VIII.
Oskarin menestys orkesterin johtajana Rivieralla oli erinomainen. Mutta oopperakauden loppuessa hän kieltäysi kaikista tarjouksista seuraavaksi vuodeksi.
Myöskin Finsen oli siellä. Virkaveljeyden ja ystävyyden varjolla hän kävi oopperakauden kuluessa ahkeraan Oskarin ja Helgan luona ja sen lopussa asui samassa hotellissa. Oskar oli hermostunut, ärtyinen ja onneton. Sama salainen kalvava levottomuus, joka oli painostanut häntä Lontoossa oli palannut kaksinkertaistuneena.
Helgan mieltymys Rivieran elämän iloisuuteen ja komeuteen oli liiankin silmäänpistävä, ja Finsen koetti sitä kaikin tavoin ylläpitää, käyttäen kaikkia täysinäiselle kukkarolle ja auliille kädelle tarjoutuvia keinoja. Kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia, kekkereitä, kukkasia — hän antoi Helgalle kaikkea, millä ylelliset naiset huvittelevat. Oskar teki vastaväitteitä, mutta tyttö vain nauroi näille tai koetti keimailullaan hälventää hänen mustasukkaisuuttansa. Hänen hyväilynsä ja lemmenosoituksensa alkoivat menettää entistä tehoansa. Vastoin tahtoaan alkoi Oskar tuntea jonkinmoista halveksumista Helgaa kohtaan, jopa toisinaan jonkinlaista vihaakin, joka raateli hänen sydäntään.
Omasta puolestaan Oskar vihasi Rivieran elämää. Mitä luonto oli seudulle suonut, oli hyvää, mutta ihmiset olivat sille pelkkää pahaa tehneet. Lauhkea ilma, kuulakka taivas ja tummansininen meri, hymyilevät puutarhat, kukkaset, oleanderit ja oranssilehdot, havupuiden pihkainen tuoksu, ja entäs tyynet illat ja satakielen liverrys — saattoiko mikään olla lumoavamman ihanaa? Mutta tätä luonnon paratiisia, tätä Jumalan siunaamaa maan soppea tahrasivat kaikki törkeimmät vietit, jotka sotivat kauneutta, taidetta, neroa ja elämän ikuisia lakeja vastaan.
Oskarin viha Rivieran elämään kohtaan oli pikemmin mieskohtaista laatua kuin siveellisen inhon vaikuttamaa — menneisyyden kivistelevää muistoa. Puutarhojen keskellä, loistoisan salin ja remuavan orkesterin takana sijaitsevassa kasinossa oli sisempi huone, jota suojelivat teräväsilmäiset ovenvartiat ja vaanivat vakoojat; siellä istui miehiä ja naisia vihreäpäällystäisen pöydän ympärillä synkän kaameassa hiljaisuudessa; ja salin perällä, sen pimeimmässä osassa, melkein kokonaan palmujen vetoamana oli komero, jossa kaksi henkilöä saattoi istua näkymättöminä. Helga oli kerran istunut siellä Oskarin kanssa ja oli silloin kiusannut häntä tekemään jotakin, jota hänen sielunsa kammosi, ja hän oli sen tehnyt. "Miksi ei?" oli tyttö lausunut, "hän ei koskaan saa sitä kuulla, ja se jää vain muotoasiaksi. Minun onneni täytyy kääntyä, sen täytyy, ja silloin maksamme nämä rahat takaisin ja kaikki pyyhkiintyy pois. Tee se, Oskar, minun tähteni, teethän!"
