VII.
Se päivä oli Oskarille ollut pelkkää voitokasta riemua, Julistusjuhla alkoi jumalanpalveluksella pitäjän kirkossa, ja vaikka ainoastaan kuvernööri ja edusmiehet olivat kyenneet sulloutumaan ahtaaseen kirkkoon, niin olivat hautuumaa ja pappilan tanhuat väkeä täynnä.
Jumalanpalveluksen jälkeen mentiin kulkueena kirkon ovelta ikivanhaan julistuspaikkaan, ja Oskar oli järjestänyt ja johtanut kaikki. Ensinnä kaupungin soittokunta, sitten kuvernööri ja hänen neuvoskuntansa kultakaluunaisissa univormuissaan, piispa kauhtanassaan, edusmiehet olkavöissään, papisto mustissa kasukoissaan ja valkeissa röyhykauluksissaan, ja sitten sankkana laumana kansa. Näky oli loistavan suurenmoinen, eikä sen vertaista yksikään voinut muistaa paikalla ennen nähneensä.
Julistaminen itse oli vaikuttava juhlameno. Lakikukkulalla istuen kuin lavalla — luonnollisella laavakallion lavalla — kasvot itään päin käännettyinä ja Dannebrogin risti rinnallaan kuvernööri luki yksitellen kaikkien edustajahuoneen hyväksymien lakien nimet ja määrittelyt; ja jokaisen jälkeen hän nosti päätään ja huusi tasangolla lainehtivalle kansalle: "Onko hyvä vai ei?" ja Oskarin johtama väenpaljous karjaisi: "Hyvä!"
Lukemisen päätyttyä kuvernööri huusi: "Eläköön kuningas!" jolloin Oskar johti hurrausta, kolme kertaa kolmeen kertaan, ja soittokunnan aloitettua kansallishymnin hän antoi alun kuorolle.
Mutta toimituksen viimeinen piirre jäi parhaaksi, ja se oli Oskarin itsensä sepittämän hymnin laulaminen. Se oli hymni Islannille, viikinkien kehdolle, satujen näyttämölle, kansankäräjien esivanhemmalle, mahtavien Pohjanmaiden emolle.
Seisoen lakikukkulan jyrkällä kaltaalla, 150-henkinen kuoronsa viettävällä rinteellä edessään, Oskar johti laulua suurella pontevuudella. Hänen alkujaksonsa miellytti kansaa, mutta kun hän kohosi ydinkohtaan ja kosketti isänmaalliseen pohjasäveleen, jona oli hänen rakkautensa jylhää, vanhaa maata kohtaan —
"Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa",
niin kuulijat joutuivat kokonaan haltioihinsa, ja jotkut nyyhkyttivät ja itkivät.
Hymnin päätyttyä edusmiehet keräytyivät Oskarin ympärille häntä onnittelemaan, ja muutamat maalaiset kapsahtivat hänen kaulaansa. Kuvernöörikin kukkulallaan sai paljon onnitteluja. "Mutta tämähän on neron leimausta", kiitteli yksi. "Inspiratsionia", lausui toinen. "Oskaristamme tulee vielä suuri säveltäjä", arveli kolmas. Ja vanhus vastaanotti suosiolauseet hiljaisesti, melkein vaiteliaana mutta hänen kasvoillaan loisti lemmikkipojastaan ylpeilevän isän mielihyvä.
Juhlamenojen jälkeen oli jokaisen huulilla yksi ainoa nimi, Oskar
Stephenssonin, ja sadat päivälliselle hajautuessaan hyräilivät
"Isafold! Oi Isafold'in" säveltä.
Oskar ja Helga ruokailivat kahden kesken majatalossa eräässä salin loukossa, missä ahdinkoon asti tungeksi ruokavieraita. Mutta molemmat olivat liiaksi kiihdyksissään jäädäkseen sekalaiseen seuraan ja pujahtivat päivällisen jälkeen järven äyräälle ja tasangon yksinäisille laidoille. Siellä he poimiskelivat mustikoita, ja osaksi kiihkoaan pidätelläkseen, osaksi sille tyydytystä saadakseen eivät muusta puhelleet kuin kedon kukkasista.
