X.
Anna ja täti Margret olivat johtajan talon ovella heitä vastassa. He suutelivat Thoraa ja nimittelivät häntä "rouva Stephenssoniksi" ja veivät hänet sitten yläkertaan vaihtamaan pukua. Hänen ehtiessään takaisin alas olivat hääjuhlaan kutsutut vieraat jo parhaassa tulohommassa riisumassa lumikenkiään, pudistelemassa Oskarin kättä ja kaikki yht'aikaa rupattamassa.
Pöytä oli katettu kaksiosaiseen vierashuoneeseen, missä kihlajaiset oli pidetty; johtaja istui pöydän päässä, Oskar oikealla (juuri siinä, missä oli tallannut Helgan valokuvaa) ja Thora vasemmalla puolellaan (missä Magnus oli jakkaralla istunut äitinsä vieressä), kuvernöörin istuessa vastapäätä johtajaa, Anna ja täti Margret kummallakin puolellaan, ja piispa, ruununvouti sekä tohtori välissä. Helga istui puolitiessä, Niels Finsen toisella puolellaan ja rehtori toisella.
Thora ujoili, mutta oli pirteänä, hieman punehtuen neitseellisen arvokkaasti, kun hänelle lausuttiin kärkeviä huomautteluja. Hän sai huoneen heläjämään rattoisalla naurullaan. Aterian aikana kohotti miltei jokainen lasiaan hänelle, ja sen lopulla kuvernööri nousi, kumarsi hänelle juhlallisen ryhdikkäänä ja alkoi puhua.
"Minä nousen", virkkoi kuvernööri, "ehdottamaan morsiamen ja sulhasen maljan. Me kaikki olemme onnellisia siitä avioliitosta, jota nyt on juhlittu, eikä yksikään voi olla onnellisempi kuin minä. On vuosikausia ollut sydämeni rakkaimpana toiveena, että johtaja Nielsenin ja minun välinen elinaikainen ystävyys lujentuisi lapsissamme vielä kiinteämmällä siteellä."
"Terveydeksesi, veikko", keskeytti johtaja lasinsa kohottaen, ja kuvernööri pysähtyi ottamaan siemauksen hänen kanssaan.
"Oli ehkä sekin aika", hän jatkoi, "jolloin pelkäsin tämän toiveen menevän tyhjiin."
"Ei, ei!" väitti johtaja; Thora painoi päänsä alas, Anna huoahti kuuluvasti ja syntyi tovin äänettömyys, kuin olisi jonkin poissaolevan henki käväissyt huoneessa.
"Mutta suloinen on siunaus, joka seuraa turmiota", lausui kuvernööri, "ja Jumalalle siitä kiitos, että nyt olemme yhtä mieltä ja yhtä perhettä."
Kun seurueen lasit olivat herenneet kilisemästä, kävi kuvernööri puhumaan Thorasta. "Hän on aina ollut kuin tytär talossamme, ja nyt hän tosiaankin on tyttäremme. Olemme häntä rakastaneet koko hänen elämänsä ajan, ja tänään olemme antaneet hänelle parhaan, mitä meillä oli kenellekään annettavana — poikamme, lempipoikamme, toiveittemme epäjumalan ja sydämemme ylpeyden. Jumala heitä molempia siunatkoon!"
Saatuaan silmänsä pyyhityksi punaraitaisella nenäliinallaan johtaja heti nousi naurahtaen seisaalleen ja sanoi:
"Peräksi kääntyy keula, kun meri nousee, enkä minä ole suurestikaan tottunut soutamaan taaksepäin, mutta kuvernöörin kanssa yhdyn kiittämään Jumalaa siitä, että uhkaamaan noussut myrsky on asettunut ja me saamme purjehtia tasaisella tuulella. Mitä Oskariin tulee, niin on hän ollut kummipoikani aina siitä pitäen kun oli mitään, ja tänään on hänestä tullut poikani, enkä voisi parempaa poikaa toivoa."