Tämän muiston elvyttämistä arkaillen oli Oskar välttänyt kasinoa nykyisen oleskelunsa aikana. Se oli kylläkin helppoa, niin kauan kuin oopperakautta kesti, mutta kun se loppui eikä työ häntä enää kiinnittänyt, niin tuntui katkeralta nähdä Helgan ilta illan perään lähtevän liikkeelle Finsenin kanssa ja itse jäädä kävelemään kasinon, ulkopuolelle ikäänkuin levoton henki, joka ei löydä mistään rauhaa noiden toisien ollessa sisäpuolella. Hänen sydäntään jäytävä kateus ei pitkään saattanut tätä tulikoetusta kestää, ja kun Helga eräänä päivänä lausui: "Mitä joutavia! Miksi et tule sisälle? Eihän sinun silti pelata tarvitse", niin hänkin seurasi pelihornaan.
Hän näki siellä paikan tavalliset näyt ja tavallisen seurueen kokoontuneena pöytien ääreen — kaikki he olivat keskiluokkaisia, mikä heidän säätynsä ja asemansa muuten olikaan — keskiluokan miljoonapohatta, keskiluokan parooni, keskiluokan loordi, keskiluokan herttuatar polttelemassa paperossejaan, joukossa töyhtöhattu portto ja timanteilla koristettu huijari, samoin kuin myöskin kunniallisia miehiä ja siveitä naisia, sillä ei pelihorna tiedä eroa varoissa tai siveellisyydessä tai älyssä, vaan on paholaisen tasavallan yhteinen suuri kokouspaikka.
Sinä iltana, jona Oskar ensi kertaa tuli mukaan, Helga pelasi ja menetti; ja hänen kasvojensa jännitetyn ilmeen nähdessään Oskar tunsi sieluansa ellottavan ja poistui puutarhaan. Seuraavana iltana Helga taaskin hävisi ja Oskar näki hänen lainaavan Finseniltä, joka seisoi takana. Kolmantena iltana pelasi Finsen ja hän voitti kovasti, jolloin Helga hänen vieressään istuessaan näkyi joutuvan kiihkon ja riemun hurmioon.
Seuraavana päivänä hän näytti Oskarille kallisarvoista jalokiveä, jonka Finsen oli voittorahoillaan hänelle ostanut. "Onneni enteeksi!" hän iloitsi, ja kun Oskar vastusti lahjaa, niin hän intteli:
"Mutta miksi en sitä ottaisi vastaan? Jokainen penni, minkä hän minuun tuhlaa, tekee minut yhä välttämättömämmäksi hänelle vast'edes. No, rakkaani, älähän ole mustasukkainen. Enkö sinulle sanonut, että minun mahdollisesti täytyisi tehdä sellaistakin, jota ei kumpikaan meistä toivoisi?"
Tällaista puhetta kuullessaan oli Oskar tukehtua häpeästä. Hänen tunteensa Helgaa kohtaan vaihteli nyt alituisesti vihan ja rakkauden välillä. Hän rakasti häntä, hän vihasi häntä, halveksi häntä ja oli ylpeä hänestä, ja tämä hillitön sekasorto suisti hänet epätoivon valtaan.
Välistä hän ajatteli, että Helgan luonne oli äärettömän itsekäs, että hän uhraisi mitä hyvänsä ja kenen hyvänsä päästäkseen tarkoitustensa perille; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän uskoi, että tyttö rakasti häntä omaa voittoa pyytämättömällä rakkaudella, mutta että hänen luonnonlaatunsa herätti hänessä taistelua toiselta puolen rakkauden ja toiselta loistonhalun ja kunnianhimon välillä, joten hän oli yhtä paljon surkuttelua ansaitseva kuin Oskar itsekin.
Toisinaan hän kasinon puutarhassa käyskennellessään muisteli, miten Thora oli kärsinyt, kuten hän nyt kärsi, ja silloin, satakielen näkymättömänä virittäessä säveleitään hänen päänsä päällä ja yön tyyneyden tuudittaessa hänen sieluansa lepoon, hän myönsi kärsivänsä ansaittua rangaistusta. Mitä hän oli tehnyt, sitä hänelle itselleen nyt tehtiin, ja miehen työ olisi nyt poistua ja jättää Helga, ja silloin, jos tämä häntä rakasti, saisi hänkin kärsiäkseen. Tämä olisi paras kosto.
