X.

Hautauspäivänä Oskar oli heikkona sairaana ja enemmän omiaan vuoteeseen kuin matkaamaan hautuumaalle, mutta kukaan ei saanut häntä suostutetuksi jäämään pois. Aamu oli pimeä ja kolea, vuorilta leijui mustia pilviä ja sadetta pirahteli, ja kun kamala hetki saapui ja Oskar ilmaantui surusaattueeseen, näyttivät hänen kasvonsa elottoman raskaassa ilmassa aavemaisilta.

Tuomiokirkon tornissa alkoi kello jymähdellä, juhlallinen taakka kannettiin verkalleen alas portaita, ja silloin Oskarin vaaleat kasvot yhäkin valkenivat ja hän olisi kaatunut, jollei olisi saanut isänsä käsivartta tuekseen.

Ruumis nostettiin ensin nurmikolle oven ulkopuolelle — nurmikolle, jonka yli Oskar hääyönä oli nostanut Thoran — ja saattueen asettuessa laajaksi piiriksi lähtövirttä veisaamaan seisoi Oskar alkaneessa vihmasateessa paljain päin.

Jon, palvelija, seisoi veräjän pielessä Thoran ponia pidellen, jonka oli maatilalta tuonut kantamaan häntä viimeisellä matkalla, ja hevosen näkeminen tuntui yllyttävän Oskarin liikutuksen aivan hillittömäksi. Arkku laskettiin pajupunoksien päälle poikittain, ja saattojoukko alkoi asettua paikoilleen. Se kulki kaupunkilaisväestön sankkojen rivien keskitse; Oskar käveli lähinnä ruumiin takana yksinään, paljain päin, ja mitään muuta kuin murhettaan tajuamatta. Kello kajahteli yhä, ja kaupungissa vallitsi pyhäpäivän rauha.

Tuomiokirkko oli täpö täynnä samoja kasvoja, jotka olivat olleet Thoran häitä katselemassa, kun morsian astui alttarin luota alas pääkäytävää kauneutensa kukoistuksessa, onnellisena ja hymyilevänä miehensä käsivarren varassa; ja nyt, kun häntä kannettiin käytävää pitkin alttarille, ja Oskar pää kumarassa astuskeli takana, sanoivat käytävän sivussa lähinnä seisovat, että hän itki kuuluvasti.

Paarivaatteineen laskettiin arkku alttarin portaille — samaan kohtaan, mihin Thora oli morsiamena polvistunut vihkitilaisuudessa ja nuorena tyttönä ensi kertaa Herran ehtoollisella — ja sitten piispa, joka oli seisonut sitä odottelemassa, piti lohduttelevan puheen.

He eivät saaneet itseltään kysyä, minkä tähden tämä suloinen ja viehkeä elämä oli niin säälimättömästi katkaistu. Kaitselmuksen tiet olivat tutkimattomat, mutta Jumala oli taivaassa, ja kaiken maan Tuomari teki oikein. Ei myöskään saanut sureva perhe itseään soimata tapahtuneesta, sillä jos Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi laskea kätensä heidän rakkaan, edesmenneen siskonsa vaivaantuneille aivoille, niin Hän parhaiten tiesi, miksi niin teki ja mitä tarkoitusta varten tämä tapahtui. Pikemmin polvistukoot omaiset kiittämään Jumalaa, että Hän armossaan ei ollut sallinut hänen nostaa kättään itseään vastaan ja siten riistää heiltä iankaikkisen elämän siunattua toivoa.

"Nuorelle puolisolle, joka seisoo tässä murheeseen syöstynä", jatkoi piispa, "mitä voimme sanoa muuta kuin, että meidän kaikkien sydämet ovat häntä kohtaan tulvillaan? Tuntuu kuin hän vasta eilispäivänä olisi seissyt tällä paikalla lausumassa valojaan taivaan ja ihmisten edessä, Vakuuttaen rakastavansa ja hellivänsä sitä suloista tyttöä, joka on niin äkillisesti kutsuttu pois. Jos rakastettu olisi elänyt, niin olisi puoliso pitänyt lupauksensa, ja vaikka hän on mennyt edellä, niin jäljelle jäänyt yhäti säilyttää niiden hengen. Puhdas ja viaton sielu, joka liitti elämänsä hänen elämäänsä, pysyy elävänä muistona, alinomaisena innostuttajana, ja murheen ensivihlausten jälkeen ainaisena lohtuna ja vakaisena ilona. Herra antoi, ja Herra otti: kiitetty olkoon Herran nimi."

