XII.
Thoran palatessa vierashuoneeseen Oskar ja Helga tanssivat vilkasta valssia, molemmat säihkyvin silmin ja tulistunein kasvoin. Sitten Thora itse tanssi kuvernöörin johtajan, rehtorin ja tietystikin Oskarin kanssa. Mutta huone kävi kuumaksi ja ummehtuneeksi, ilmassa oli liiaksi kiihkoa ja painostavaa sähköisyyttä, ja kotvasen kuluttua Thora alkoi vaaleta ja oli pyörtyä. Täti Margretin huomauttamana tämän nähdessään rupesi Oskar vihjailemaan, että oli aika hajaantua. Nuoret miehet kiusoittelivat häntä ("Tahdot päästä meistä eroon, hä?") ja Helga, joka tuntui yhä enemmän ja enemmän hysteeriseltä, vastusteli kiihkeästi väittäen, että yö oli vasta alullaan, mutta Oskar lähetti morsiamensa yläkertaan valmistautumaan miehensä kotiin lähteäkseen.
"No viekäämme hänet kaikin kotiin", virkahti muuan morsiusneito, ja kun Thora saapui yökävelyään varten huppuun kietoutuneena, ainoastaan silmät, nenä ja suu näkyvissä, niin ympäröi hänet samaan tapaan verhoutunut ryhmä iloisia tyttöjä, siristen kuin sirkat keväällä.
Vihdoin tuli lopullinen hetki, jolloin Thoran oli ainiaaksi jätettävä isänsä koti, ja silloin täti Margret, jonka kasvot olivat venyneet hullunkurisen pitkiksi ja vetisteleviksi, joutui kokonaan epätoivon valtaan.
"Ei auta puhua", hän voihki, "minä menetän hänet, enkä tiedä, miten pikku nupukalleni nyt käynee."
"Joutavia, Margret", hymähti johtaja, "Oskar pitää hänestä huolta."
"Muistakoonkin pitää, tahi murhaan hänet", uhkasi täti, ja se ajatus, että täti Margret kenenkään murhaisi, sai koko seurueen hilpeälle mielelle juuri lähtöhetkellä.
Johtajan perhe saattoi heitä ovelle, ja Helga seisoi tanssista kuumissaan ja kiihtyneenä, mutta yhä ohuessa puvussaan portaiden päässä pitelemässä lamppua päänsä yllä, tietä valaistakseen. Häntä turhaan varoiteltiin lasisäiliöisen öljylampun vaarallisuudesta.
"Ole varovainen, Helga, ole varovainen", huomautti Oskar, mutta Helga vain huusi:
"Hyvää yötä, hauskoja unia!" ja heilutteli liehahtelevaa lamppua korkealla.
"Helga, Jumalan tähden, Helga!" huuteli Oskar, ja Thora sanoi:
"Niin, Helga hyvä, älähän saata tapaturmaa hääpäiväksemme."
"Minkä parempi päivä, sen parempi teko!" vastasi Helga, ja hänen helähtelevä, hysteerinen naurunsa kaikui heidän takanaan, kun he katosivat pimeään.
Hääjoukko lähti kahtena parvena, Oskar nuorten miesten keskessä, joiden käsivarret olivat hänet kietoneet, ja Thora neitosien ympäröimänä, jotka pitelivät häntä vyötäreistä ja aina väliin pysähtyivät kuiskimaan veitikkamaisia huomautuksia hänen korviinsa. Kuohkea lumi narskui jalkojen alla ja revontulessa loimuava tähtitaivas sykähteli ja värähteli kuin sydämet heidän povissaan.
Hallitustalon portille tultaessa esitti joku, että Oskarin piti innokkaana saga-miehenä vanhan tavan mukaan kantaa morsiamensa kynnyksen yli; ja sitten Thoran riemuksi Oskar vallattoman naurun kajahdellessa ylt'ympärillä sieppasi hänet syliinsä ja kantoi sisälle taloon, missä Anna (joka oli pujahtanut kotiin aikaisemmin) kiidätti hänet yläkertaan, muiden pistäytyessä vierashuoneeseen viimeistä eromaljaa tyhjentämään.
Pystyvalkea räiski morsiuskamarissa, uutimet olivat alasvedetyt, vuode avoinna, ja huone näytti pieneltä valkealta haahkanuntuvapesältä, kun Thora sykähtelevin sydämin siihen astui.
"Onpa tämä ollut päivä!" huoahti hän.
"On kyllä", sanoi Anna, sulkien oven.
"No, voinhan aina sanoa, että minulla oli ihmeellinen hääpäivä, vai mitä?"
"Voit todellakin. Naisella on elämässään vain kaksi päivää omaa — aivan omaa — ja hääpäivä on niistä toinen."
"Ja mikä onkaan toinen, Anna?"
"Toinen? Hm, se toinen on vielä liian kaukana sinun ajateltavaksesi, mutta kaikki päivät sillä välillä kuuluvat jollekulle muulle — hänen lapsilleen tahi miehelleen."
"Mutta onpa suloista! Onpa kaunista! Elää miestään varten, antaa hänelle kaikki, elämänsä, itsensä, kaikkensa! Siinä on onnellisuutta, eikö olekin, Anna?"
