XII.
Ylpeä vanhus oli häpeissään. Ensi kertaa elämässään hänet oli häväisty omissa silmissään. Hänen oma poikansa oli tehnyt rikoksen — törkeän rikoksen — ja joutunut alhaisen rangaistuksen ansaitsevaksi.
Yllätyksen ja nöyryytyksen ensi tuskassa hän aikoi peittää piiloon koko kurjan kolttosen. Mutta hän oli liian vähän turhamainen ollakseen ylpeä, ja seuraavana hetkenä hän rupesi tekemään tiliä omantuntonsa kanssa. Tähän asti hän oli koettanut tehdä, mitä pidettiin oikeana Islannissa ja hän tekisi loppuun asti oikein, maksoi mitä maksoi.
Oskar oli rikkonut lakia, ja hänen täytyi kärsiä sen oikeudellinen rangaistus. Se saattoi olla kahdeksan vuoden vankeus ja hänen kaikkien toiveittensa hukka, kaikkien lahjojensa menettäminen ja kaiken onnellisuutensa haaksirikko, mutta hänen olisi se kestettävä hamaan viimeiseen hetkeen, viimeiseen sovitukseen, viimeiseen vaivaan.
Siltä tuntui kuvernööristä tuomarina, ja jos isänä ajatteli toisin, niin oli ero vain tunteen kiihkeydessä. Hänen lemmikkipoikansa — poika, jota hän oli menneinä aikoina lellitellyt ja hemmotellut — jolle hän oli vastaisuudeksi niin paljon suunnitellut ja valmistellut — oli tehnyt rikoksen maataan ja itseään vastaan luottaen siihen, että isän rakkaus ja ylpeys pelastaisi hänet tuskallisilta seurauksilta, tuottakoon se toiselle mitä tahansa uhrauksia kovalla työllä ansaituista tahi vasta ansaittavista rahoista — saattakoon se kuinkakin vaarallisesti hänet juonittelevan joukkokunnan armoille, joka pyrki häätämään hänet virastaan! Se oli itsekästä, sydämetöntä, häpeällistä, kehnoa, ja ansaitsi kaksinkertaisen rangaistuksen.
Pojalleen katkerampana kuin oli milloinkaan ollut ainoallekaan ihmisolennolle kuvernööri kidutteli mieltään koko päivän, ja hän istui yksinään huoneessa myöhään yöllä, ainoana valonaan avoimen tulipesän unelias kimmellys, kun ovi äänettömästi avautui ja Anna astui sisälle. Hän näytti itkeneeltä, vaikka silmät olivat kuivat, ja kuvernööri soimasi itseään siitä, ettei ollut poikansa rikoksien seurausten surullisessa laskeskelussa kertaakaan muistanut pojan äitiä.
Mutta ei toinenkaan itseään ajatellut, istuutuen uunin viereen ja sen hiilustaa kohennellen hän alkoi puhella Oskarista.
"Hän pääsi uneen vihdoin viimein", hän virkkoi, "ja sai edes tuokioksi rauhan vaivoiltaan. Hän meni vanhaan makuukamariinsa, Stephen, missä hän poikana makasi — kun Magnus ja hän olivat poikia molemmat. Minä istuin hänen luonaan, kunnes hän torkahti, ja hän piteli kättäni kaiken aikaa, ihan kuin oli hänen tapanaan ollut aina pahuutta tehtyään ja sinun lähetettyäsi hänet iltasetta vuoteelleen. Hän on nyt aivan näköisensä, poika raiska, ja jos näkisit hänet siellä makaamassa pieluksellaan, niin luulisit entisten päivien palanneen, jolloin kynttilä kädessä läksit häntä katsomaan ja kuivasit kyyneleet pikku kasvoilta, hänen maatessaan nukuksissaan ja silitit hänen kiharaisia hiuksiaan. Voi miten keveästi hän niihin aikoihin saattoikin heittää huolensa, Stephen! Seuraavana aamuna kuuli hänen jo teuhaavan yläkerrassa ja leivosena livertelevän."
"Pintapuolinen luonne, Anna", huokasi kuvernööri, "pintapuolinen luonne, johon ei mikään tee vakavaa vaikutusta."