Auringon alkaessa painua mailleen he palasivat pappilan kautta, missä kuvernööri oli johtajan, piispan ja joidenkuiden muiden arvohenkilöiden kanssa ollut päivällisellä erikseen. Pieni vierashuone tuprusi savua kuin geysirin suu, ja siinä vilahtelevat kasvot väittelivät vanhan ja uuden järjestyksen ansioista ja vioista. Sekä kuvernööri että johtaja olivat vanhan puolella, sellaisena kuin se päivän juhlamenoissa ja Oskarin ylistysvirressä osaltaan esitettiin, mutta toisten mielestä tuottivat muuttuneet ajat muuttuneita tarpeita, joten Islantia paremmin edistäisi uusi perustuslaki vapaakauppoineen ja ajanmukaisine järjestelmineen.
"Ne jauhavat puoleen yöhön eivätkä mitenkään pääse ennen huomista kotiin", kuiskasi Helga, Oskarin kanssa livahtaessaan ulos.
Maatilalle päästessään he näkivät ihmisten purkavan telttojaan ja taluttavan hevosiaan täyteen tuppautuneesta tarhasta, lähtöön laittautuakseen.
"Pelkään olevani liian väsynyt lähtemään tänä iltana", sanoi Helga.
"Jäähän siis — jää toki", huomautti Oskar.
"Entäs sinä?"
"Minun on joka tapauksessa mentävä kotiin — Thoran vuoksi", vastasi
Oskar.
"Äitisi pitää hänestä huolta", houkutteli Helga.
Mutta Oskar ravisti päätään ja käski Gudrunin, emännöitsijän, laittamaan toisen vierashuoneen valmiiksi Helgalle.
Kaupunkilaisnuoriso oli parhaillaan raivaamassa lattiaa tyhjäksi tanssiin, ja huusi Oskaria ja Helgaa valssin johtajiksi. Sen nämä tekivät perin iloisin mielin ja valssin päätyttyä yhtyivät piiritanssiin, jota seurasi toinen ja kolmas valssi, kunnes he olivat niin kiihdyksissään ja kuumissaan, jotta piti poiketa ulos vilvoittelemaan.
Oli jo pimeä, ja yöksi leiriytyä päättäneet olivat sytyttäneet tulia telttainsa edustalle, yhtä toista huvitusta illan ratoksi keksien. Niitä oli povaaminen. Muuan hupelona pidetty eukko kulki teltasta telttaan, raikuvassa naurunrähinässä lasketellen umpimähkäisiä kompiaan.
"Ja mitä tässä näet?" kysyi Helga kätensä ojentaen.
"Hei, hyvä käsi tämä", laverteli akka. "Sinusta ylhäinen rouva ylenee, joka päivä paistia ja lihakeittoa syöt ja kultainen viini ja vierre edessäsi tuoksuaa."
"Ja mitä tästä luet?" tiedusteli Oskar.
"Tästä? — Voi mun päiviäni, mun päiviäni!" haikaili noita.
"Mikä muorilla hätänä?"
"Kylmä vesi nahan ja lihan välissä virtailee minulla."
"Niin pahaksesiko otat, eukkoseni?"
"Älä kysykään, älä kysykään! Sinullahan on veli?"
"No olkoon!"
"Varo! varo!" sanoi noita, ja Oskar ja Helga kääntyivät nauraen pois.
Kuu nousi, ja he samosivat äskeiseen suureen kuiluun harhaillen sen luhistuvan louhikon varjossa, kunnes tulivat jättiläismäiselle kielekkeelle, joka mahtavan patsaskiven tavoin kohoaa haudalta näyttävän syvän rotkon kaltaalla. Sille he istuutuivat, valkea kuu yläpuolellaan ja punaiset leiritulet allaan, ja silloin ei heidän sydämissään geysirinä kiehuva ja poreileva kiihko enää ollut hillittävissä.