"Ja sen sanon", pitkitti johtaja, niin pian kuin pääsi jatkamaan, "että pieni lupaus pidettynä on parempi kuin suuri unohdettuna, ja aion pitää erään pikku lupauksen, jonka kihlauspäivänä tein. Kenties eivät kaikki sitä usko, mutta minun mielestäni nuorten tulee olla nuoria ja nauttia nuoruudestaan, niin kauan kuin heillä sitä riittää. Sain jotenkuten omani hukatuksi, ja pelkkää työtä, työtä, työtä on ollut minulla koko ilmoisen ikäni. Samoin on kuvernöörin laita; työtä, työtä, työtä vain on ollut hänenkin elämänsä, eikä meillä ole ollut lomapäivää kummallakaan. Mutta nyt me aiomme matkustaa aurinkoisiin etelämaihin, missä maa ja meri eivät ole valkeat kuin tämä ja tuo." Johtaja viittasi kädellään edessään ja takanaan olevaan ikkunaan. "Niin, me saamme nähdä vanhoina päivinämme maailmaa, kuvernööri ja minä, mutta se tapahtuu silmin, jotka ovat paremmat kuin meidän nyt — lastemme silmin."
"Emmekä myöskään", jatkoi johtaja seurueen taas asetuttua hiljaiseksi, "kitsastele kuluja, ja jos Oskar tahtoo kurkistaa alimman lautasensa alle, niin hän löytää hiukan pyöränvoidetta matkalleen."
Oskar nosti hedehnälautastaan ja otti sen alta kaksi maksuosoitusta, ja sitten kun maljaan oli yhdytty, hän nousi vastaamaan. Kukaan ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin kalpeana, niin hermostuneena tai niin totisena.
"Kiitän isää ja johtajaa", hän sanoi, "meidän saamastamme loistavasta lahjasta — joka on paljoa runsaampi kuin mitenkään voimme matkallamme tarvita. Kiitän teitä kaikkia häihimme tulostanne — on niin hauska nähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat meidät tunteneet koko ikämme. 'Löydä vaimosi ystävistäsi', sanotaan. Minä olen omani löytänyt melkein perheestäni, ja uskon, että nyt yhtyneet kaksi haaraa eivät koskaan eriä — tulos siitä, mitä tänään aamupäivällä olemme tehneet."
Kuului hiukan hyväksymisen jupinaa, ja uudelleen aloittaessaan Oskarin ääni kävi epävarmaksi ja sortui.
"Kiitän myös piispaa", hän sanoi, "sanoista — viisaista ja liikuttavista sanoista — mitä hän puhui meitä vihkiessään. Tiedän, että rakkaus — rakkaus on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja minä — minä toivon, että avioliittoni on oikea. En rakasta vaimoani niin suuresti, kuin minun pitäisi — kuin hän ansaitsisi. En voi koskaan sitä tehdä; se on mahdotonta. Mutta toivon ajan mittaan tulevani rakastamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, ja karttamaan jokaista kiusausta, mikä voisi minua vietellä rakastamaan häntä vähemmän. Tiedän, ett'en ole sen hyvän, herttaisen tytön arvoinen, joka tänään on antaunut omakseni, mutta koetan niin elää, ettei hän sitä milloinkaan katuisi. 'Useasti on vaimon viat anteeksi annettava', sanoo toinen sananlasku, mutta oikeampi olisi tässä tapauksessa puhua miehen vioista, ja rukoilen Jumalaa, ettei vaimoni koskaan saisi liian paljon anteeksi annettavaa."
Oskarin painuessa istumaan pitivät miehet hänen puhettaan hieman tehtynä ja tavoittelevana, mutta naisista olisi jok'ainoa tahtonut hypähtää häntä suutelemaan. Thora pyyhiskeli julkisesti silmiään, mutta hänen kasvonsa hohtivat puolipäivän sädeloistoa, ja äänettömyyden jälkeen heränneessä sorinassa huusi täti Margret hänelle pöydän yli:
"Rouva Stephensson, pidä sinä vaaria miehestäsi, jottei kukaan näistä nuorista naikkosista karkaa hänen kanssaan."
Maljoja esitettiin vielä kuvernöörille, johtajalle, ja lopuksi morsiusneidoille, joiden maljan rehtori ehdotti leikkisässä puheessa.
"Sanovat, ettei kaikkien naisten suutelo ole samaa", hän sanoi, "enkä vanhanapoikana ole mies siitä mitään tietämään; mutta tämä nuori mies tässä vasemmalla kädelläni" (rehtori viittasi Niels Finseniin), "jolla on oikeus pitää itseään oikeana sulhaspoikana tänään, on minulle kuiskaten tunnustanut huomanneensa erään morsiusneidon niin viehättäväksi ja kauniiksi, että jos hän olisi ollut Oskarin sijassa ja ahdasmielinen laki olisi hänet pakottanut valitsemaan johtajan kahden tyttären välillä, niin olisi hän livistänyt johonkin vieraaseen maahan, missä olisi voinut naida molemmat."
