IX.
"Thora! Thora! No auta armias! Tyttö nukkuu vielä!"
"Ja hääpäivänään. Thora! Thora!"
Thora heräsi hätkähtäen huuteluun ja koputukseen. Vuoteestaan kiepsahtaen hän riensi akkunaan ja raotti uutimia. Oli täysi päivä, aurinko paistoi kirkkaasti lumella ja koko maailma oli valkeaan vaippaan kääriytynyt.
Hän aukaisi oven, neulojatytöt ja ompelijattaret marssivat huoneeseen, ja siitä hetkestä alkaen moniaan tunnin ajan oli luomakunta pelkkänä muodottomana ja tilattomana kaaoksena, jossa kaikki parpattivat yhteen suuhun ja jokainen tölmäsi kourineen jokaiseen, ja Thora söi ensin aamiaisensa ja sitten puolisensa kävellessään tahi "koetuksella ollessaan."
Mutta viimeinpä valmistui puku ja pukeutuminen, ja täti Margret kutsuttiin katsomaan. Ei oltu Islannissa milloinkaan nähty moista morsiuspukua — silkkikaapu, hopeoitu kruunu, faldur, huntu ja sininen samettiviitta olivat verrattomat.
"Eikö hän olekin kaunis, Margret?" hälisivät tytöt, ja täti Margret, jonka silmät loistivat lasien takaa, sanoi:
"Vieläkö puhutte Helgasta!"
Sitten tuomiokirkon kellot alkoivat kajahdella ja kaikki kävivät hiljaisiksi. Thora astui verkalleen alakertaan ja tapasi isänsä (uudessa silkkihatussaan kookkaamman näköisenä kuin koskaan) odottelemassa eteisen suussa ja Päistärikön kadulla valmiina, selässä kultanuppinen, punasamettinen sivusatula. Lasketeltiin pari leikkisanaa, naurahdeltiin, pyyhkäistiin salavihkaa jokunen kyynel silmänurkasta, ja niin lähdettiin matkaan. Lumi oli kuiva ja pehmeää kuin jauho, ja ponia oli vaikea saada astuskelemaan tasaisesti.
Tuomiokirkkoon tultua tuntui Thorasta kaikki unelta, kauniilta valvehaaveelta, jollaisia hän toisinaan oli unelmoinut ajatellessaan olevansa kuollut ja kuvitellessaan onnellisen sielunsa liitelevän taivaaseen.
Morsiusneidot odottivat pylväskäytävässä — Helga ihmeen kauniina englantilaisessa vaatetuksessa, ja kaksi entistä koulutoveria islantilaiseen kuosiin puettuina.
Thora, joka liikkui kuin näyssä, tunsi jonkun riisuvan samettiviitan, ja sitten kellot vaikenivat ja urut alkoivat pauhata. Seuraavassa hetkessä kuoro lauloi hymniä — tavallista häävirttä "Kun ensi morsianta Luoja toi" — ja sitten hän oli astumassa ylös pääkäytävää isänsä käsivarren varassa.
Hän ei ripillepääsemisestään saakka ollut nähnyt niin suurta ihmiskasvojen paljoutta. Ne näyttivät vilahtelevan hänen ohitseen ja huimasivat päätä. Hän muisti, miten seurakunta oli toisissa häissä odotellut morsianta ja katsellut häntä kuin yliluonnollista olentoa. "Hän on tulossa!" "Tässä hän tulee!" Nyt oli hän itse morsiamena, ja ihmiset kurkottelivat häntä nähdäkseen.
Thora tunsi, että kaikkien kasvot olivat hymyssä, ja tiesi itsekin myhäilevänsä. Hän kuuli ohi astuessaan, mitä ihmiset virkkoivat: "Herttainen Thora!" "Niin rakastettavan näköinen!" "Nyt olen tyydytetty, ja voinpa vaikka lähteäkin jo — tahdoin vain nähdä, miltä Thoran kaapu näyttäisi." Ja sillä välin helähtelivät kuoron sävelet lehteriltä kuin taivaasta, leijuen joka puolella hänen ympärillään.
