IX.
Hautajaisten edellisinä muutamina päivinä oli hallitustalossa hiljaista ja tyhjää kuin huoneessa, jossa kello oli seisahtunut raksuttamasta. Alas vedettyjen uutimien takana haastoi jokainen kuiskutellen, kuin olisi vainaja ollut nukuksissa ja herättämästä varottava. Talon hiljaisuus keskittyi siihen huoneeseen, jossa Thora makasi, ja se oli valkea ja puhtaiden liinavaatteiden ja metsäkukkien tuoksusta veres. Keltaisten säleuutimien siivilöimä himmentynyt päivänpaiste loi sädekehyksen vahamaisille kasvoille ja tuntui valavan juhlallisuutta kaikkialle niiden ympärille.
Anna ei kertaakaan saanut olluksi pitempää tovia poissa tästä kamarista. Hän ei huonetta nyt enää kammonnut kuoleman siellä käytyä. Varhain ja myöhään, päivällä ja pimeällä hän käveli äänettömässä lepokammiossa edestakaisin, astuskellen kepeästi ja näyttäen laskevan tunnit, minkä ajan hänen rakas tyttösensä vielä pysyisi maan päällä.
Kuvernööri ei tehnyt mitään Thoran kuolinpäivästä hautajaisiin asti. Aina virka-asuunsa pukeutuneena hän istuskeli työhuoneessaan, mutta ei vastaanottanut ketään. Hän ei kirjoitellut mitään kirjeitä eikä lukenut kirjoja, ja puheli ruokapöydässä harvoin. Tuntikausia hän yhteen menoon istui käsivarret rinnalla ristissä, kiinteästi tuijotellen lattiamaton kuvioihin. Varjo oli langennut hänen päälleen — häpeän varjo — ja ylpeän sielunsa lukitussa kammiossa hän ponnisteli puolustaakseen käytöstään omissa silmissään ja huomasi yrittelynsä työlääksi.
Johtaja puuhasi tavalliseen tapaan työssään, sillä hänen velvollisuutensa käskytaulussa ei ollut mitään määräystä, joka olisi kieltänyt liikeasiat, mutta toisinaan pääkirjaansa selaillessaan hän katseli pitkään eikä nähnyt mitään, ja hänen kerran laskiessaan yhteen numeroita pankkikirjastaan yllätti hänet aivoja kohtaavan iskun voimalla ajatus, että kenties Luonto oli käynyt tasoittamassa tilieroa hänen menestyksensä summaa vastaan, ja että juuri kohdannut julma tappio oli ensimmäinen kolaus Kostottarelta, joka seurasi hänen rikkautensa kintereillä.
Täti Margret ja Helga olivat aina kotona, toinen uutteralla touhulla lasta vaalimassa, joka oli tuotu takaisin johtajan kotiin, ja toinen kaikille "mustaa" tilailemassa.
Magnuksesta ei paljoa tiedetty, paitsi että hän vielä oli kaupungissa, että hänet oli nähty ruununvoudin ja kahden muukalaisen seurassa, että hän perhettään kohdanneesta iskusta huolimatta vietti enimmän aikansa hotellin pimeässä tupakkahuoneessa ja että hänen sanottiin kovasti ryyppivän.
Mutta Oskarin murhe liikutti ja tyydytti jokaista. Hän oli syönyt vähän eikä tiedetty hänen kertaakaan nukkuneen. Milloin nähtiin hänen istuvan syrjässä päin ja ääneti itkevän; milloin hän harhaili huoneesta huoneeseen, kuin olisi jokainen kohta, mihin katse sattui, ollut kuolleiden onnenpäivien muistona; milloin oli hän valkeassa huoneessa, jossa Thora makasi, huoneessa, jossa poloinen oli ollut niin hilpeä ja kaihoksiva, niin hurja houriossaan ja niin onnellinen lapsensa seurassa — ja siellä Oskar voihki rajua katumustaan tukahtuneina huudahteluina: "Anteeksi! Anteeksi!" Kerran kuultiin hänen keskellä yötä vainajan kamarin alla olevassa huoneessa harmooniolla hiljaa soittavan vienoa valitusta, joka herätti hänen isänsä ja äitinsä ja herutti suolaiset kyyneleet heidän silmiinsä.
