopäässään. "Siinäpä surkeus onkin — mies rakasti hänen sisartaan", huomautti ääni hänen päänsä takana. "Kenties hän juuri siitä syystä ajatteli päiviensä päättäneistä — jättääkseen miehelleen vapauden, tehdäkseen hänet onnelliseksi?" "No, tyttö menetteli väärin Magnukseen nähden; mutta kaikki tiedämme, kuka hänen kuolemansa tuotti." Ja sitten he jokainen vakuuttivat yhteen suuhun: "Mies saa palkkansa, mies saa palkkansa", ja Thora oli suruissaan Oskarin vuoksi.
Toisena tovina hän oli olevinaan siunattuna pyhimyksenä paratiisissa, lilja- ja ruusukiehkura päässään, mutta hänen sydämessään pisteli kuitenkin oka, ja taivaan iloissakin hän tunsi turruttavaa tuskaa, joka ei helpottanut, koska hän ei voinut olla ajattelematta pienokaistaan. Sen vuoksi hän pyysi rakasta Jumalaa sallimaan hänen mennä alas maan päälle katsomaan pikku Eliniään, ja Hän antoi hänen tulla, ja Thora tuli. Oskar ja Helga olivat nyt yhdessä hymyävien puutarhojen sulostuttamassa maassa, ja talossa, joka oli kullattuja huonekaluja täynnä. Mutta hän ei nähnyt Eliniään missään, kunnes viimein löysi hänet eräästä yläkerran kamarista, unhotettuna ja yksinäisenä. Silloin valuivat polttavat kyyneleet pitkin hänen poskia, ja hän istuutui lapsensa luokse ja viihdytteli häntä, eikä Elin ollut peloissaan. "Viivyhän luonani hiukan kauemmin, äitiseni", pyyteli lapsi, ja hän jäi ja lauloi pienoiselleen, eikä kukaan muu kuullut paitsi pikku Elin.
Uinuos, lapsonen, enkelinä unehen, silmäsi umpeen luo.
Hänen jälleen tointuessaan oli makuuhuoneessa pimeä; kuitenkin hän oli yhäti laulamassa. Lapsi alkoi itkeä, ja hän tahtoi sitä viihdytellä, mutta ei kyennyt puhumaan. Sen pikku ruumis tuntui kylmältä hänen rintaansa vasten painuneena, ja hän olisi sen käärinyt peitteeseen, mutta tunsi käsivartensa niin raskaiksi, ettei voinut niitä nostaa.
Oli hetkinen tuskaista tajuntaa, mutta hyvä Isä sulki kärsivän lapsensa aistit jälleen. Hän oli näkevinään majesteetillisen olennon astuvan huoneeseen, valkeaan puettuna, ja nostavan lapsen hänen poveltaan, sanoen "Sallikaa pienten lasten tulla Minun tyköni." Hän tiesi varsin hyvin, kuka Se oli, mutta hänen toistamiseen katsoessaan oli olennolla Magnuksen kasvot.
Sitten hänestä tuntui, että hänet olikin nostettu ylös, eikä lapsi; silti hän ei peljännyt ollenkaan, ei tuntenut mitään tuskaa, ei sydämen pakotusta. Hän oli sangen onnellinen.
Vuoteen ympärillä seisoneet vaimot näkyivät tulleen takaisin ja alkoivat laulaa "Turvahan Jeesuksen helmoihin" — aivan kuin hän suojakodin ovella kuunnellessaan oli kuullut heidän laulavan.
Hän hymyili ja hengähti syvään, suloisen, pitkän henkäyksen iloa ja hurmausta, ja sitten pimeys hälveni — ja sitten — oli Päivä.