Käytävän päässä seisoi Oskar odottamassa — niin hienoksi puettuna, niin kauniina, niin ylevän näköisenä — vaaleaverinen nuori mies oikealla puolellaan, ja vasemmalla kuvernööri hyvin juhlallisena ja raudanharmaan tukkansa ja partansa vuoksi yhä arvokkaamman näköisenä.
Virsi päättyi, urut herkesivät soimasta, ja Thora huomasi olevansa Oskarin vieressä alttarin portaiden juurella, joiden yläpäässä seisoi vanha piispa, musta kasukka ja valkea röyhykaulus yllään. Takana kuului pikku kohinaa, sitten seurasi hiljaisuus, ja piispa alkoi puhua.
"Rakkaat lapset", hän sanoi, "kun Isä Jumala ammoin ensimmäisen morsiamen toi ensimmäiselle miehelle Eedenin kauniissa puutarhassa, niin hän liitti yhteen heidän kätensä rakkauteen, ja se oli ensimmäinen avioliitto. Siitä asti Hän on jatkanut ihmiskunnan historiaa samalla suloisella keinolla, ja rakkaus yhä on side, joka yhdistää miehen naiseen ja naisen mieheen."
"Rakkaat lapset", lausui piispa taasenkin — hän puhui Thoralle ja Oskarille — "te saavuitte tänne tullaksenne mieheksi ja vaimoksi, ja koska te rakastatte toinen toistanne, niin Jumala tahtoo liittää yhteen kätenne pyhään avioon, sillä Hän ei siunaa eikä pyhitä mitään muuta liittoa, rikkauden, maailmallisen edun tahi minkä tahansa muun harrastuksen matkaansaattamaa.
"Me tunnemme teidät molemmat, lapseni; me, jotka tänne olemme kokoon tulleet, me olemme nähneet tunteittenne kukan umpussaan ja aukeavan, ja nyt rukoilemme Jumalaa, että olisitte uskollisia valoille, jotka tänä päivänä teette, aina kantaen toinen toisenne taakkaa, anteeksi antaen toistenne viat ja vaalien sitä inhimillistä rakkautta, mikä on jumalallisen rakkauden vertauskuvana.
"Tyttäreni, rakasta tulevaa miestäsi; ilahuta, helli häntä, pysy hänessä; salli hänen löytää rinnallasi lohdutusta jokaiseen suruun — mitä ikinä maailma hänelle tehnee, ja mitä tahansa maailma sanonee.
"Poikani, rakasta vaimoasi. Ei ole mitään jalompaa tässä puutteellisessa ihmisolossa, ei kauniimpaa ja taivaallisempaa näkyä kuin, että hyvä tyttö jättää isän, joka häntä rakastaa, ja kodin, jossa on ollut onnellinen, ja lausu hänen tulevalle puolisolleen: 'Mennyt oli kaunis, mutta tulevaisen uskon kaiken sinulle'. Ansaitse se luottamus, poikani, ole luja, ole urhea, ole uskollinen, niin Hän, joka kaikki heikkoutemme tuntee, ennen meitä vaellettuaan maan päällä, Hän sinua tukee, jos jalkasi horjuvat.
"Olkaa toisillenne hyvät kumppanit tämän maailmaa matkalla, rakkaani, ja jos Jumala suo teille lapsia, niin pitäkää niitä, jotka ovat siteinä teitä itseänne yhä likeisemmin yhteen liittämässä. Ennen kaikkea rakastakaa toinen toistanne, sillä se on ensimmäinen käsky, ja varjelkoon ja opastakoon Hän, joka sen antoi, teidät kautta elämän okaisten polkujen."
Piispan ääni alkoi lopulla värähdellä, ja puheen päätyttyä kuului seurakunnassa moni yskäisevän ja niistävän. Oskarkin huohotti raskaasti Thoran vierellä, ja Helga polki hänen laahustaan, mutta Thora itse oli tyyni kuin luottava lapsi.
