XII.
Hallitustalosta ulos mennessään Oskar kohtasi Magnuksen, joka seisoskeli portaiden alapäässä ratsuraippa kädessä ja Kultaharja kuistin suussa. Magnuksen kasvoille nousseesta tummasta pilvestä Oskar saattoi nähdä, että hänen veljensä oli ynseällä ja kapinallisella päällä, ja vihollisuuksia karttaakseen hän tervehti Magnusta ja yritti livahtaa edelleen.
"Odota", sanoi Magnus.
"Toisella kertaa", hätäili Oskar.
"Nyt", vaati Magnus, laski ison kouransa Oskarin käsivarrelle ja veti hänet eteiseen takaisin.
Oskar tulistui julkeutta ja kysäisi terävästi: "No, mitä nyt?"
"Oskar", sanoi Magnus, "kuulin, mitä makuuhuoneessa tapahtui."
"Olit siis kuuntelemassa?"
"Olin."
"Et häpeä sanoa olleesi portailla vaanimassa — kenties nelin kontan kyykkien — mitä minä vaimoni kanssa puhelin?"
"Olisin kuunnellut vatsallani ryömien, jos tarvittu olisi", selitti
Magnus, ja hänen kasvonsa synkkenivät synkkenemistään.
"Saanko kysyä, miksi kuuntelit?" kiukkuili Oskar.
"Syystä ett'en voinut menetellä muutoin."
"Miten niin?"
"Olen taannut olevani täällä tarvittaessa."
"Vaimolleni?"
"Niin."
"Suonet anteeksi, Magnus, jos sanon, että sinun olisi paljoa parempi hoitaa omia asioitasi."
"Tämä on oma asiani. Oskar, sinun on annettava lapsi takaisin
Thoralle."
"Toden totta, Magnus, heittäydyt arvaamattoman vapaaksi. Jollet olisi veljeni —"
"Pyh! Anna lapsi äidilleen."
"Jumal'auta, mies", ärjäisi Oskar, huohottaen kuin hengästyksiinsä juosseena, "luuletko todella minun antavan syrjäisen, olkoonpa tämä vaikka veljenikin, määräillä miten minun on menetteleminen perhevaikeuksiini nähden, ja matkata Thingvelliristä asti johtamaan kotoisia asioitani? Mitä oikeutta on sinulla sekaantua minun oloihini — vaimoni ja minun suhteisiin?"
Magnuksen kasvoilla tummeni pilvi yhä uhkaavammaksi, ja hän sanoi:
"Kysyt mitä oikeutta?"
"Niin juuri."
"Minä rakastin Thora Nielseniä."
"Pidät välttämättömänä sen minulle julistaa?" vastasi Oskar.
"Muistuttaaksesiko, että hän sinut hylkäsi minun vuokseni?"
"Se on valhe, Oskar Stephensson."
"Lujaa kieltä!" murisi Oskar naurahtaen, mutta hän vapisi silminnähtävästi.
"Luovuin hänestä, vaikka olisin voinut pitää hänen sanastaan kiinni. Ratkaisin tytön onnen hyväksi omaani vastaan. Luovutin hänet sinulle, tehdäkseni hänet onnelliseksi. Tämä oli ehto, jolla hänet sinulle annoin, ja mikä on tulos? Mikä on tulos, minä kysyn? Olet antanut toisen naisen saada hänen sijansa."
"Toisen naisen?" kertasi Oskar. "Sillä tapaako puhut hänen omasta sisarestaan — Helgasta?"
"Sisar tahi ei, hän on kidutellut Thoraa joka tavalla, mitä hänen itsekäs sielunsa on osannut keksiä", sanoi Magnus. "Sen hän on tehnyt, ja sinä olet häntä autellut ja viskannut pois aarteen, jota minä olen pitänyt elämääni kalliimpana."
