XI.
Aurinko paistoi makuukamariin Thoran herätessä hieno puna valjuilla poskipäillään ja onnekkuuden ilme silmissään; hän näki Annan murheellisena nyökkäilevän vuoteen ääressä.
"Missä lapsi on?" kysyi Thora.
"Maltahan nyt, kultaseni, hiukan", vastaili Anna.
"Missä hän on?"
"Makaa alallasi, Thora. Aikanaan saat kaikki kuulla."
"Mutta sanohan toki, missä on pikku Elinini, Anna?"
"Lupaa minulle, ett'et kiihdy, Thora, niin ilmaisen sinulle asian."
Thora nousi kyynärpäilleen ja äännähti nopeaan hengittäen: "Ethän tarkoittane vieneesi häntä pois?"
"Katsopa nyt, johan sinä kiihdyt, Thora!"
Thora mietti hetkisen ja sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani siitä, että sen sanoin, Anna. Tein siinä kovin väärin. Tiedän, ett'et kuolemaksesikaan minua tahtoisi loukata. Mutta miksi et minulle sano, missä pikku tyttini on? Hän kait on lapsenkamarissa? Otit hänet yöllä pois minulta, ja nyt hän uinailee kehdossaan — niinhän? Tahi kukaties on täti Margret vienyt hänet alas ovelle. Kas, eikö tuo olekin hän — kuuluuhan lapsen ääntä pihalta? Vai jonkun muunko pienoinen itkee tiellä? Puhu, Anna! Sinä kiusoittelet minua vain, sen tiedän. Mutta minä olen niin heikko, niin hupsu, ja sydämeni jyskii rumpuna."
Anna yhä nyökkäili ja voihkaili: "Voi sentäänkin! Voi sentäänkin!"
Thora tähysteli häntä tovin pelosta laajenevin silmin ja sitten huusi kimeällä äänellä: "Täti Margret! Tät Margret! Täti Margret!"
"Täti Margret on mennyt, Thora", sanoi Anna.
"Mennyt! Täti Margret mennyt! Ja pienokaiseni — onko hänkin poissa?"
Anna vain nyökkäili ja voihki. "Oi oi! Voi sentäänkin!"
Thora ponnistelihe noustakseen koholle vuoteellaan, mutta hänen poskensa vaalenivat ja silmänsä kierivät ja äänekkäästi kirkaisten hän pyörtyneenä valahti patjoille.
Palvelustytöt tohahtivat juoksujalkaa makuukamariin ja avasivat Thoran puristuneet nyrkit, Annan haudellessa otsaa.
"Mitä olenkaan tehnyt! Voi noita lääkäreitä! Vähän ne äidin tunteista tietävät. Ainakin se hänet tappaa. Lapsi raukkaseni! Lapsi raukkaseni! Sanokaahan vielä muuta!"
Thora tointui tuokion kuluttua ja katseli etsien ympärilleen.
"Oskar", hän äänteli, "tahdon puhutella Oskaria."
"Sinä saat, kultaseni", vastasi Anna, lähettäen palvelustytön tuotapikaa hakemaan häntä johtajan luota. Oskar harppaili yläkertaan neljä astuinta kerrallaan ja syöksähti pyrynä huoneeseen.
"Thora parkani!" hän virkkoi hengästyksissään, kumartuen vuoteen yli häntä suutelemaan.
Thoran silmät olivat olleet kuivat ja jäykät, mutta sulivat nyt ja kävivät sumeeseen. "Oskar", hän sanoi, "äitisi on lähettänyt pikku Elinimme pois — anastanut hänet yöllä — ja minä olen niin heikkona ja huonona, ett'en voi nousta häntä etsimään."
"Oi, ei rakkaani, ei äiti", vastasi Oskar. "Makaahan hiljakseen, niin selitän."
"Tuo hänet minulle takaisin, Oskar. Rakastan pienokaistani. En voi elää ilman häntä."
"Tiedän sinun häntä rakastavan, Thora, ja lupaan sinulle, että saat hänet aikanaan takaisin."
"Ei, ei, rakkaani — nyt."
"Ei ihan vielä, Thora, mutta takaan kunniasanallani, että lapsi on turvassa. Ne pitävät hänestä kaikkea mahdollista huolta."
"Mitä oikeutta on niillä pitää huolta minun pienoisestani?" huudahti Thora. "Hän on minun. Minun täytyy saada hänet takaisin. Tahdon hänet takaisin."