Seuraavana hetkenä hän oli Oskarin vieressä alttaria portaalla polvillaan — juuri siinä, missä he olivat rippilapsina polvistuneet — ja piispa saneli valan kaavaa. Hengähtämätön hiljaisuus vallitsi täpö täydessä tuomiokirkossa tämän, juhlallisen ja kauniin toimituksen kestäessä — ainiaan nuoren, ainiaan vanhan, ainiaan jylhän toimituksen — joka vihkii miehen vaimolle, vaimon miehelle, myötä- ja vastoinkäymisessä, sairaana ja terveenä ollessa, "kunnes kuolema meidät erottaa."
Oskar yhä hengitti syvään, mutta Thora oli liian onnellinen kiihtyäkseen, liian varma pelätäkseen. Kun piispa liitti heidän kätensä yhteen ja laski omansa niiden päälle, tunsi Thora Oskarin käden vapisevan ja hänen valtimonsa tykähtelevän, ja hän olisi tahtonut tyynnyttää ja viihdyttää Oskaria, sillä he olivat nousseet jaloilleen, ja eräs apulaispapeista valitsi virren:
"Ohjaa lapses, Taatto, ohjaa kautt' elon varjopolkujen."
Kuoro sen aloitti, mutta seurakunta yhtyi mukaan, ja kaikkien äänet tuntuivat liikutuksesta väräjävän. Thora tunsi liitelevänsä kauas, kauas, mutta piteli yhä Oskaria kädestä. Hän oli kuulevinaan Magnuksen äänen muiden joukossa takanaan — soinnukkaan äänen, joka oli kajahdellut noina entisaikojen iltahetkinä. Magnus parka! Mutta eihän Magnuksella olisi hänestä iloa ollut, näin oli parempi hänellekin.
Hän vaipui alemma yläilmoista, kun virsi päättyi ja piispa pudisti häntä kädestä, ja kuvernööri seurasi esimerkkiä, ja morsiusneidot astuivat esiin ja suutelivat häntä koko seurakunnan nähden. Mutta Oskar tarjosi hänelle käsivartensa ja heidän astuessaan alas pääkäytävää aloittivat urut ja kuoro jälleen:
"Oi Suuri Rakkaus, kuule pyyntö meidän,
Sä aatokselle liian ylhäinen."
Thora oli nyt varma Magnuksen äänestä, ja ylös urkulehterille katsahtaessaan hän näkikin hänet. Niin, Magnus oli tuolla; hän oli kuorossa; hän oli palannut pohjanpuolesta Thoran häissä laulamaan.
"Se onni, jok'ei häivy, olkoon heidän, jotk' ainiaaksi liität yhtenen —"
Hän näki Magnuksen kasvot vain kerran vilaukselta, mutta selvästi. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niitä tuollaisina — niin kaihoisina ja niin leppeinä, ja kuitenkin lujina ja miehuullisina. Magnuksen katse oli vakaasti kiintynyt nuottikirjaan, ja hän heilui hiukan ja lauloi kuin kaikella voimallaan.
"Suo riemu, joka voittaa maisen murheen,
suo rauha, joka taiston tyynnyttää."
Magnus häipyi häneltä silmänräpäyksessä, sillä ihmiset kuiskivat hänelle ohi mennessä: "Thora kulta!" "Jumala Thoraamme siunatkoon!"
Oskar kumarteli molemmille puolille käytävää, ja ihmiset puhelivat hänellekin. "Niin uljaalta hän näyttääkin!" "Näyttääpä hän myös siltä, että pystyy pitämään huolta vaimostaan!" "Vaalipas häntä hyvin, Oskar!"
Viimein olivat he jälleen eteisessä, ja Thora tunsi samettiviittaansa asetettavan hartioilleen. Päistärikkö seisoi ulkopuolella, ja merimies Hans (uudet hihaliivit yllään) juotti sitä sangostaan.
Oskar nosti hänet satulaan, ja he kääntyivät kotia kohti. Kellot alkoivat taas kajahdella — iloisena hälinänä — ja silloin, vihdoinkin, alkoivat Thoran kyyneleet tulvehtia. Kaikki olivat olleet hänelle niin hyviä! Se tapahtui kaikki Oskarin tähden! Olipa suloista ajatella, että he olivat hänelle ystävällisiä Oskarin tähden! Jumalalle kiitos Oskarista! Jumalalle kiitos elämästä!