XI.
Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin muu väki oli jalkeilla, kuvernööri istui virkahuoneessaan, valmiina ryhtymään keskeneräisiksi jääneihin tehtäviinsä, kun joku koputti oveen. Tulija oli Magnus, vaaleana ja riutuneena, mutta selvänä ja totisena kuin tuomari.
"Saanko puhella teidän kanssanne?" pyysi Magnus.
"No — ehkä juuri hetkisen — tule sisälle", myöntyi kuvernööri.
Magnuksen astuessa virkahuoneeseen juolahti kuvernöörin mieleen, että hän oli tullut kärttämään rahoja maatilan hoitoon, ja hän selitti oikopäätä:
"Jos olet lähtenyt kysymään rahallista kannatusta varastoa ja siementä ja sen semmoista hankkiaksesi, niin pitänee minun jo etukäteen sinulle sanoa, Magnus, ettei minulla ole antaa kolikkoakaan. Olen jo tuhlannut maatilaan sen verran kuin olen oikeutettu rahoja mihinkään syytämään — enemmän kenties, kuin olisin saanut toisen poikani perintöä vastaan käyttää toisen vaatimuksia tyydyttääkseni — ja jos on puhe rahasta — käteisestä rahasta —"
"En tule rahaa hakemaan", vastasi Magnus. "Mutta siitä puhumaan tulen", hän lisäsi, ja istuutui matalalle jakkaralle, hieroskellen huopahattuaan polviensa välissä, kuvernöörin suoristuessa kirjoitustuolinsa selkää vasten kynänvartta sormissaan hypistellen.
"Tahtoisin kysyä", virkkoi Magnus, "kirjoititteko noin kuusi kuukautta takaperin Tanskan Pankille sadan tuhannen kruunun tunnusteen?"
Kuvernööri hytkähti halveksivasti ja sanoi: "Kaikkea; en ole eläissäni pannut nimeäni pankkivekseleihin enkä vastakaan pane. Miksi sitä kysyt?"
"Syystä että sen suuruinen tunnuste on kaupungissa tällä hetkellä."
"Sitten se on väärennys — häpeämätön väärennys — ja väärentäjä on löydettävä ja hänen tulee saada nopea rangaistus."
Kuvernööri oli noussut seisaalleen, mutta kun hän näki Magnuksen pään painuvan kumaraan, hänen päähänsä lennähti eräs ajatus.
"Mutta oletko varma sanoistasi? Onko tämä juttu totta?" hän kysyi.
"Olen itse nähnyt paperin", vastasi Magnus.
"Ja se on minun nimessäni?"
"Se on teidän nimessänne, ja johtajan todistama."
"Se vielä?" huudahti kuvernööri, huulillaan tuskallinen hymy. "Ja sanopa kenen hyväksi on tämä eriskummallinen asiapaperi asetettu?"
Magnus ei vastannut heti — hän yhä pyöritteli hattuaan polviensa välissä.
"Se saattaa meitä auttaa huomaamaan vaikuttimen, ja siis — kuka on väärentäjä?"
"Oskar Stephensson", äännähti Magnus.
"Oskar? Veljesi?"
"Niin — ja rahat maksettiin hänelle Nizzassa."
"Mitä?" karjaisi kuvernööri, astuen lattian poikki. "Sanot Oskarin — veljesi Oskarin — syypääksi väärennykseen? Hoo, tarkoitathan sitä — älä kielläkään — tarkoitat, että poikani on väärentäjä?" Magnus ei sanaakaan vastannut, ja tuokion kuluttua puhkesi kuvernöörin huulilla nytkähdellyt tuskallinen hymy vielä tuskallisemmaksi nauruksi. "Mutta miksi vaivaan mieltäni mokomalla lorulla? Näen asian, Magnus — liiasta juonnista liika laverrus — sinä olet jurpotellut."
"Olen juonut — olin sairas, enkä voinut olla maistelematta — mutta nyt olen selvä, ja totta olen teille sanonut — niin totta kuin on Jumala!"
Magnus nousi jaloilleen tämän vannoessaan, ja isä ja poika seisoivat vastatusten — virkapukuinen pikku kuvernööri posket tulistuneina ja povi pöyhistyneenä, ja Magnus, mustapintainen, kömpelö, harritukkainen jättiläinen, kärsimyksen vaot kasvoillaan.