Näinä kaameina hetkinä ryömi lohduton sielu tomussa. Kuolema iskee ankarasti, ja Oskar syytteli itseään nöyrtyneessä katumuksessaan kaikista rikoksista. Hän oli surmannut Thoran — ei pelkästään hänen ruumistaan, vaan sydämenkin, tuon uskollisen sydämen, joka oli rakastanut häntä niin syvästi, niin hellästi, niin kiihkeästi.
Tässä omantunnon runnelluksessa hän katsoi taakseen Thoran kanssa kulkemalleen elämän polulle, ja jokainen askel siitä, sellaisena kuin sen nyt näki, näytti synnin sängen peittämältä ja itsepetoksen rikkaruohojen raiskiomaalta. Englantiin palatessaan hän oli riistänyt Thoran Magnukselta, vaikkei häntä rakastanut. Tosin hän oli luullut rakastavansa, mutta urheus, veljellisyys olisi vaatinut häntä vaieten pysyttelemään taampana, ja jos hän vain olisi sen tehnyt, niin aika itse olisi hänen erehdyksensä paljastanut.
Se oli hänen rikoksistaan ensimmäinen, eikä seuraava pahateko ollut vähemmän inhottava. Thoralle kihlattuna herättyään siihen varmuuteen, että sydän olikin Helgan, hän oli pitkittänyt kauppaa edelleen ja vienyt tytön, joka häntä rakasti, rakkaudettomaan avioon. Tosin hän oli luullut täyttävänsä velvollisuutensa, mutta velvollisuuden takana kyyrötteli pelko, maailman pelko, Magnuksen pelko, kun taasen rohkeutta, miehekkyyttä, armeliaisuuttakin olisi ollut pysähtyä edes kirkon ovelle, jos niiksi tuli asettua tosiolojen eteen ja vastaanottaa seuraukset.
Mutta petoksella hankittuaan Thoran rakkauden ja valheteltuaan hänelle alttarin edessä hän oli syntiensä lopuksi antautunut uskottomuuden kiusaukselle alttiiksi. Tosin oli Thora itse viattomassa hellämielisyydessään avannut tien tähän kiusaukseen, tosin myös oli hänen avioliittonsa vaillinaista kumppanuutta, mutta kuitenkin oli hänen suuntansa ollut selvä nähdä ja hänen olisi tullut irtautua Helgasta oitis ja ainiaaksi. Ettei hän ollut sitä tehnyt, että hän oli vilpistellyt kiusauksessa, siinä viimeinen syy tähän kauheaan tuhotapahtumaan. Thora oli kuollut, syystä että tunsi sydämensä kuolleeksi, ja Oskar itse oli sen surmannut.
Siten laski onnettoman miehen lohduton sielu vikansa Jumalan eteen, salaamatta mitään, lieventelemättä mitään ja nähden kaikki alastomassa valossa. Jos syntinsä sureminen on syyttömänä olemista, niin Oskar surkeassa, mutta hyödyttömässä tuskassaan pääsi rikollisuudestaan. Masennuksen ja häpeän huumeisina hetkinä, jolloin elämän kiekko pyörii nopeaan, Oskar kyseli itseltään, miten Thora oli vainajaksi joutunut, ja jokin kuiskasi "Helga", ja taas, ja taaskin kuiskasi jokin "Helga", mutta hänen sydämensä ei tahtonut kuunnella sitä puolustelua. Helgan ei ollut syy, Oskar yksistään oli vikapää. Hän oli uhrannut Thoran kunnianhimoisille haaveilleen — suuruuden, maineen unelmille. Helga oli ollut pelkkänä vertauskuvana näille houreille, ja Thora oli vainajana, syystä että hänen puolisonsa oli pyrkinyt suureksi säveltäjäksi.