Oskarilta puhkesi vastustava huudahdus, mutta Magnus vaiensi hänet sanatulvalla sellaisella, ettei oltu moista konsanaan kuultu hänen vaiteliailta huuliltaan. "Luuletko, ett'en tiedä millaiseen elämään johdit tuon onnettoman lapsen, silloin kun olitte poissa — sinä ja tyttö yhdessä? Ja nyt kun hänelle tulee pienokainen ja hänen miehensä palaa hänen luokseen takaisin, kuten hänen täytyykin, jos on mies, niin annat hänen sisarensa vehkeilevän sydämen riistää häneltä ainoankin onnen."
Taaskin panivat Oskarin vaalenevat huulet parhaansa nauraakseen. "Magnus", hän sanoi, "sinulle on mahdoton suuttua. Nähtävästi et tiedä, että lapsi otettiin äidiltään perheen suostumuksella ja lääkärin neuvosta."
"Ho hoo! Luuletko, ett'en tiedä, kuka sen tuuman esitti? Luuletko, ett'en näe Helgan tarkoitusta. Luuletko, ett'en kuule hänen surkeita ruikutuksiaan — yhtä hyvin kuin olisin niitä kuuntelemassa! Viaton pikku raukka on hengenvaarassa! Sen täytyy joutua hänelle — hänen on sitä vaalittava. Miksi? Saattaakseen sinut takaisin jalkainsa juureen — kiinnittääkseen sinut itseensä hinnalla millä tahansa. Ja sinä suinpäin kompastut hänen juoniinsa — kun sitä itse tahdot — kun et tunne itseäsi etkä vaimoasi etkä naista, joka ei kelpaisi hänen kengännauhojaan päästämään."
Oskar luimisteli Magnuksen ripittäessä, sillä jokainen sana osui ytimeen.
"Oskar", uudisti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen — se on parhaaksi, ole varma siitä."
"Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä parhaaksi on", vastasi Oskar ylpistyen, "ja jos tällä haavaa äidin ja lapsen on mielestäni paras olla erillään —"
"Oskar Stephensson", keskeytti Magnus, "annathan lapsen takaisin äidilleen."
"Ja jos kieltäydyn, niin millä oikeudella minua komennat?" sanoi Oskar.
"Oikeudella, minkä sain luovuttaessani Thoran sinulle", vastasi Magnus.
"Ja sillä oikeudella, minkä minä sain hänen tullessaan vaimokseni, minä menettelen hänen lapseensa nähden sikäli, kuin oikeaksi näen", uhitteli Oskar.
Siitä Magnus menetti kaiken malttinsa.
"Onko hän koira, että voit häneltä penikat riistää?" hän huusi.
"Laki antaa minulle oikeuden menetellä hänen jälkeläisiinsä nähden, miten sopivaksi katson", intti Oskar,
"Sitten hiiteen laki", huusi Magnus. "Ja jos olet kuuro pyytelyilleni, niin minä — minä —"
"Pitkitä vaan", sanoi Oskar. "Et ensi kertaa uhkaile rikkoa lakia."
"Sinä särjet tyttöraukan sydämen, ja vielä puhut minulle lain loukkaamisesta. Mutta minä teen enemmänkin kuin sen. Jollet anna lasta äidilleen, niin sen otan väkisin ja itse annan hänelle. Ja jos yksikään mies yrittää minua estää, olkoon kuka tahi mikä hyvänsä, niin jumaliste isken häneltä hampaat kurkkuun."
Ratsuraippansa lattiaan mäjäyttäen oli Magnus astahtanut eteenpäin ja pui nyrkkiään Oskarin värähtelevien kasvojen edessä, mutta portaiden yläpäästä huudettiin: "Magnus! Oskar! Magnus! Oskar!"
Anna juoksi alas portaita ja asettui miesten väliin — Oskarin hennon, notkean vartalon ja vaaleatukkaisen pään, sekä Magnuksen vantteran rungon ja mustenevien kasvojen, molempain kiivaasti läähättäessä, raivosta ja vihasta vapisten.
"Poikani! Poikani! Hävetkää! Hävetkää!" huusi Anna. "Jokainen sana kuuluu makuuhuoneeseen, ja Thora itkee silmänsä pilalle."
