VIII.
Onnellisuus on itsensä onnelliseksi ajattelemista, ja Thora oli mielestään koko maailman onnellisin tyttönen. Häitten edelliset viikot olivat hänen sydämensä suloisin aikakausi. Hän laski päivät taaksepäin siitä päivien päivästä, joka tuleva oli, ja sanoi joka aamu heti herätessään: "Ainoastaan yhdeksäntoista enää", ja sitten kahdeksantoista, seitsemäntoista ja kuusitoista, kunnes pääsi kolmeen, kahteen ja yhteen. "Thoramme on kuin valkea hiiri nappulakehässä — hän ei saa maailmaa pyörimään kyllin vinhasti eteenpäin", hymähteli täti Margret.
Hänen onnensa ei ollut sitä, mikä saa sydämen pelokkaaksi, eikä hänellä nyt ollut hetkenkään levottomuutta Oskarista. Hän ei kertaakaan ollut Oskarin kanssa kahta minuuttia enempää kahden kesken, mutta se ei häntä vähintäkään huolettanut. Oskar tuli ja lähti joka päivä, aina kiireissään ja hengästyksissään, ja Thora soi hänelle hyvänsävyisen hymyn ja toisinaan armeliaan suutelonkin, milloin se saattoi siististi tapahtua ruokahuoneen oven takana. Mutta tavallisesti täytyi Oskarin tyytyä näkemään hänet istumassa ompelijattariensa ja neulojatyttöjensä parissa, ja se sopi hänelle paremmin, kuin Thora tiesikään.
Mikään ei ollut himmentämässä hänen onnensa valkeaa yksinkertaisuutta, ja Oskarin tullessa esittämään karttojaan ja kulkuvuorotaulujaan matkasuunnitelmaa varten oli hänellä tapana sanoa:
"Miks'et järjestä sitä Helgan kanssa — hänhän paremmin tuntee matkustus-asiat?"
Ja silloin Oskar alkoi soperrella: "No, jos haluat antaa Helgan valinnan ohjata itseäsi, ja Helga tahtoo —"
"Haluan tietenkin; marssikaa vain makuukamariini ja sopikaa kaikesta."
Oskarin piti taas huudahtaa: "Ei, ei, voimmehan sen varsin hyvin tehdä täälläkin", ja sitten Helga ja hän —, toinen vapisten sitä, että ainoakin sana voisi hänet kavaltaa ja toinen kokien, miten katkeraa on katsella onnea toisen ihmisen silmillä — haastelivat matkasuunnista ja rautateistä, saksien helistessä ja ompelukoneen hyristessä heidän ympärillään.
"Menemme Mont Cenisin kautta, vai mitä?" "Ei, St. Gotthardin." "Palaamme San Remon ja Nizzan tietä." "Ja Monte Carlon!" "Niin, tietysti — Monte Carlon."
"Ihme ja kumma, luulisi, että Helgahan se tässä onkin kuherrusmatkalle menossa", huomautti täti Margret.
"Niin luulisikin!" vastaili Thora, nauraen rattoisasti kuin lapsi.
Viattoman sydämensä Pyhässä maassa oli hänellä yksi ainokainen ajatus sisarestaan — että oli häntä väärin epäillyt. Helga saattoi olla siitä tietämätön, mutta hän itse tiesi eikä voinut konsanaan saada oikeaa rauhaa, ennenkuin oli vikansa korvannut. Alituiseen hän aprikoi, miten sen tekisi, ja vihdoin hänen mieleensä juolahti näppärä keino. Uskalias hanke se oli, ja tuumiessaan milloin sen saisi käymään päinsä hän johtui siihen päätökseen, että se sopi parhaiten hääpäiväksi — silloinhan hän olisi oman pikku valtakuntansa kuningatar, jolta ei kukaan voinut mitään kieltää. Sillävälin tuli sen pysyä salassa eikä se saanut joutua Helgan eikä Oskarinkaan kuuluviin.