"Sinulla on ollut suuri menestys tänään, Oskar", aloitti Helga.
"Niinpä sinullakin, Helga, niinpä sinullakin, sillä jollet sinä olisi ollut minua mukanaolollasi yllyttämässä ja innostuttamassa, niin en olisi mitään tehnyt."
"Olen onnellinen, jos olen ollut avuksesi, Oskar, mutta sinun tulee nyt käydä eteenpäin, milloinkaan taaksesi katsomatta — milloinkaan."
"Olet oikeassa, Helga, olet oikeassa — pysähtyminen olisi nyt syntiä — anteeksiantamatonta — melkein kuin Pyhää Henkeä vastaan."
"Aivan niin, Oskar; sillä jos kellään on lahja, hän saa sen Jumalalta, ja sen hautaaminen, kuten mies vertauksessa —"
"Siitä ei mitään pelkoa olisi, jos voisin aina pitää sinut vierelläni,
Helga."
Salaperäinen tuoksu tuntui ympäröivän hänet. Hän tunsi Helgan hengityksen kasvoillaan. Se sai hänen koko ruumiinsa värisemään.
"Ja etkö voi, Oskar?"
"Kaikesta sielustani soisin voivani. Mutta se on mahdotonta. Sinä palaat Tanskaan —"
"Enpä palaakaan! On minulla kunnianhimoa minullakin. Minun täytyy uudestaan lähteä Englantiin, Ranskaan, Saksaan, Italiaan; ja niin täytyy sinunkin, Oskar — sinun täytyy, jos aiot olla uskollinen lahjoillesi ja itsellesi ja suurelle tulevaisuudellesi —"
"Tiedän sen, Helga, tunnen sen, ja jos voisin kirjoittaa yhdenkään laulun, joka liikuttaisi miljoonia sieluja, niin olisi se parempaa kuin suuren rikkauden ansaitseminen tahi jonkin lain ajaminen hyväksytyksi valtiopäivillä. Mutta kun mies antaa panttivankeja onnelle, ja ne laahaavat häntä alas — vaikkapa silkkirihmoillakin — mutta yhä alas, alas, alas —"
Hänen kuivasta kurkustaan tunkeusivat sanat käheinä, mutta Helga vastasi vienosti ja leppoisasti: "Ovatko asiat niin parantumattomalla kannalla, Oskar?"
"Ehdottomasti, Helga, ehdottomasti, ja tästä lähtien ja kaiken ikäni minun pitää oppia tulemaan toimeen ilman toveruuttasi —"
"Ja mitä minun pitää tehdä?"
Intohimon pakotus oli työntämässä Oskaria eteenpäin, mutta hän ponnisteli pitääkseen vastaan. "Helga", hän huusi, "tiedätkö mikä elämässä on kuolettavinta? Rakkaus. Maalarit kuvaavat Rakkauden vaarattomaksi pikku Kupidoksi, jolla on side silmillään ja lelujousi ja vasama käsissään. Mutta Rakkaus on suuri, sokea, haihatteleva hirviö, joka kaksiteräisellä miekallaan jakelee tuhoa joka taholle."
Hänen sanansa eivät yhtään tehonneet, mutta värisevä ääni soi viehkeänä sävelenä Helgan korviin, ja hän lausui: "Tekeekö sen rakkaus vai rakastaja, Oskar — rakastava hairahtuvine tuntoineen oikeasta ja väärästä, hupsuine kunnian-ihanteineen?"
"Jumala tietäköön! Kenties, jos olisin vuosikausia takaperin niin ajatellut, ennenkuin menin lisäämään vääryyttä vääryyteen ja tuotin onnettomuutta muille ja kurjuutta itselleni — mutta nyt, nyt —"
Helgan valtasi voitonriemuinen tunne, ja hän virkahti "Eikö ole raukkamaista puhella tuohon tapaan, Oskar?"
