VII.
Aamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen voitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän ryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:
"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta muusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä minut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat minut lähtövalmiina."
Ensi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan sormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen verensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.
Lähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: "Et suinkaan! Miksi antautuisit kiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi." Mutta sydän vietteli: "Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi Helgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa — voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?" Sydän voitti, ja määrähetkenä hän meni johtajan asuntoon.
Helga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut vaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat puolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa sorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea villalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni, jättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen nuoren nunnan.
Oskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.
"Täällä minä olen", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti herttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus kädessä.
"Etkö ole valmis?" kysyi Oskar.
"En olekaan lähdössä, en osaa luistella", selitti Thora.
"Menemmekin sitten kävelylle", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut kuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän luistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun — ompelemaan hihallisia liivejä merimies Hansille!
"No jos todella haluat", taipui Oskar.
"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi."
"Palaamme jo ennemminkin", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas rantaan.
Lyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen purevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen koskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa värisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen katsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa kotiportailta ja jupisi: "Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku sielua!" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.
Pakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti heidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru räiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.
"Mitä naurat, Helga?"
"Enpä tiedä", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.
Järven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa — laveana sysimustana kuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä mennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja vastaan.
"Olipa vahinko, ettei Thora tullut", huomautti Oskar.
"Oli kyllä", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja nauroi.
He istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja Helgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: "En saa, en tahdo!" Mutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui kysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan, vapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.
Oskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista, se oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen katsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa laidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:
"Mennäänpä noiden toisten luo."
Tunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset hälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua sädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: "On aika lähteä kotiin."
"Ei vielä", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri, milloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret ristissä toinen toisensa rinnalla.
Aurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta vuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.
"Tee odottaa", virkkoi Oskar.
"Vielä hetkinen!" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar taas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.
Yö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.
"Teelle on nyt liian myöhä mennä", selitti Helga, ja vielä kerran läksi Oskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä näyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan ja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin yöhön.
Muuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö muodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä kartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja ne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain äänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.
"Tanssi öin ja päivin vaan, kaikki kuihtuu aikanaan, lempi vain jää ainiaan."
Oskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen, laulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen vierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa uhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.
Sitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana heijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä, kuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.
"Katsohan! Menkäämme sen poikki", huudahti Helga, ja nuolena he ponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä seurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat luistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.
"Sepä virvatuli on! Saisin sinut kiinni nopeammin kuin sen!" sanoi
Oskar.
"Etkä saisi!"
"Saisin!"
"Teepä se siis!" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta sittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti huohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta, kunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja huudahti: "Tehty!" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi rintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi kaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.
Seuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin tohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja hän virkkoi kylmästi:
"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti pahoillani."
Helga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: "Oletko varma siitä, että minua ajattelet?"
"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua menemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni puhjeta tuolla tavoin", jatkoi Oskar.
Hermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat olisivat voineet ilmaista: "Tiedätkö mitä sanot, Oskar?"
Oskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla kamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.
"Lähtekäämme kotiin", hän sanoi.
"Riisuhan siis luistimeni", vastasi Helga.
Hän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa hihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana repi kuin ratkennutta jännettä. "Kun mies on mennyt kihloihin hyvän tytön kanssa, niin tulisi hänen olla uskollinen armaalleen. Se on hänen velvollisuutensa, ja hänen tulisi niin tehdä, olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Jos hän saa siitä kärsiä, niin hänen täytyy kärsiä, Helga, ja jos hänen on uhrautuminen —"
Heikko äännähdys pysähdytti hänet. Helga itki. Hänen itkunsa tuntui etsivän Oskarin sisimpiä ajatuksia ja sanovan: "Mutta onko sinulla oikeutta uhrata minut?"
"Helga! Helga!" hän huusi, mutta toinen ei ottanut kuullakseen. Tyttö peitti käsin kasvonsa, ja hänen itkunsa äityi syväksi, pitkäksi ja lohduttomaksi.
Oskar olisi tahtonut häntä viihdytellä, mutta ei rohjennut. Hän muisti Thoran ja Magnuksen, johtajan ja isänsä, ja hänen ajatuksensa pyörivät kiusanhenkinä alastoman sielun ympärillä.