Magnuksen käsi vaipui alas, hän vetäysi askeleen pari sivummalle, ikäänkuin nolostuneena ja häpeissään, mutta Oskar seisoi hievahtamatta paikallaan.
"Magnus — Oskar", pitkitti Anna, "jos te kumpikin rakastatte tyttö raukkaa, joka avuttomana makaa yläkerrassa, niin eikö teidän juuri siitä syystä tulisi olla ystävyksiä eikä vihamiehiä? Ja ajatelkaahan minua, pojat. Minä olen äitinne. Tottahan saman äidin pojat voivat rauhassa elää. Imetin teitä molempia, ollessanne pieniä, ja jos teidän välillänne nyt olisi kiistaa, iskuja ja ehkä verenvuodatusta, niin se olisi kuolemani — en voisi sitä kestää."
Sitten hän kääntyi Magnukseen ja soperteli, mikäli sokaisevilta kyyneliltään kykeni:
"Magnus, et saa olla vihainen Oskarille. Hän on nuorempi veljesi, muista se. Sinä ja hän nukuitte samassa vuoteessa lapsina. Ja hänen poikana ollessaan oli tapanasi kanniskella häntä selässäsi ja tapella hänen puolestaan."
Magnus hytkähti ja kääntyi jälleen, kunnes seisoi selin äitiinsä, ja arvellen, ettei hän ollut järkytettävissä pyörähti Anna Oskariin päin.
"Oskar", hän rukoili, "sinun täytyy tehdä Magnuksen kanssa sovinto. Sinun täytyy, vaikkapa vain Thoran tähden. Muista, että sinä olet hänet saanut, Oskar, ja jos on totta, että Magnus hänet sinulle luovutti, vaikka häntä itse rakasti, niin ajattelehan uhrausta, mikä hänen on täytynyt tehdä teidän molempain hyväksi! Kenties Magnus rakastaa häntä vieläkin ja on itsensä tuominnut elinaikaiseen yksinäisyyteen hänet menetettyään. Ja kenties Magnus itkee sydämensä kuiviin hänen tähtensä, pitkät yöt pääksytysten. Noin suuresti kärsivällä rakkaudella on suuret puolustelunsa, Oskar. Eikö se anna hänelle oikeutta huolehtia Thoran onnesta? Ja jos Magnus ajattelee hänen kärsivän pikku Elinin kaipuussa —"
Oskarin kurkkua kuroi, ja hän äännähti käheästi: "Thora saakoon lapsensa takaisin, äiti. Jos lääkäri sanoo sen olevan turvallista, niin hän saa lapsen heti takaisin."
"Kas siinä", sanoi Anna, "se on kohtuus — mikään ei voisi olla sen kohtuullisempaa, Magnus. Tulehan, sinun täytyy pudistaa Oskaria kädestä."
Anna laski kätensä Magnuksen käsivarrelle, mutta tämä ei liikahtanut.
"Magnus", sanoi Anna, "olkoonkin äitisi rakkaus kaikki, mitä sinulle on enää jäänyt, mutta se pysyy kauan, poikani. Sinun ei tarvitse siitä luopua kenenkään hyväksi, eikä kukaan sitä voi anastaa. Lopultakin on äidin rakkaus paras. Se säilyy sinulla ja viihdyttelee sinua mitä tahansa teetkin ja mitä tahansa maailma sinulle tehnee. Magnus, sinun täytyy sopia veljesi kanssa — pienen veljesi kanssa — äitisi takia, Magnus —"
Magnus käännähti ja näki Oskarin edessään murtuneena, käsi ojolla. Silloin hänen oma kätensä heilahti esiin, vetäysi takaisin, heilahti taaskin, ja seuraavassa hetkessä tanakka jättiläinen kietaisi käsivartensa Oskarin kaulaan nyyhkien kuin lapsi.
Kaksi minuuttia jälkeenpäin Magnus oli matkalla kotiin, viuhutellen pitkää raippaansa Kultaharjan kiitävän pään yli ja hoilaten ja nelistäen kuin mielipuoli.