Yksi ainoa rahtunen kuonaa oli Thoran kultaisessa onnessa, nimittäin Magnuksen muisto. Tuo urhea sydän ei ollut särkynyt, ja Magnuksen epätoivo saattoi olla mykkä, mutta hänen kärsimyksensä ajattelu oli raudan makuna Thoran elämän suloisessa viinissä. Onnensa täydellisentämiseksi piti hänen saada jokainen ottamaan osaa siihen; niinpä hän muutamana päivänä Oskarin tullessa veikin hänet eteiseen ja virkkoi:
"Oskar, kenestä tulee sulhaspoika?" Ja Oskar änkytteli:
"No, todellakaan, totta puhuakseni, en ole — nimittäin —"
"Miks'ei Magnuksesta?"
"Magnuksesta? Sitäkin ajattelin, mutta —" ja siinäpä tuli esille vanha pulma — hän ei vielä ollut selvitellyt Magnusta vastaan kihlaustilaisuudessa syntynyttä väärinymmärrystä, ja vanhukset tietenkin vastustivat hänen kutsumistaan, kunnes tuo paljastus saattoi tapahtua.
"Miks'et ilmaisisi asiaa nyt, Oskar? Olisihan oivallinen tilaisuus parantaa kaikki haavat ja unohtaa entiset ikävyydet."
"Kyllä, on tosin niinkin", vastasi Oskar, mutta hän lähti pois näköjään kiusaantuneena, eikä Thora kuullun häneltä sen enempää asiasta ennenkuin hääaattona, jolloin hän tokaisi:
"Nytpä muistan, olihan puhetta sulhaspojasta, mutta tuo mainio suunnitelmasi oli mahdoton, Thora."
"Mahdoton?"
"Äiti sanoo Magnuksen lähteneen pohjanpuoleen — lienee jo viikon aikaa ollut matkalla."
"Talvella, ja juuri häiden edellä?"
"Äiti arvelee hänen ennättävän niiksi takaisin, mutta me tietysti emme voi jättäytyä sattuman varaan, ja kun Niels — muistathan Niels Finsenin, ruununvoudin pojan? — kun Niels viimeisellä syyskuvalla vast'ikään saapui kotiin, niin otamme hänet sulhaspojaksi. Siten on siitä huolesta päästy."
"Onpa ikävää", huoahti Thora, ja sitten huusi Oskar, joka oli avannut oven:
"Hei! Lunta sataa! Me saamme valkeat häät, Thora!"
Ja hermostuneesti naurahtaen hän napitti takkinsa kaulusta myöten ja läksi pois, suutelematta Thoraa.
Thora mietti tätä jälleen, kun oli käymässä levolle, ja iloisen roihuvalkean edessä nojatuolissaan istuen, alas vedettyjen uutimien suojaamassa hauskassa ja kodikkaassa kammiossaan hän muisti nyt viimeistä kertaa laskeutuvansa nukkumaan isänsä talossa. Nämä kolme viikkoa olivat miltei lopussa vihdoinkin, ja niin olivat hänen tyttökautensakin päivät; ja nyt, kun kumpaisetkin olivat päättymässä, ne näyttivät unena huvenneen. Hän oli vielä onnellinen, mutta paljoa ei olisi tarvittu, jotta tuo onnellisuus olisi kääntynyt tuskaksi. Oli ikävää, että Oskar oli unohtanut häntä suudella, ja ikävää sekin, että Magnus jäi pois häistä.
Pimeän aikaan hän laskeutui vuoteelleen, ja silloin yhä vielä tupruili lunta. Hän mietiskeli Magnusta erämaan poikki ratsastamassa, ja ihmetteli, miksi hän juuri silloin oli lähtenyt. Kenties Magnus ei kärsinyt katsella heidän onneaan — hänen ja Oskarin! Magnus parka!
Mutta Magnuksen muisto hälveni muiden ajatusten vilinään — mielessä väikkyivät häät, häälahjat, hääkemut, ja Oskar, aina Oskar — ja sitten väsyneet silmäluomet painuivat umpeen, mieli raukesi täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko maailmaa kohtaan, ja hän uinui neitsyytensä viimeistä unta.