"Helga! Helga!" hän huusi taas, mutta Helga itki yhäti. Jos tätä olisi pitkittynyt vielä hetkeäkään kauemmin, niin Oskarin olisi täytynyt jälleen siepata hänet syliinsä ja sanoa hänelle, että rakasti häntä; että hänen rakkautensa Helgaa kohtaan oli yläpuolella kaikkia lakeja, kaikkia pidätyksiä, kaikkia harhakuvia, kaikkia sovinnaisuuksia; se oli luonnon käsky, ja hän oli pakotettu sitä tottelemaan; ja heidän täytyi paeta Islannista, ollakseen enää koskaan sinne palaamatta, jääköönpä jäljelle taakseen millainen häviölle joutuneiden ihmisonnien haaksirikko tahansa. Mutta Helgan itku taukosi äkkiä, ja keikauttaen päätään taaksepäin hän äännähti tuimasti: "Hyvä on, jos sinä olet tyytyväinen, niin olen minäkin!"
Sitten hän hypähti jaloilleen, kuivasi silmänsä voimakkaasti ja naurahti — lyhyeen, koleasti ja katkerasti, ja sen jälkeen sai Oskar malttinsa takaisin.
"Lähtekäämme pois", virkahti Helga.
Heidän astellessaan takaisin pitkin järven reunalla polveilevaa tietä, vieretysten, mutta toinen toistaan koskettamatta ja äänettöminä, ajatteli Oskar: "Armias taivas, olipa täpärällä pelastus! Vielä hetkinen, ja mitä kaikkea olisikaan saattanut tapahtua! Olin narri tähän kiusaukseen heittäytyessäni. Naiminen on ainoana turvanani. Sen täytyy tapahtua pian. Thoran ja minun täytyy lähteä pois. Palatessamme saattaa Helga jo olla Tanskassa, eikä silloin enää ole tällaisen kohtauksen uusiintumisen vaaraa!"
Kotiin vihdoin tultaessa tuntui Oskarista kuin olisi hän ollut ensimmäisestä pahasta teostaan palaava avioliitonrikkoja, mutta Thora näytti onnelliselta ja mitään aavistamattomalta.
"Tiesin, ett'ette voineet irtautua luistelustanne ja panin sen vuoksi teekapineet pois, ja nyt alkaa jo illallinen olla valmiina", hän sanoi.
Aterian jälkeen virkkoi Oskar: "Kummi-isä, mieleni tekisi muuttaa eileniltaista suunnittelua."
"Tahtoisit peräytyä pääsiäiseen, hä?" tiedusti johtaja.
"En, vaan jouduttaa häät jouluksi", ja Oskar selitteli syynsä. Thora näytti kalpealta — jokainen vakuutti sitä — hän tarvitsi ilmanalan muutosta — Oskar halusi ottaa hänet Englantiin, kenties Ranskaan ja Italiaankin asti. Kevätkuukaudet saattoivat he viipyä ulkomailla tullakseen alkukesästä takaisin, suurkäräjäin aloittaessa istuntonsa, ja siksi ehtisi Thora hyvin tervehtyä ja hän itse vakaantua ryhtymään tosi työhön.
"Mutta jouluksi, hyvänen aika!" kummasteli täti Margret, "tuskinhan ennättää kolmasti kuuluttaa! Entäs Thoran hääpuku?"
Mutta Thora itse oli ihastuksissaan, ja täti Margretin inttelyt vaiennettiin.
"Olkoot siis jouluna", myönsi johtaja, ja silloin Thora kirkaisi ilosta. Helgan silmät olivat nopein katsein vilkaisseet toisesta toiseen, kasvojen kalvetessa yhä enemmän; hän nousi äkkiä seisaalleen ja huudahti:
"Ja nyt tanssikaamme onnellisen tapahtuman kunniaksi!"
"Ei, ei, ei", esteli Oskar.
"Tanssitaan", vaati Helga, istuutui pianon ääreen ja alkoi kiihkeästi soittaa vilkasta tanssisäveltä. "Tanssita sinä häntä, Thora", hän huusi, kamala loiste silmissään.
Thora tarttui Oskariin ja veti hänet seisaalleen, naurusuin sanoen:
"Miks'emme, Oskar?"
Tuolit ja pöydät työnnettiin syrjään, johtaja pistäysi tupakalle, ja Oskar ja Thora tanssivat, Helgan soittaessa äänekkäästi naurahdellen ja heille tuon tuostakin huudellen.
"Helga! Helga! Ei niin nopeaan! Tapathan meidät", pyyteli Thora.
Mutta Helga vain nauroi yhä äänekkäämmin ja soitti yhä kiivaammassa poljennossa, niin hurjasti, kuin olisi tuli hänen sisuksiaan kuluttanut.
Sinä iltana Oskar meni pakottavin sydämin kotiin, mutta Thora kävi levolle onnellisena.
"Olenpa tehnyt ilkeää vääryyttä Helgallekin!" hän ajatteli ja vaipui syvään hengähtäen uneen.