VI.
Oskar nukkui huonosti sinä yönä. Kahden kuukauden ajan hän oli samoillut unelmien yrttitarhassa, missä suloisten kukkasien tuoksu huumasi aistit, mutta nyt hän vihdoinkin oli hereillä, laahattavana oman tuomioistuimensa eteen. Omantunnon tutkinnossa hän oli sekä oikeutta valvovana tuomarina että syyllisenä vankina, ja katkonaisen unen ja eloisan valveutumisen pitkinä hetkinä, nähdessään elämänsä ja vaikuttimensa kuin salamain valaisemina, hän asetti vastattavakseen muutamia kamalia kysymyksiä.
Onko Thoran lemmenkateus oikeutettu?
Ei, on! Nimittäin — olen saattanut heittää hänet yksikseen — ajattelemattomasti jättää omille oloilleen.
Rakastatko Helgaa?
Sitä ei ole tarvis ajatella. Ihailen häntä — ihailen hänen kauneuttaan ja älykkyyttään, mutta —
Siis et häntä rakasta?
Rakastan hänen seuraansa — puhelen hänen kanssaan mielelläni; hän on pirteä ja sukkela; meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.
Jollet siis rakasta Helgaa, niin miksi et hänestä erkane mieluummin kuin näet Thoran kärsivän?
En voi! En voi!
Siis rakastat Helgaa?
Niin! Niin! Rakastan.
Entäs Thora?
Olen Thoran vuoksi pahoillani — suuresti pahoillani.
Oletko lakannut häntä rakastamasta?
Sitä en voi sanoa. Thoraa kohtaan on minussa sama tunne nyt kuin aina.
Et siis ole koskaan häntä rakastanut?
Luulin rakastavani — luulin vilpittömästi.
Thoran herättämä tunne siis oli harhaluulo?
Mitä onnettomin harhaluulo, ja olen tuskissani hänen vuokseen.
Mutta olet kihloissa hänen kanssaan?
Jumala minua armahda, niin olen!
Mitä nyt aiot tehdä?
Mitäkö aion tehdä? Minä — niin, minä aion totella luonnon käskyä. Sattuma, hairahdus ja harhaluulo ovat minut kihlanneet väärälle naiselle, mutta täytyykö minun kytkeytyä häneen huomattuani, etten häntä rakasta? Ei! Hän on herttainen ja rakas, enkä hänessä mitään vikaa näe, mutta minun on noudattaminen sydämeni lakia, ja kuka minua tuomitsee, jos niin teen?
Mutta entäs maan laki — olethan allekirjoittanut naimasopimuksen?
Niinpä kyllä, mutta onko avioliitto samaa kuin kaikk muut maailmalliset toimitukset? Onko pakko pitkittää pelkästään sen vuoksi, että on alkuun lähtenyt? Voidaanko ihmissydämiä käsitellä kauppatavarana?
Sinä siis et aio naida Thoraa?
En voi — se on mahdotonta — nyt, kun hänen sisarensa on ilmestynyt eteeni, näen liiankin selvästi, etten häntä rakasta.
Mutta hän rakastaa sinua!
Se on säälittävää. Thora raukka!
Hän arvelee, että sinä olet luisumassa häneltä pois?
Surkeata — näen millaisia kärsimyksiä olen hänelle tuottanut.
Mitä tapahtuu, jos hänet kokonaan hylkäät?
Hänen sydämensä pakahtuu — hänen hellä, suloinen lapsensydämensä pakahtuu.
Voitko särkeä hänen sydämensä?
En, en, en! Särkyköön omani ennen!
Mitä siis teet?
Minun täytyy naida hänet. Nyt näen sen olevan välttämätöntä — se on velvollisuuteni — siitä ei mikään pelasta.
Maltahan! Erään seikan olet vielä unohtanut. Jos täytät sopimuksen ja otat vaimoksesi Thoran, niin on sinun oltava valmis elämään hänen elämäänsä.
Tiedän sen! Tiedän sen! Enkä siihen sovellu! Olkoon hyvä tahi paha, en sovellu siihen!
Mutta jos rikot sopimukseni etkä nai Thoraa, niin saatat elää Helgan elämää.
Niin, kyllä, ja siihen elämään sovellun paremmin kuin mihinkään muuhun.
Se innostuttaa, elähyttää, ylentää minua.
Toinen on alhaisempaa elämää, ja toinen korkeampaa?
En siedä sitä ajatella.
Tiedät Thoran naidessasi tuomitsevasi itsesi ainiaaksi tuohon alhaisempaan elämään ja luopuvasi kaikesta korkeamman toivosta ja ajattelusta?
Tämä on kidutusta — kidutusta!
Mutta korkeampi elämä on omalle itselleen omistettua elämää, kun taasen alhaisempi on uhrautumiselle pyhitttyä — kumpaisen valitset?
Se ratkaisee — minun täytyy pysyä sopimuksessa, olkoot seuraukset mitkä tahansa.
Aamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä selvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa ratkaisu — hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu menemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä pois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää, mutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.
Muutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari kyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä, tavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.
Oli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset ihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto ja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli jokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin, ja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta. "Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan", huomautti johtaja, "ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä."
Kaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen toimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet olivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset nurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran kalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja lopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli ikävä ja kurja olla.
Puolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa iltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja kysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi kiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää sellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä maata.
Iltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet punnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten märkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat ilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen selälleen.
Yht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon urkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin olisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään, jota hän ikävöi — kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa ympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa väikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.
Ensi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse ollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies vaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli Magnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä hän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja kutsui hänet punnitsijan konttoriin.
Veljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa jokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus viihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi: "kyllä"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli entiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko kuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli hänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.
"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?" kysäsi Magnus.
"Minun? No, melko hyvin, kylläkin."
"Onko työ mieleistäsi?"
"Kyllä — no — ehk'ei juuri mieluista, enhän sitä odottanutkaan; mutta ei ole hätääkään sentään."
Heidän oli vaikeneminen, sillä tavarasuojamassa nousi hälinä tavallista äänekkäämmäksi — jotkut maamiehet torailivat punnitsijan kanssa.
"Entäs Thora?" virkkoi Magnus hetkisen kuluttua.
"Thora? Hm, menetteleepähän kyllä, luullakseni. Niin, kyllähän Thora hyvin jaksaa."
"Äiti sanoo hänen käyneen kalpeaksi."
"Hänenkö? Kalpeaksi? Enpä ole huomannut. Kenties sentään: ilmatkin käyvät kylmemmiksi."
Syntyi tukala pysähdys puhelussa, ja Oskar kuuli tuomiokirkon urkujen alkavan pauhata hänen oman motettinsa alkusäveliä.
"Helga kuuluu tulleen kotiin", tokaisi Magnus.
"Niin, kyllä, Helga on tullut kotiin", vastasi Oskar.
"Sanovat häntä kauniiksi."
"Kauniiksiko? Kyllä, onhan hän sievähkö, todella koko sievä — ja soitannollinen — lahjoiltaan kieltämättä soitannollinen. Hänestä on tosiaan varttunut varsin viehättävä tyttö — varsin viehättävä!"
Taaskin seurasi hankala vaitiolo, joll'aikaa motetti helähteli tavarasuojaman soraäänien lomassa.
"Häät ovat kai piankin?" sanoi Magnus.
"Häät? Hm, totta puhuen, Magnus, niistä ei vielä ole mitään päätetty."
"Ei vielä?"
"Ei mitään varmaa, tarkoitan — määrättyä päivää nimittäin. En tiedä miksi, mutta —"
Oskar katsahti veljeensä ja tunsi kielensä kangistuvan.
Magnus oli tyyni, hänen silmänsä pysyivät levollisina ja äänensä hiljaisena, mutta kasvoissa oli jotakin, mikä elvytti kamalan muiston kihlaus-illasta, jolloin Magnus heidän viimeksi puhellessaan oli sanonut: "Jos koskaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko minua — otan hänet takaisin, ja silloin — silloin, kautta Luojan, minä surmaan sinut."
Oskar söi johtajan pöydässä sinä iltana. Hän oli silmäänpistävän totinen, ja täti Margret kiusoittelikin häntä tuppisuuksi, mutta aterian lopulla hän paperossiaan sytyttäessään huomautti:
"Kummi-isä, toivoakseni suostutte siihen, että kohdakkoin vietämme häät?"
Thora oli näyttänyt kalpealta ja hermostuneelta, mutta punehtui nyt iloisin katsein, kun taasen Helgan kasvot, jotka olivat olleet kuumissaan ja kiihtyneet, vaaleten jäykkenivät.
"Mikä olisi mielestäsi kohdakkoin — pääsiäinen? kysyi johtaja.
"Aikaisemmin, paljoa aikaisemmin, sanokaamme tammikuun puolivälissä viimeistäänkin", arveli Oskar.
"Mutta mitä Thora sanoo?"
Kirkastuvin silmin ja aaltoilevin povin istuimeltaan nousten astui
Thora Oskarin luo ja suuteli häntä.
"Sitä siis sanoo Thora!" nauroi johtaja. "Hyvä on, minulla ei ole vastaan! Määrätäänpä siis tammikuun puoliväli: päivämäärän saatte päättää keskenänne."
Helgan kalpeat kasvot värähtelivät. "Siitä siis on sovittu!" hän huudahti, hypähti ylös, riensi pianon ääreen ja alkoi soittaa hyvin voimakkaasti. Hän soitti hurjaa "Valkyyriain ratsastusta", hetki hetkeltä yhä nopeammin ja kovemmin.
Oskar oli tuskaannuksissaan ja läksi kotiin aikaisin. "Onpa siunattu onni, ettei Helga tiedä!" hän ajatteli. "Jos hän tietäisi, niin en uskaltaisi vieläkään luottaa itseeni! Ja jos hän rakastaa minua niinkuin minä häntä — hyvä Jumala!"
Mutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään hän syytteli itseään: "Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt Oskarille — julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!"