Mutta taas nähdessään Helgan kantavan Finsenin lahjoittamia rannerenkaita ja timanttineuloja hän tunsi pakonsa mahdottomaksi. Hänen täytyi taistella tuota miestä vastaan tämän omilla aseilla ja taltuttaa nainen tämän omien taipumusten avulla.
Mutta miten hän sen sai tehdyksi? Tätä itseltään kysellessään hän sai vain yhden vastauksen, saman viettelevän, ilkkuvan vastauksen, joka tässä peliluolan ilmassa olikin luonnollinen: "Minun täytyy pelata."
Mutta vaikka hänellä oli kylliksi rahaa omiin tarpeihinsa, ei häneltä liiennyt sitä peliin, eikä hän ensimältä tahtonut keksiä keinoa millä päästä alkuun. Äkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus — hän panisi miehen itsensä hankkimaan rahat — ja kauempaa mietiskelemättä, pysähtymättä ajattelemaan mitä teki, hän tuskallisessa kiihkossa ja sydän pirullisesta ilosta sykkien riensi kasinoon, veti Finsenin syrjään palmujen varjostamaan komeroon ja puhui teeskennellyllä, vavahtelevalla äänellä:
"Veliseni, muistatko kun ensi kertaa kävin luonasi Covent Gardenissa?"
"Jolloin sanoit nälkää näkeväsi? Muistanpa hyvinkin."
"Lupasit minulle jotakin, jos möisin sinulle muutamia sävellyksiäni, jotka ovat haudattuina Islannissa."
"Ja sinä vastasit mieluummin kuolevasi maantien ojaan."
"Vieläkö nyt olisit halukas saamaan ne haltuusi?"
"Ka miksipä en? Isäni on nyt ministeri — ei liene mitään estettä."
"Ja olisitko valmis maksamaan minulle rahat heti?"
"Tietysti, heti kun allekirjoitat tarpeellisen valtuutuksen."
"Olen valmis sen tekemään paikalla", lausui Oskar samalla väräjävällä äänellä.
Kymmenen minuutin perästä oli kauppa sovittu ja Oskar asetteli lompakkoonsa seteleitä, jotka hänelle luettiin Finsenin laskuun peliluolan rahastosta. Hänen kätensä tutisivat, huulensa nytkähtelivät ja kasvonsa olivat kalmankalpeat.
"Siis sinuunkin on kuume lopulta tarttunut, veikkonen", nauroi Finsen. "Ja mitä et ennen suostunut tekemään täyttääksesi vatsasi vaatimuksia, sen nyt teet syöttääksesi onneasi."
"Aivan niin, syöttääkseni onneani", vastasi Oskar.
Sinä iltana Oskar pelasi huolellisesti ja voitti. Seuraavana iltana hän pelasi rohkeammin ja voitti taaskin. Kolmantena iltana hän piti pankkia ja voitti yhä. Hän piti pankkia neljännen, viidennen, kuudennen ja monet seuraavat illat peräkkäin samalla tuloksella. Sellaista nopeata ja keskeymätöntä onnea oli tuskin koskaan ennen nähty. Kasinon mairitteleva punakkanaamainen johtaja onnitteli Oskaria. Pelihuoneella oli muka harvoin ollut niin pidettyä ja onnen suosimaa pankinpitäjää ja se iloitsi hänen menestyksestään.