"On todella, rakkaani, ja ehkä tuskaakin. Mutta tässä elämässä on parempaakin kuin onnellisuus, Thora, nimittäin siunattuna oleminen."
Tämä johdatti Thoran mieleen Magnuksen, mutta hän kuuli Oskarin nauravan alakerrassa ja pian unohti kaiken muun siinä hienossa väristyksessä, joka hänet äkkiä valtasi. Anna auttoi häntä riisuutumaan, ja kun huntu ja kaapu oli laskettu syrjään, niin hän liikuskeli hetken äänettömänä huoneessa. Sitten hän virkkoi leppeästi:
"Menetkö levolle nyt, rakkaani, vai annanko sinulle yönuttusi?"
"Annahan se", vastasi Thora heikosti.
Anna sipsutteli vielä hetkisen varpaillaan, kääntäen lampun liekkiä alemmaksi ja asetellen sen varjostinta suoraan. Sitten hän avasi oven ja seisoi hetkisen kynnyksellä katsahtaen takaisin Thoraan, tämän istuessa uunin edessä hiuksiaan suorimassa. Yht'äkkiä hänen keski-ikäiset koruttomat kasvonpiirteensä kävivät nuoriksi ja kauniiksi oman muistonsa taikavoimasta, ja palaten hiljaa takaisin hän sanaakaan hiiskahtamatta suuteli Thoraa ja hiipi sitten äänettömästi ulos huoneesta.
Yksikseen jäätyään Thora silmäili arasti ympärilleen, ja nähdessään Oskarin kapineita hajallaan omiensa joukossa tunsi uutta ja vielä viehkeämpää onnen aavistelua. Häittensä edellisinä päivinä hän oli ajatellut, että jokin salaperäinen muutos yllättäisi hänet, heti kun vihkiminen tuomiokirkossa oli tapahtunut ja hän tullut Oskarin vaimoksi — mutta niin ei ollut käynytkään ja hänestä oli päivän pitkään tuntunut kaikki samanlaiselta. Mutta nyt oli toista, ja tässä huoneessa oli hänestä tullut toinen olento — hän ei enää ollut ainoastaan oma itsensä, vaan Oskar myöskin. Se oli hyvin suloista ja ihanaa, mutta hiukan peloittavaakin, ja rajusti pamppailevaa sydäntään kevennyttääkseen hän nousi vuoteeseen ja peitti kasvonsa.
Hän kuuli seurueen alhaalla eriävän, ja heti jälkeenpäin menijäin askeleitten narskuvan lumessa ikkunan alla, joka oli tielle päin. He seisahtuivat siihen laulamaan häälaulua. Laulu oli "Kaksi ruusua."
Talvi oli kylmä ja maa valkeana, mutta kaksi lemmen ruusua vielä kasvoi Jumalan yrttitarhassa. Vilu ei voinut jäätää näitä kahta lemmen ruusua, sillä niitä lämmitti taivaan ilma: aurinko ei niitä pystynyt polttamaan, sillä elämän lähteestä oli niillä vesi. Kaksi lemmen ruusua samassa varressa; kaksi lemmen ruusua kahdessa hellässä nuoressa sydämessä; kaksi lemmen ja ilon ruusua!
Laulun päätyttyä kuului ikkunan alta iloista naurun tirskuntaa, ja huudeltiin: "Hyvää yötä, Thora!" "Onnellisia unia!" Poistuessaan seurue aloitti häälaulun uudelleen, ja Thora kuvitteli menijät astuskelemassa kaupunkiin käsihakaa, nuoret tytöt ja nuoret miehet.
Hän kuunteli alas kadunvartta hälveneviä ääniä, ja hetkiseksi tuntui kaikki elämä lemmen säveliin soinnutetulta; Oskar ja hän pysyisivät aina lapsina, koskaan vanhentumatta, vain käsi kädessä kirmaamassa kautta kukkaismaailman, missä jokainen rakasti heitä ja he rakastivat jokaista, eikä voinut koitua mitään varsinaisia vastuksia, koska rakkaus oli kaikki kaikessa.
Mutta juuri silloin tuomiokirkon tornikello löi yksitoista, ja hän muisti Magnuksen. Hän oli näkevinään Magnuksen samoamassa aution, valkean lakeuden poikki revontulten vavahtelevassa valovirrassa — yksinäisen miehen ratsastamassa hevosen selässä, toisen juostessa vierellä tyhjin satuloin. Magnus parka! Mutta eihän sitä voinut auttaa!
Äänet häipyivät etäisyyteen, ja kodikkaassa pesässä vallitsi hetken hiljaisuus — lämmin, hiiskahtamaton, salamyhkäinen hiljaisuus, jota ei mikään muu keskeyttänyt kuin uupumattoman meren kaukainen pauhu. Thora sulki silmänsä ja pidätteli hengitystään. Hän oli sanomattoman onnellinen! Hän vapisi kuin kiinni saatu ja kädessä pideltävänä oleva lintunen, mutta hänen pelkonsakin oli onnea täynnä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä notkahti lattia äänettömästä askeleesta, joku tuntui olevan saapuvilla huoneessa, ja sitten — Oskar seisoi hänen ylitseen kumartuneena ja painoi suudelman hänen huulilleen.