Thoran säihkyvät silmät, jotka muunsivat koko kasvojen luonteen, ja raivosta ja vihasta kähisevä ääni muistuttivat petoeläintä, jolta on viety poikanen. Vääntyneiden, vaaleiden kasvonpiirteiden näkö värähdytti Oskaria, mutta hän vastasi säyseästi.
"Thora, jos antaudut tuollaisiin tunteisiin, niin saatat itsesi jälleen sairaaksi ja silloin pienokainen ei milloinkaan palaa luoksesi. Jos vain kuuntelet, niin kerron sinulle kaikki. Olit peräti huonona, ennenkuin pienokainen tuli, la lääkäri pelkäsi, että voisit tehdä jotakin vahinkoa sille. Sen tähden, pelastaaksemme sinut tuskasta ja vaarasta, minä otin hänet sinulta pois vähäksi aikaa — siksi aikaa vain — kunnes olet paremmassa voinnissa ja varmempi itsestäsi, Thora."
Suuri hiljaisuus silloin valtasi Thoran valittelun ja hän kuiskasi oneasti: "Sinäkö sen siis teitkin, Oskar?"
"No — niin, rakkaani, minä — mutta mitä tein, se tapahtui omaksi parhaaksenne — sinun ja pikku Elinin. Ja jos vain odotat, vain olet kärsivällinen, niin lapsesi tuodaan sinulle takaisin ja me olemme onnellisia."
Thoran kosteat silmät kuivuivat itsestään, mutta lasimainen ja hymytön oli se valo, joka niihin tuli.
"Missä on lapseni nyt?" hän kysyi.
"Ei kaukanakaan — voinhan sanoakin, isäsi luona. Täti Margret kääräisi sen huiviin ja minä itse kannoin sinne."
"Annoit siis lapseni Helgalle?" sanoi Thora.
"No — niin, minä annoin hänet Helgalle. Mutta täti Margret on siellä nyt. Ja sitä paitsi minä aion käydä siellä pitkin päivää — joten sinun ei tarvitse vaivaantua eikä olla huolissasi mistään — ei ikinä mistään. Ymmärräthän nyt kaikki, rakkaani?"
"Kyllä, ymmärrän nyt kaikki", vastasi Thora.
Lasimaiset, hymyttömät silmät yhä tähystelivät Oskariin, mutta hän käsitti väärin niissä loistavan valon.
"Nyt sinä olet järkevä", hän sanoi. "Jokainen ihastuu kuullessaan, että olet niin ajattelevainen ja alistut, sillä kaikki luulivat, että olisit lohduton — kaikki paitsi Helga."
"Helga?"
"Helga sanoi sinun yhdessä tunnissa pääsevän entisellesi, ja oikeassa hän olikin. Helga tunsi sinut paremmin kuin kukaan meistä."
"Niin, Helga tunsi minut paremmin kuin kukaan teistä", kertasi Thora.
Sitten Oskar istuutui jalkapäähän ja jutteli hilpeästi kaikenlaisista asioista, sillävälin kun Anna, ilon kyyneleitä itkien Thoran mielialan muutoksesta, käski noutamaan Thoran aamiaisen ja viekoitteli hänet jonkun palan maistamaankin. Oskar puheli työstään — työstä, mitä aikoi tehdä, kun alkaisi, ja pian hän alkaisikin, jo hyvinkin pian. Sitten kunnianhimoisista suunnitelmistaan suurkäräjillä, ja lopuksi julistuksesta. Juhla oli määrätty tapahtuvaksi ylihuomenna; jokainen oli aikeissa mennä mukaan, ja kaupunki jäisi tyhjilleen. Itse hän oli päättänyt jäädä kotiin Thoran luo, mutta siihen nähden että koko aate oli hänen ja että hänellä oli ollut niin johtava asema tässä puuhassa, oli ihmistenkin mielestä varsin ikävää, jollei hän voinut lyöttäytyä matkaan.
"Sitä paitsi on juhlahymni, tiedäthän", jatkoi Oskar. "Olen kerrannut kuoron kanssa ja se on kovin epävarma, mutta jos uskoisin, että urkuri voisi sen pitää koossa, niin en lähtisi missään tapauksessa."
"Mitä Helga sanoo?" kysyi Thora.
"Helga? Mitäkö sanoo? Helga arvelee, että minun täytyy lähteä."
"Niin minäkin", virkkoi Thora.
"Sinäkin? Todellako? Oi miten suloinen, itseäsi muistamaton olento sinä oletkaan!" huudahti Oskar, ja Thoraa otsalle suudellen hän juoksi takaisin Eliniä katsomaan.
Lasimaiset, hymyttömät silmät katselivat hänen poistumistaan, mutta niiden valo oli epätoivon.