"Minä olen raukka, Helga", vastasi toinen kiireestä kantapäähän vapisten; "sinulle voin toden sanoa — minä olen raukka, siveellinen raukka, enkä voi katsoa varmuutta silmiin —"
"Mutta jos", virkkoi Helga kiihtyneesti, lähemmäksi painautuen, "sinulla olisi vieressäsi joku, jolla olisi elämän rohkeus, elämän uhma —"
"Helga", vastusti Oskar raskaasti hengittäen — maa tuntui olevan vieremänä luiskahtamassa hänen jalkainsa alta.
"Joku, joka sinua alituiseen auttelisi eikä pyytäisi mitään toveruudestasi —"
"Helga! Helga!" Oskar huohotti liikutuksensa päihtymyksessä kuin ilmaa tapaillen.
"Mitään muuta kuin työskennellä kanssasi ja voittaa maailma kanssasi —"
"Helga! Helga! Helga!"
"Oskar!"
Hengästynyt huudahdus purkausi kumpaiseltakin, ja miltei kuulumaton kuiskaus lupasi: "Minä en lähde takaisin tänä iltana, Helga!"
* * * * *
Jälleen tointuessaan he olivat — entistään enemmän kuumissaan ja kiihdyksissään — valkeasta kuutamosta palaamassa tanssisalin katossa savuavan lampun keltaiseen usmaan. Kaupunkilaisnuoriso vastaanotti heidät hilpeällä remulla ja huusi heitä yhtymään parhaillaan käyvään tanssiin. Sitä nimitettiin "Kankaan kutomiseksi", ja osanottajat olivat esittävinään paksun islantilaisen vadmalin kehräämistä ja karstaamista, kutomista, pingoittamista, takomista ja käärylle kiertämistä. Tanssijat pujottausivat ristiin rastiin, väänsivät toinen toistaan, takoivat toisiaan rinta rintaa vasten ja lopuksi pyörittivät kumppaniansa vinhasti ympäri.
Soitto kävi nopeaan, tanssijat lauloivat äänekkäästi ja nauroivat vielä äänekkäämmin. Äkkiä ulvahtivat koirat ulkona haukkumaan, ja kuului nelistävän hevosen kavioiden töminää. Heti jälkeenpäin helisytti ratsuraipan metallinen tyvi ikkunaruutua ja ääni huusi: "Jumalan rauha!"
Tulija ei odottanut tavanmukaista vastausta tervehdykseensä, vaan tuuppasi oven auki ja astui kiireisesti sisälle. Se oli Magnus, tomuisena ja likaisena, kasvot vaalenneina ja silmät hurjasti pyörivinä.
Sinä hetkenä suorittivat Oskar ja Helga tanssin viimeistä jaksoa, punehduksissaan ja hymyillen keskellä lattiaa toinen toisensa syleilyssä, ja siinä asennossa he olivat, kun Magnus heidän silmiinsä astui.
"Onko hän täällä?" huusi Magnus.
"Hän?"
"Thora! Thora! Hän on kateissa; arvelin hänen ehkä löytäneen hevosen ja seuranneen teitä."
Silloin seisahtuivat sipsuttelevat jalat ja mykistyivät viulujen sävelet, kun Magnus katkonaisin lausein kertoi, miten Thora oli paennut johtajan asunnolle, sieltä kadonnut lapsen keralla, ja miten häntä oli turhaan etsitty.
"Mutta varmaankin hän aikoi takaisin hallitustaloon lopuksi", arveli Oskar. "Thora-parka tietenkin on näkyvistä välttyäkseen tehnyt kierroksen ja mennyt kotiin järvensivua pitkin. Eikö kukaan ajatellut sitä ja jäänyt taloon katsomaan?"
Magnus näytti mieheltä, jonka pimeässä tunnelissa hämääntyneitä silmiä häikäisee äkillinen valo. Ennen kuin toiset ehtivät tointua hän oli käännähtänyt ovelle ja kadonnut.
Seuraavana hetkenä Oskar harppaili edestakaisin lattialla, painaen nyrkeillään otsaansa ja voivottaen: "Jumalani! Jumalani!" Helga suori tukkaansa ja veti päällysvaatteita ylleen.