"Oi, mutta tämä tekee, Stephen, tämä tekee syvällisen vaikutuksen, ja jos poika raukka vaan saisi vielä tilaisuuden, niin hän kääntäisi uuden lehden ja ryhtyisi totiseen työhön, toteuttaen kaikki odotuksesi. Ja ajattelehan — ajattelehan, isä, miten kauheaa olisi veljen raastaa toista lakitupaan — kauheaa meille, tarkoitan. Me menettäisimme molemmat lapsemme, sillä Oskar joutuisi meiltä hukkaan yhdellä tavoin emmekä enää konsanaan voisi silmiemme edessä nähdä Magnusta."
"Lapsemme ovat aina olleet sotajalalla keskenään, Anna, aikaisemmista vuosistaan asti."
"Älä sano niin, Stephen. Pieninä he rakastivat toisiansa hellästi. Vasta myöhemmällä ovat asiat käyneet toisiksi. Ja silloin ovat muut tulleet heidän väliinsä — yksi ainakin — ja ken sitä tietääkään? — ehkä hän on ollut kaiken tämän pulan alkuna."
"Onko Oskar sanonut niin?" kysyi kuvernööri.
"Hän ei mitään sano ketään vastaan", vastasi Anna. "Sellainen on Oskar aina ollut. Mutta jos joku viekotteli häntä ja hän oli heikko, ja jos poika poloisemme täytyy mennä vankilaan, kiusaajan jäädessä —"
"On heikkoutta, mikä luetaan pahuudeksi, Anna, ja sen on kärsittävä tuskansa ja rangaistuksensa."
"Tiedän sen", myönsi Anna. "Muistan sinun lausuneen samat sanat aikoja sitten, kun tuo merimies oli päihtyneen kiihkon puuskassa surmannut rakastettunsa. Hänen äitinsä oli leski ja tuli pyytämään minua anomaan sinulta armoa pojalleen. Hän oli hyvä poika, äiti sanoi, ja ilman viinaa ei hän olisi kellekään pahaa tehnyt. Säästit hänen henkensä, muistathan, ja hänet lähetettiin vankilaan. Herranen aika, miten minua vaimo parka ilosta itkien suuteli! Mutta hän tuli ajatelleeksi, että hänen puolestaan olisi voinut olla parempi, jos hänen poikansa olisi kuollut, sen sijaan että ainiaaksi lukittiin tyrmään. Äiti ei kyennyt sitä milloinkaan unohtamaan, ja vanhimman tyttärensä viettäessä häitään ja talonsa ollessa ihmisiä täynnä hän äkkiä muisti ja juoksi yläkertaan itkemään. Ja sitten talvi-iltoina tuulen vinkuessa mereltä hän ja pannessaan pikku poikiaan levolle aina ajatteli niiden veljeä, joka yksinään makasi suuressa ruskeassa talossa kadunkulman takana. Ei olisi tuntunut niin raskaalta, jos hänet olisi lähetetty pois, ajatteli äiti. Ja hän vain oli köyhä leski, joka pesi vaatteita kuumien lähteiden rannassa."
Yötuuli vinkui sillähaavaa meren ulapalta; ja kuvernööri oli käyskennellyt edestakaisin yritellen olla oikeudellinen ja ankara, ja tunsi kipua karheassa kurkussaan.
Hän seisoi tovin ikkunan ääressä kädet selän takana ristissä, pimeästä ruudusta katsellen kiitävää kuuta, ja sitten virkahti ilmeisellä sisäisellä ponnistuksella:
"Anna, jos tunnustan tuon nimikirjoituksen, niin meille ei jää mitään — paitsi palkkani. Palkkanikin on vaarassa, ja jos se menee, niin joudumme puille paljaille."
"Miksi sitä ajattelisimme, Stephen?" sanoi Anna. "Meillä ei naimisiin mennessämme ollut mitään, ja hyvin onnellisia kuitenkin olimme. Tosin olimme nuoria silloin, ja nyt olemme vanhat, mutta jos köyhyys tulee uudestaan, niin tiedämme sen paremmin kärsiä. Ja jollei meillä ole mitään muuta, niin on meillä toisemme, ja poikamme myös — molemmat poikamme — missä tahansa silloin ovatkaan — eikä kumpikaan rakasta meitä sen vähempää syystä että olemme luovuttaneet kaikki — kaikki mitä meillä koko maailmassa oli — jotta heitä voitaisiin yhä kunnioittaa ja arvossa pitää."
Tuomiokirkon tornissa löi kello kaksitoista; kiirivä kaiku kumahteli yli nukkuvan kaupungin, ja kuvernööri pysähtyi herkeämättömästä kävelystään.
"On myöhä, eukkoseni", hän virkkoi painuneella äänellä, "käymme levolle."