Mutta menneisyys oli mennyttä, ja kysyessään itseltään minkä rangaistuksen hän voisi vastaisuudeksi itselleen tuottaa, Oskar kuuli yhden ainoan vastauksen. Jos hänen kunnianhimoiset toiveensa olivat olleet synnin vaikuttimia, niin niiden hautaaminen oli hänen katumuksensa oikea ilmaisu. Hän hautaisi ne. Hän upottaisi neronsa — säveltäjäksi tavoittelunsa — tuhoamansa suloisen tytön hautaan, ja laahustaisi lopun ikäänsä lähimmän velvollisuutensa ikeessä, unhotettuna ja katuvana syöden kärsimyksen leipää.
Kun Oskar ensin yritti toteuttaa tätä päätöstään, tapahtui se niin traagillisen kauniissa kohtauksessa, ettei yksikään näkijä koskaan jälkeenpäin voinut haihduttaa sitä mielestään. Perhe oli keräytynyt viimeiseen rakkauden toimitukseen, mikä on ehkä surullisin inhimillisen kokemuksen hetki — surullisempi kuin vasta umpeen luodulta haudalta kääntyminen, surullisempi kuin tyhjään ja autioon kotiinkin palaaminen — hetki, jolloin arkun kansi suljetaan ja rakastetut kasvot häipyvät ainiaaksi.
Ruumishuone oli sama, jota parempina aikoina oli käytetty morsiuskamariksi, mutta silloinen kaikkia elämän hellimpiä ajatuksia huokuva ilma oli nyt kalman hiljaisuuden painostama. Oli yöllinen aika, ja sama lamppu paloi saman varjostimen alla, mutta kultareunainen rukouskirja oli sytytettyjen kynttiläin kehässä pienellä pöydällä vuoteen vieressä. Paitsi perheen jäseniä oli saapuvilla ainoastaan kaksi muuta henkilöä — neulojatar, joka oli ollut ompelemassa hääpukua tuomiokirkkoon ja juuri vetänyt viimeisen neuleen pimeämpään majaan tarkoitettuun vaatetukseen, ja paitahihasilleen heittäytynyt puuseppä.
Yksitellen lähestyi perhe vuodetta luodakseen viimeisen katseen lepäävään — kuvernööri juhlallisesti marssien kuin olisi astunut kuninkaan leposijan ääreen, johtaja jäykällä harppauksella ja hämmentyneesti tuijotellen, ja Helga hermostunein askelin ja salavihkaisesti vilkaisten kuin olisi velvollisuus pakottanut hänet paikkaan, josta olisi suonut pääsevänsä pois. Mutta Anna ja täti Margret liikkuivat ruumiin ympärillä pelottomasti ja vapaasti, laskien kukkasia povelle ja silitellen pehmoista tukkaa, joka valui palmikoituna pitkin poskipäitä — kuin olisi rakas vainaja luonnollisella oikeudella kuulunut heille eivätkä he olisi sitä luovuttaneet kenellekään, kunnes itse Maa, meidän kaikkien emo, vaatisi sen omaksensa.
Puuseppä oli astunut lopettamaan työtään, mutta kuvernööri tarttui häntä käsivarteen.
"Odottakaa! Missä on Oskar?" hän kysyi, ja sitten lähetettiin Oskaria noutamaan vanha Maria-palvelijatar, joka oli äänettömänä itkeskellyt oven takana.
Marian poissa ollessa täti Margret astui Thoran luo ja kuiski ruumiin yli kumartuen:
"Rakas, rakas lemmikkini! Ethän koskaan suuttunut typerälle vanhalle tätiparallesi? — et silloinkaan, kun hän piti lapsukaistasi poissa luotasi ja sinun hellä sydämesi pakahtui! Älä kultaseni ajattele, ettei hän silti sinua rakastanut. Hän rakasti sinua joka hetki, lakkaamatta, sydänkäpyni. Ja nyt sinun pienoisesi saatuaan hän aikoo sen pitääkin. Hän pitää sen, niin kauan kuin elää, joten sinun ei ole tarvis konsanaan olla siitä huolissasi, Thora. Täti Margret tahtoo jäädä pienen tyttäresi äidiksi, eikä kukaan tässä maailmassa saa koskea hiuskarvaankaan lemmikkisi päässä."