"Ja tämän paperin sanot nykyisin olevan Islannissa?"
"Niin on — kaksi viranomaista sen toi tänne Kööpenhaminasta."
"Viranomaistako, hä?"
"Pankki näki aihetta epäillä nimikirjoituksia — lähettivät sen vuoksi vahvistuttamaan niitä."
"Olet varmaankin itse puhutellut näitä miehiä?"
"Ruununvouti toi heidät minua tapaamaan", selitti Magnus.
"Ruununvouti! No paraskin! Juuri ruununvouti!"
"Hän toimittaa molemmat miehet tänne huomisaamuksi."
"Vai toimittaa ne tänne huomisaamuksi?"
Kiihdyksissään ja tulistuksissaan nauroi kuvernööri vielä kerran, ja tiedusti ivaten:
"Tietysti sinä perheen etua valvoen pidit tarpeellisena tarkastaa heidän näyttämiään nimikirjoituksia?"
"Pidin", vastasi Magnus yksinkertaisesti.
"Ja minua kuulematta paljastit väärennyksen?"
Magnus ei vastannut.
"Vieläpä vihjasit — ainakin vihjasit — että sinä kenties voisit osoittaa väärentäjän?"
Magnus ei vieläkään luiskahtanut; ja pilkkaavan sävynsä heittäen puhkesi kuvernööri tukehtuneeseen raivoon.
"Ulos, mies! Mene ulos! Luulin sinun olevan päissäsi tahi näkeväsi viinan houreita, mutta sinä oletkin pahempi — sinä puuskut vihaa — ja luonnotonta vihaa — omaa lihaasi ja vertasi vainoten."
Magnus luimisteli, kuin olisi häntä sivallettu ruoskalla.
"Kadehdit veljeäsi — olet aina kadehtinut, ja sellaisessa mielessä pysytkin — syystä että hän on nerokas, menestystä saavuttanut ja miellyttävä, ja syystä että hänestä kaikki pitävät — sinä olet yhtä kateellinen veljellesi kuin Kain Aabelille ja näin yrität häntä tuhoamaan."
Magnus seisoi pää painuneena iskujen sadellessa.
"Etkö häpeä seistä isäsi edessä näyttelemässä petomaisen villiytesi koko pirullista sarjaa? Kehtaat liittyä vihamiehiini, Oskarin vihamiehiin — omiin vihamiehiisi, jos sen älyäisit nähdä — heidän koettaessaan kukistaa häntä menestyksen huipulta."
Kuvernööri mitteli lattiaa raivosta kuohuen.
"Ja vieläpä hänen syvimmän murheensa hetkenä! Juuri kun poika parka on lannistunut vaimonsa kuolemasta — sen herttaisen tytön, jota hän rakasti ja sinä loukkasit. Mutta minä en usko hiventäkään tästä typerästä tarinasta. Tuo kirottu paperi ei muuta ole kuin kuje poikani häpäisemiseksi ja minun luottoni vahingoittamiseksi, juuri aikana, jolloin joukkue edistysmiehinä korskeilevia lurjuksia yrittelee saada kuvernöörinvirkaa lakkautetuksi. Tehköötpä sen, jos pystyvät, mutta kuvernöörinä täällä ollessani olen myös herrana tässä talossa, ja herra ruununvouti pannaan viralta, ja nuo miehet lähetetään takaisin Kööpenhaminaan."
"Eikö teidän olisi parempi puhua Oskarille ensin?" kysyi Magnus.
"Kyllä puhun, ja jos huomaan, kuten odotan — kuten varmasti tiedän — että jaarituksesi on valhetta alusta loppuun — niin pysyhän ainiaaksi poissa näkyvistäni."
Sanallakaan puolustautumatta tahi selittelemättä poistui Magnus huoneesta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Oskar astui kuvernöörin kutsumana sisälle.
Oskarin kasvot olivat yhtä valjut kuin eilen, mutta niillä oli toisenlainen kalpeus, eri sävy — ei murheen ja katumuksen ilme, vaan pelon ja häpeän.
"Oskar", aloitti kuvernööri, "pahoilla mielin sinua vaivaan liikeasioissa näin pian suuren surusi jälkeen, mutta kaupungilla kerrotaan sinusta rumaa juttua, ja koska jokaisella valheella on häntänsä, niin vaatii oikeus, että saat tämän heti kuulla, jotta se voitaisiin siekailematta nykertää."
