VIII.

Jon, maatilan renki, lähetettiin pappilaan viemään sanaa kuvernöörille ja johtajalle. Hän tapasi herrat yölevolle asettumassa, heidän puheltuaan niin kauan, että olivat päättäneet jäädä aamuksi. Mutta sanoma Thoran katoamisesta muutti kaikki.

"Meidän täytyy heti lähteä takaisin", huudahti kuvernööri.

"Tuo hevoset heti", käski johtaja.

Vajaan puolen tunnin kuluttua oli äänetön ja synkkä seurue matkalla kotiin — kuvernööri, johtaja, Oskar, Helga sekä sekalainen saattue myötätuntoisia ja uteliaita.

Molemmat vanhat ystävät olivat nyrpeällä ja ärtyneellä tuulella, ja ensi kertaa viiteenkymmeneen vuoteen taipuisat hämmästelemään ja kinailemaan. Kuvernööri sätti täti Margretia, johtaja sätti Annaa; kuvernööri lykkäsi syyn Helgan niskoille, johtaja Oskarin; kuvernööri näykki johtajaa, johtaja näykki kuvernööriä. Epävarmuuden ja jännityksen hämyssä heidän ystävyytensä raukesi pelon kourissa, ja veri oli vettä sakeampaa.

Se oli viheliäinen kotimatka Oskarille. Thoran menettelystä lausumansa selitys, jolla oli Magnuksen ällistyttänyt, ei kauankaan tyydyttänyt häntä itseään, ja hänen ajatuksissaan pyöri satoja tuhoisia seurauksia. Helga yritteli häntä lohdutella monin oikeilta kuuluvin todistein. Oskar oli toiminut oikein hyvin — Thoran parhaaksi, lapsen parhaaksi, omaksi parhaakseen, jokaisen parhaaksi — ja jos oli tapaturma sattunut tahi sekamielisyyden kauheita oikkuja ilmaantunut, niin ei hän ollut vastuussa eikä moitetta ansainnut.

Mutta Oskarin pahimmat kärsimykset tuotti salainen kiirastuli, jota Helgan puolustelut eivät lievittäneet, sillä hänen tuskansa kiduttavin kipu koski Helgaa itseään eikä Thoraa.

Matka oli pitkä ja uuvuttava, ja jokaisella askeleella oli oma erikoinen kurjuutensa. Ensimmäisen tunnin ajan kumotti kuu — loistava kuu, joka valoi viehkeyttä kaikkeen — ja Oskar muisti kuilussa tapahtuneen kohtauksen ja ajatteli, että juuri hänen päihtyneen onnensa hetkenä Thora kenties makasi kuolleena.

Sitten kuu peittyi ja pimeys laskeusi yli maan — laavaa mustempi pilkko pimeys — ja kompastelevan poninsa selässä hytkyillessä johtui Oskarin mieleen ajatus, että jos Thora oli kuollut, niin kukaties oli se parasta, mitä poloiselle olisikaan saattanut tapahtua — parasta näissä olosuhteissa — säästäen häneltä sellaisen tulevaisuuden katkeruuden, minkä täytyi varmasti koitua, kun Helgan ja hänen, miten tahansa taistelivatkin, oli pakosta purettava nykyisyyden siteet.

Ja silloin, tuona pimeänä ja petollisena hetkenä, jolloin ei ollut ketään häntä silmiin katsomassa, hän tunsi sanomatonta huojennusta muistaessaan, että jos Thora oli mennyttä, niin olivat hänen oman elämänsä erehdysten seuraukset lopussa ja hän vapaa.

Mutta saapui sarastus — sumea, sateinen sarastus, jossa usmakiehkurat vetäysivät auringon yli kuin veristävää silmää peittävä kaihi — ja Oskarin tuskan tekivät kaksinkertaiseksi pimeydessä omantunnon iskemät haavat, eikä hän rohjennut katsahtaa Helgaan, joka vaippoihinsa kääriytyneenä vaiteliaana ratsasti hänen vieressään.

He olivat parhaillaan menossa Sammalnummen poikki, ja ympärillä oli kaikki pimeää ja kolkkoa. Yksinäinen korppi vaappuili tuokion ajan ilottomana heidän seuranaan lentäen tienviitalta toiselle ja käheästi koikahdellen. Oskar muisteli eilispäivän näkyjä, jolloin taivas hohti sinisenä ja veri kierteli heillä lämpimänä, ja sitten häntä hätkähdytti toinen ajatus — kuin telkeen narahdus hautaan suljettua miestä. Jottei tästälähtien joutuisi ihmisolennoista onnettomimmaksi, täytyi hänen rukoilla kaikesta sielustaan ja voimastaan, että heidän saapuessaan matkansa päähän Thora olisi elossa.