Kaikki nauroivat ja silmäilivät Helgaa, joka itse oli tirskunut hiukan hysteerisesti ja katsellut Oskaria koko päivällisajan. Ja silloin Thora, onnea tulvillaan, vilkaisi alas sisareensa ja muisti suuren suunnitelmansa, jolla oli aikonut hyvittää salaisen epäluuloisuutensa. Nyt oli oikea hetki sen toteuttamiseen — nyt hänen ollessaan kuningattarena valtakunnassaan — ja puolittain rohkeana, puolittain arkaillen hän nousi istuimeltaan, kietoi kätensä isänsä kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin.
Johtajan kasvot oikenivat hetkeksi, levisivät sitten jälleen, ja hän sanoi: "Mutta mitäs Oskar siitä arvelee?"
"Oskar varmasti suostuu", vakuutti Thora, ja kuiskutteli taasenkin isänsä korvaan.
"No, enhän tee taaperoa sanastani; minä myönnyn; mutta sinun pitää kysyä Oskarilta."
Sitten Thora naurellen ja punehtuen hiipi Oskarin taakse ja kuiskaili hänenkin korvaansa, syrjin katsellen Helgaan. Kuunnellessaan kävi Oskar totiseksi kasvoiltaan ja sanoi:
"Mutta haluatko sitä aivan varmasti, Thora?"
"Kyllä, kyllä, kyllä", vahvisti Thora nauraen ja punastellen, sillä nyt oli koko seurue kääntänyt katseensa häneen.
"Puhutaan siitä huomenna", vastusti Oskar.
"Ei, ei, nyt", intti Thora.
"Mutta kenties ei Helga itsekään —" aloitti Oskar ja pysähtyi sitten, mutta Helga kuuli nimeään mainittavan ja kysyi hermostuneesti naurahtaen:
"Mitä Helgasta?"
"Niin, mitä hänestä?" tiedustelivat useat äänet yht'aikaa ja johtaja selitti asian.
"Thora haluaa sisartaan seuraamaan heitä matkalle ja koettaa suostutella Oskaria."
Jokunen yritti epäilevästi huudahtaa "miks'ei?" ja "mainiota!" ja sitten vallitsi äänettömyys, jota vain Thoran ääni keskeytti:
"Tee se, Oskar, tee!"
Tällaista olisi Oskar kaikkein vähimmin odottanut — kiusausta tiellään juuri sinä hetkenä, jolloin yritti sitä pakoilla; intohimon sulkuportti jälleen avattuna, vaikka hän oli niin tiukasti koettanut sitä sulkea — ja sen teki Thora itse sokeassa hellämielisyydessään ja viattomassa ilossaan, ikäänkuin hornan vallat olisivat häntä pilanaan pitäneet.
Mutta seurue odotti Oskarin vastausta; ja jottei olisi itseään ilmiantanut hän koetti lyödä leikiksi. "En ole kuten Niels — en tahdo teitä molempia", hän sanoi; mutta yhä rukoili mielistelevä ääni hänen korvansa juuressa:
"Tee se, Oskar, tee, tee!" Ja Oskarin aina vaan epäröidessä tokaisi rehtori:
"No no, Oskar, vaimonsa ensimmäisen pyynnön kieltäminen on paha alku."
"Enhän kielläkään", selitti Oskar, "ja jos Helga itse todella ja totisesti luulee olevansa halukas lähtemään mukaan —"
"Tahtoisitko mennä, Helga?" kysyi johtaja, ja taasenkin seurasi kotvasen ymmälläoloa, joll'aikaa Helga, purren alahuultaan sielussaan riehuvaa taistelua ilmaisevalla rajuudella, katseli pöydän yli Oskariin ikäänkuin koettaen hänen kasvoistaan lukea mitä vastaisi.
"Käske hänen myöntyä, Oskar", kehoitti Thora.
"Myönnynhän minä", sanoi Helga, ja Thora paukutti voitonriemuisena käsiään ja pani huoneen heläjämään nauruaan.
Niels Finsen oli istuutunut pianon ääreen, ja palvelijat tekivät tilaa tanssia varten, kun Anna hiipi Thoran taakse ja kuiskasi:
"Eteisessä joku haluaa puhutella sinua, Thora."
"Se on kenties —?"
"Niin, kultaseni", vastasi Anna, ja Thora seurasi häntä ulos huoneesta.