Oskarin alahuuli vapisi — hän tunsi iskun, ennenkuin lyötiinkään.
"Magnus — veljesi Magnus — tiedän, ettei hän ole ollut veljellisissä väleissä sinun kanssasi — äitisi on minulle jotakin sellaista huomautellut — ja sanon heti, ett'en ole hänen vaatimustensa ja rehentelyjensä puolella — Magnus kävi vast'ikään täällä ja kertoo, että minun nimeeni on väärennetty kokonaisen sadan tuhannen kruunun tunnuste sinun hyväksesi. En juttua usko enkä tahdo sinua sitä pohtimaan. Pyydän sinua vain kieltämään sen — kieltämään kaikkinensa — ja jättämään minun huolekseni menetellä rikolliseen nähden, niinkuin parhaaksi katson."
Kuvernöörin kirjoituspöydän luona seisoen pysyi Oskar tovin aivan hiljaa. Sitten hän vastasi niin matalalla äänellä, että sanat tuskin tuntuivat hänen suustaan tulevan:
"En voi sitä kieltää, isä. Mitä Magnus on sinulle sanonut on totta."
"Totta! Sanot sen olevan totta?"
Isä ja poika seisoivat kotvasen vastatuksin, sanaakaan virkahtamatta. Sitten kuvernööri kiihkein sanoin, lomaan hengästyneenä pysähdellen, tiuskaisi kysymyksen toisensa jälkeen, Oskarin vastaamatta mitään.
"Sait tuon summan, ja piirsit sitä varten isäsi nimen? — ja appesikin nimen — satatuhatta kruunua? Mihin ovat rahat joutuneet?"
"Ne ovat menetetyt."
"Menetetyt?"
"Maksoin niillä jo tekemäni velat."
"Tapahtuiko se Monte Carlossa?"
"Siellä."
Taas syntyi pitkä äänettömyys, joll'aikaa Oskar seisoi värähtelevin huulin ja kuvernööri kuroutunein silmäkulmin.
"Mutta tämä paperi — miten se syntyi?"
"Olen sitä itseltäni kysellyt yhtämittaa ja yhä uudelleen, isä, enkä pysty sitä selittämään. En voi ymmärtää itseäni — yritän, enkä voi."
"Olitko järjiltäsi?"
"Toisinaan luulen olleeni — kait olinkin."
"Houkutteliko sinua joku — johdattaen mieleesi tuon ajatuksen? Joku kenties, joka auttoi sinua häviämään ja lupasi sinua auttaa takaisin maksamisessa. Jos niin kävi, niin kuka se oli?"
"En tahdo syytellä ketään, isä — minulla mielestäni ei ole sellaiseen oikeutta."
"Oikeutta? Älä puhu minulle oikeuksistasi. Ajattele velvollisuuksiasi — ja ensimmäinen velvollisuutesi koskee minua eikä sitä henkilöä, kuka tahansa tämä lieneekään, joka on ollut sinua hävittämässä. Olet pannut alttiiksi luottoni ja kunniani, mutta en tahdo ajatella sinua aivan huonoksi, ja jos kukaan käänsi mielesi tähän pirun temppuun velkojesi maksamiseksi, niin minun tulisi saada tietää kuka se oli — Helgako?"
Nimeä mainittaessa Oskarin nuokkuva pää valahti vielä alemmaksi; kuvernööri näki tämän ja silloin hän käsitti kaikki.
"Herra Jumala meille antakoon anteeksi", hän kuiskahti tuskin kuuluvasti. "Magnus siis lopultakin oli oikeassa! Ja eilen hautaamamme lapsi raukan kuolema oli kenties osana siitä hornan sadosta, jota tänään korjaamme! Älä kiemurtele — todeksi näen sen ilmankin."
Oskar ei yrittänyt puolustautua, ja tovin vaiti oltuaan kuvernööri aloitti jälleen. "Olet pettänyt minut ja saattanut pettymään, Oskar. Luulin, että minulla oli yksi poika sivistynyt mies ja kelpo kansalainen, eikä väärentäjä ja narri. Mutta hyödytöntä on pitkittää tuskallista keskustelua. Saat mennä."
Oskar hoiperteli ulos huoneesta, ja kuvernööri vaipui tuolilleen.