Asutumpiin seutuihin tultaessa Oskar antoi kuvernöörin ja johtajan työnnältyä edelle ja Helgan odotteli häntä tiellä, kun hän itse syöksähti asumusten luo, hän huusi makuuhuoneiden ikkunoihin. Mutta tulos pysyi aina samana — Thoraa ei oltu nähty ja Magnus oli käynyt siellä ennen häntä.

Heidän saapuessaan mäen harjalle, jolta he olivat katsahtaneet takaisin kaupunkiin ja vuonon suulle ilmestyneeseen laivaan, pikku Reykjavik kellui aamuhuurussa kuin villamereen painuva kaupunki, ja "Laura" oli ankkuroinut sen ulkopuolelle; mutta eilispäivän pahat aavistelut hääti tämänpäiväinen pelko, ja Oskar ajatteli herkeämättä aina vain samaa.

He kohtasivat kaupungista pikku poneillaan hölkötteleviä maamiehiä, mutta hän ei kuitenkaan kysellyt noilta, jottei olisi kuullut viestiä, jota ei uskaltanut kuunnella, ja pikku pääkaupungin pitkälle kadulle vihdoin päästyään hän ei nostanut katsettaan vastaamaan silmille, jotka kurkistelivat yläkertain ikkunoiden uutimien raoista, jotteivät ne olisi hänen kammoamaansa totuutta ilmaisseet.

Onnettomuuden pelko oli jo sammuttanut Oskarilta viimeisenkin toivon lepatuksen, ja kun hän hallitustalolle saapuessaan näki joukon ihmisiä seisovan sen edustalla! hän tajusi kylläkin selvästi kaiken olevan menetettyä. Siitä hetkestä alkaen johti seikka toisensa jälkeen hirvittävään varmuuteen.

Thoran makuuhuoneen ikkuna — jonka alla Oskar edellisenä päivänä oli hyvästelyjään huudellut — ammotti avoinna, ja siihen oli nostettu tikapuut. Pihamaan veräjän pielessä makasi hevonen kuolleena somerikolla; se oli Magnuksen hevonen, hänen upea Kultaharjansa, tomun ja hien peittämänä, sellaisena kuin se ratsastajansa alta kaatui hänen kamalan matkansa viimeisen taipaleen päässä.

Eteisessä seisoivat Anna ja täti Margret nyyhkyttelemässä surkeita selityksiään kuvernöörille ja johtajalle. Tohtimatta palata autioon taloon, joka oli ollut tuskallisen muiston näyttämönä, Anna oli istunut yön läpeensä Margretin kanssa johtajan kodissa, tunnin toisensa jälkeen odotellen sanomia ruununvoudilta ja hänen poliisikonstaapeleiltaan. Thorasta ei oltu mitään kuultu, mutta aikaisin aamulla oli Magnus palannut ja huomannut hänen makuukamarinsa oven lukituksi sisäpuolelta. Sitten hän oli juossut heitä hakemaan, ja he olivat huutaneet Thoraa, vastausta saamatta, vaikka olivat muutaman kertaan kuulleet lapsen itkevän. Ja nyt oli Magnus, kun ei ollut saanut ovea murretuksi, käynyt tikapuut ja aikoi kavuta huoneeseen ulkopuolelta.

Oskar ei sen enempää tajunnut, kunnes huomasi olevansa koputtelemassa
Thoran oveen, tuskassaan huutaen:

"Thora! Missä olet? Thora! Thora!"

Huoneen sisältä kuului raskaita, kompuroivia askeleita, telki vedettiin auki ja ovi heitettiin selälleen.

"Thora!" huusi Oskar taasen; mutta hänen edessään seisoi Magnus —
Magnus, kasvot valkeina ja jämeinä, ja täynnä suuttumusta ja vihaa.

"Sinä olit oikeassa", hän sanoi vuoteeseen viitaten. "Tuossa hän on, ja — — sinut periköön!"

Thora makasi korkealle kohottautuneena, silmät avoinna ja huulet hymyssä raollaan, kuin olisi vastikään herännyt kauniista unesta. Hän oli kuollut, mutta lapsi eli, ja se pyöritteli pientä päätään ja kaiveli punaista kättään äitinsä kylmään, valkeaan rintaan.

Tukahtuneesti äännähtäen vaipui Oskar polvilleen vuoteen ääreen ja peitti kasvonsa makuuvaatteisiin. Magnus jätti huoneen, toisia astui sisälle, ja täti Margret nosti lapsen äidin rinnalta pois isän kumartuneen pään yli.