Mutta koko tällä ajalla ei Oskar ollut hetkeksikään omassa vallassaan. Hänen sielunsa näkyi toimivan hurjan henkisen päihtymyksen huumaamana. Kahdessa viikossa hän oli tullut rikkaaksi, mutta rahoilla ei hänen omissa silmissään ollut mitään arvoa ja hän tuhlasi niitä avokäsin Helgalle. Hän jakoi lahjoja niillä Finsenin antimet varjoon saattaakseen, kustanteli huviretkiä höyrypursissa ja automobiileissa, panipa toimeen seurajuhliakin. Miellyttävän näköinen, merkillinen nuori oopperanjohtaja ja hänen kaunis, vaikka huimapäinen kälynsä tulivat yleisen huomion esineiksi. He antoivat parit päivälliset kasinon ravintolassa, jossa rikasta väkeä kaikista kansallisuuksista oli heidän vierainaan, tuhannet timantit säteilivät ja punaisiin nuttuihin ja mustiin silkkisukkiin puettu orkesteri soitti.
Sitten tapahtui käänne — tuo välttämätön käänne. Eräänä iltana huomattiin, että Oskarin onnenpyörä oli kääntynyt. Mutta silmäänsä räpäyttämättä hän teki panoksensa kahdenkertaiseksi ja jatkoi uhkapeliään. Hänen onnensa pakeni hirvittävällä nopeudella, mutta joka ilta hän pani yhä enemmän alttiiksi ja menetti rahansa hymy huulillaan. Ja viikon loputtua Helga, jota hänen äskeinen onnensa oli hurmannut, näytti pelosta vaalealta.
"Sinun onnesi pettää", hän sanoi. "Parasta olisi, että lopettaisit."
Mutta Oskar ei kuunnellut.
Vihdoin hänen kukkaronsa tyhjeni. Istuen tavanmukaisella paikallaan hän eräänä iltana uusia pelimerkkejä pyytäessään lausui naurahtaen: "Elämä tai kuolema — tuossa menee viimeiseni!"
"Oikeinko totta?" kysyi Helga, ja hän nyökkäsi päätään jälleen nauraen.
Finsen oli istunut äänettömänä vastapelaajana pöydän toisessa päässä, ja Helga meni nyt hänen luokseen, pysähtyen hänen tuolinsa taakse. Tämä liike oli ruohonkorsi, joka osoitti minne päin tuuli puhalsi, mutta Oskar huomasi sen ja hänen nytkähtelevät kasvonsa punehtuivat.
Kohtalon tutkimattomat hengettäret näkyivät liitelevän pöydän yli. Suurempi uhka kuin pelkkä rahan menettäminen liittyi hänen seuraavaan nostoonsa, ja molemmat kilpailijat tiesivät sen hyvin.
Kun kortit olivat nostetut, jakoi Oskar ne hyvin hitaasti, ja viimeiseen korttiin päästessään hänen vapisevat sormensa näyttivät vastahakoisilta sitä kääntämään. Vihdoin hän nopealla liikkeellä käänsi sen ja samassa nousi istuimeltaan naurahtaen.
Hän oli hävinnyt, ja nyt keskeytyi tukala äänettömyys.
"Aiotko lähteä?" kysyi Helga haluttomalla äänellä, haihattelevin katsein.
"Aion tietysti. Entä sinä?"
"En vielä — Niels voittaa loistavasti."
Silloin Oskarin kuukauden ajan kestänyt hurmio silmänräpäyksessä jätti hänet, ja hän näki, mihin oli joutunut ja mitä tehnyt. Hän oli myynyt Finsenille oikeuden avata hänen vaimovainajansa haudan ja täten saamansa rahat pelissä hävittänyt!
Asiat tässä valossa nähdessään hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan, mutta asteli sentään väkinäisellä ponnistuksella pelihuoneesta käytävään, missä vakoilijat vaanivat, ja sieltä ravintolan ohi, missä joutilaat veltot herrat polttelivat tupakkaa, ja musiikkisalin läpi, missä soittokunta parhaillaan soitteli. Näin hän saapui ulos puutarhaan.