Samassa astui huoneeseen Oskar, ja vanha Maria hiipi sisälle hänen perässään. Oskarin valjut posket ja vajonneet silmät osoittivat hänen murheensa syvyyttä, mutta hänen käyntinsä oli luja ja koko ryhti ilmaisi elävää tahdon tarmoa. Hänellä oli kädessään tukku papereita, hajallinen ja muodoton, kuin olisi hän ne hätäisesti siepannut saadessaan kutsun. Mieli pohjattomasti syventyneenä ainoaan aatteeseensa hän ei näkynyt huomaavan ketään tai mitään huoneessa muuta kuin yhden — vuoteella lepäävän — ja astuen sen luo hän kumartui katselemaan valkeita kasvoja ja puheli niille kuin vainaja — ja yksistään vainaja — olisi saattanut kuulla.
"Thora", hän lausui tyynellä äänellä, "nämä ovat sävellysteni ainoat jäljennökset, ja haluan, että sinä ne otat mukaasi. Ne kirjoitettiin hetkinä, jolloin uskollinen sydämesi kärsi minun vikani tähden — jolloin unhotin ja hylkäsin sinut hulluna haaveksiessani taiteen ja suuruuden näkyjä. Se oli kuolemasi todellisena syynä, Thora, ja rangaistakseni itseäni suloisen elämäsi uhraamisesta itsekkäille unelmilleni haluan lukita niiden hedelmät hautaasi. Ota ne siis ja anna niiden maata vierelläsi, häipyä kerallasi ja unohtua. En milloinkaan kirjoita ainoatakaan nuottimerkkiä, niin kauan kuin elän, ja tästä hetkestä lähtien on kunnianhimoni lopussa."
Näin sanoen hän laski paperit Thoran ruumiin viereen ja kääri ne hänen kauniin tukkansa pitkiin palmikkoihin.
"Oskar! Oskar!" huusi Helga sanomattomassa kauhussaan.
Toiset olivat kuunnelleet ja katselleet, tuskin tajuten, mitä Oskar oli luovuttanut, mutta Helga oli sen käsittänyt ja yritti varoittaa häntä elinaikaisesta uhrauksesta. Mutta Oskar ei tuntunut häntä kuulevan, ja tuollaisena hetkenä oli kaikki estely mahdotonta.
"Suloinen tyttöseni", virkkoi Oskar ojentaen molemmat käsivartensa vuoteen yli, "anna minulle anteeksi kaikki velvollisuuksieni puutteet. Oi, mitä antaisinkaan ne nyt unohtaakseni; mutta en voi, en voi! Sinä olet mennyt, enkä voi milloinkaan korvata sinulle."
Lopettaakseen kohtauksen, joka liian syvälti liikutti jokaista, kuvernööri viittasi puusepälle, mutta miehen esille astuessa puhkesi Oskarin murhe uudestaan ja surun kiihkeydessä hänen kielensä menetti kaiken hillintänsä.
"Ei vielä!" hän huusi. "Oi, Jumalani! Thora! Vaimoni! Suloinen nuori vaimoni! Antakaa minun katsoa hänen kasvoihinsa vielä! Niin herttaiset ja onnelliset ne olivat, ja nyt ne jättävät minut näin! Anna minulle anteeksi, enkelini! Sano, että annat anteeksi, ennenkuin lähdet! En voi elää ilman anteeksiantoasi. Tein sinua vastaan vääryyttä ja syntiä, mutta sinä olit hyvä, ja lapsensydämesi oli Jumalasta!"
Kaamea huutelu kajahteli huoneessa, ja kukin, joka kuuli alastoman sielun paljastumisen, luki sen oman sielunsa valossa. Helga värisi ja kääntyi ikkunaan, kuvernööriltä ja johtajalta painui pää riipuksiin, mutta täti Margret itki avoimesti viatonta myötätuntoisuuttaan, ja Anna kosketti Oskaria käsivarteen ja koetti häntä viihdytellä.
Tovin kuluttua Oskar kävi levollisemmaksi, vieläpä itse viittasi miehelle, ja kaiken loputtua hän astui lujana ja miehuullisena ulos huoneesta.