Jos Oskarin oli mahdollista näyttää kuihtuneemmalta ja nääntyneemmältä kuin hän oli kirkkoon mennessään, niin palasi hän sieltä vielä riutuneempana. Nyt satoi rankasti, mutta saattojoukon jälleen lähtiessä liikkeelle, viimeisellä taipaleella, hän käveli paljain päin kuten ennenkin.

Johtaja, joka astui Oskarin takana (Helga hänen käsivartensa varassa), pyysi häntä panemaan hatun päähänsä, mutta hän kieltäysi, ja kun kuvernööri, joka seurasi lähinnä Annan kanssa, toimitti hänelle sateenvarjon, niin hän pudisti päätään ja lähetti sen takaisin. Kello kajahteli taasen, pikku kaupunki pysyi hiljaisena, ja kaupungin asukkaat, jotka itkivät kyynelvirtoja Thoran tähden, itkivät Oskarin tähden vieläkin enemmän.

Saattueen saapuessa hautuumaalle valui sade virtanaan, ja pappikin veti kauhtanansa yli päällystakin, mutta Oskar seisoi hatutta päin avoimen haudan partaalla. Lyhyen rukouksen aikana — "tomuksi sinun pitää jälleen tuleman" — hän ilmeisesti kärsi kovasti, ja kun hautaa umpeen luotaessa veisattiin tavallista pitkää hautausvirttä, niin putoilevan mullan ontto kumahtelu näytti iskevän hänen vavahteleviin kasvoihinsa.

Kaiken loputtua ei häntä saatu vedetyksi pois, ennenkuin hänen isänsä tarttui häntä käsivarteen ja lujalla äänellä sanoi: "Tule." Sitten hän voimakkaammin askelin käveli hajaantuneen saattojoukon tähteiden takana pikku hautuumaan — vainajien kumpuisen kotitanhuan — poikki veräjän läpi maantielle, missä vedenkantaja Hans, yllään Thoran ompelemat hihalliset liivit, juotti hyväntekijänsä hevosta — ohi johtajan talon — missä täti Margret ikkunassa vartoili lapsi käsivarrellaan — ja siten takaisin tyhjään kotiin.

Portaiden alapäässä hän estellen erosi saattojoukosta, joka lähti päivälliselle, eikä häntä enää sinä päivänä nähty.

Ateria oli synkän iloton ja se tarjottiin huoneessa, missä hääkemut oli vietetty, joten siihen tuon onnellisemman tapauksen muistot loivat varjonsa. Äänettömänä tahi kuiskien saattojoukko hyvästeli talonväen ja hiipi yksitellen pois, jättäen noiden kahden perheen harvat jäljellä olevat jäsenet istumaan pöydän ääreen, pitkät välit keskessään kuin reiät hampaattomassa pääkallossa.

Kuvernööri ja johtaja eivät olleet keskenään sanaa vaihtaneet sen koommin kuin julistusjuhlasta palasivat, ja tämä äänetön loma oli väljentänyt ystävysten välille revennyttä juopaa.

"Hohoi, niin", haukotteli johtaja, "kait on nyt kaikki lopussa."

Sitten hän kääntyi kuvernööriin ja kysyi terävästi: "Missä on Magnus?
— En ole häntä tänään vilaukseltakaan nähnyt."

Kuvernööri ei vastannut ja Anna painoi päänsä alas, ja sitten Helga, joka myöskin vielä oli saapuvilla, virkahti levollisesti: "Joku hänet näki hotelli Islannissa — hän teki oikein siinä, ettei pistäytynyt hautajaisiin — sanovat, ettei hän ollut aivan selvänä."

"Juuri hänen tapaistaan", murisi johtaja. "Ei kuule sudesta muuta kuin ulvahduksen, ja kukaties ei ilman hänen viime ryyppyretkeään olisi tätä kaikkea tapahtunutkaan."

Kuvernöörin ylpeät kasvot värähtelivät, mutta hän ei hiiskunut mitään, ja pian jälkeenpäin johtaja ja Helga lähtivät pois.