Siellä hän etsi varjoisan synkän paikan, istuutuen eräälle penkille puun alle. Yö oli sees ja tyyni, taivas tuikki tuhansin tähdin ja etäällä kohisi hiljalleen meri. Muuten ei yön hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kissapöllön kirkuna jossakin räystäällä. Oi, jospa synnyinmaan lumet olisivat olleet täällä jäähdyttämässä hänen polttavaa otsaansa! Jospa Islannin vinkuvat myrskyt olisivat olleet tyynnyttämässä hänen aivojensa soraäänistä sekasortoa! Käytöstään ajatellessaan hän vihasi itseään, ja ajatellessaan kiusaustaan hän vihasi myöskin Helgaa. Toinen viha oli toisen vastapainona, muutoin olisi hän lopettanut päivänsä. Mutta hänen täytyi elää, vaikkapa vain lannistaakseen Helgan, saattaakseen hänet jalkojensa juureen ja sitten hyljätäkseen hänet iäksi.
Mutta miten hän tämän saavuttaisi? Oli vain yksi tie ja se oli häneltä suljettu — suljettu sen lupauksen kautta, jonka oli tehnyt seisoessaan vaimonsa avonaisen ruumisarkun ääressä rangaistuksekseen siitä, että oli laiminlyönyt vaimonsa ja tehnyt syntiä häntä vastaan. Silloin hän oli vannonut hautaavansa kunnianhimonsa hänen ruumiinsa kanssa maan poveen eikä enää koskaan elämässään kirjottavansa ainoatakaan nuottimerkkiä.
Jospa hän vain saattaisi sen lupauksen peruuttaa, jospa hän saattaisi alkaa uudestaan; jospa vain voisi jonakuna päivänä sanoa itselleen: "Oskar Stephensson on kuollut!" Mutta niin ei saattanut koskaan tapahtua, ja hänen täytyi hinautua eteenpäin, laahaten heilahdelleen elämänsä kuonaa perässään.
Päättäen heti palata Englantiin hän käveli takaisin hotelliin pyytämään laskuansa. Kun se hänelle tuotiin, hän huomasi jäljellä olevien rahojensa tuskin riittävän velkansa maksuksi ja matkakustannuksiin. Hetkeäkään empimättä hän istahti kirjoittamaan Helgalle:
"Rakas Helga! Olen päättänyt palata Lontooseen puoliyön junalla, mutta huomaan puuttuvan hiukan rahaa rautatiepiletin hinnasta. Lähetä minulle sata frangia sanantuojan mukana, joka tuo sinulle tämän kirjeeni, äläkä Jumalan tähden anna hänen liian pitkään odottaa. En saa enää ainoatakaan yötä täällä olluksi. — Oskar."
Hän oli syydellyt niin paljon lahjoja Helgalle, ettei laisinkaan saattanut aavistaa tämän voivan kieltää hänen, mutta tällaisen vastauksen hän sai:
"Rakkahin Oskar! Ikävästi sattui! Olen juuri tällä hetkellä menettänyt viimeisen roponi, ja ethän sinä soisi minun lainaavan Finseniltä. Mutta, paha poika, sinä et saata olla tosissasi, kun sanot matkustavasi pois keskellä yötä. Se on mahdotonta! Sinun harras Helgasi."
Oskarilla ei ollut muuta rahaksi muutettavaa kuin kello, ja se oli lahja hänen isältään sekä ainoa näkyvä muisto hänestä; mutta kovan kamppailun perästä hän kutsui isännän ja luopui muistoesineestään.
Kun hänen laskunsa oli maksettu ja matkakapineensa valmiina, hän kuuli kellon puutarhan takaa lyövän yksitoista. Hänellä oli vielä tunti odotusaikaa, ja niin katkeralla mielellä kuin olikin Helgaa kohtaan, hän ei kuitenkaan saattanut lähteä jättämättä häntä hyvästi, jonka vuoksi käveli rantatietä pitkin kasinon sivuovelle.
Siellä hänen kohtalonsa saavutti hänet.