X.
Sillävälin Magnus lapsenkamarissa silmäili kätkyessä makaavaa lasta, joka milloin siristeli silmiään valolta, milloin kaivoi pikku nyrkkiään kasvoihinsa, milloin hentoisella pehmeällä kätösellään tarttui hänen karkeaan sormeensa. Viereisen huoneen avoimesta ovesta helähteli ääni, jonka hän niin hyvin tunsi, hieman heikompana, hieman hennompana, mutta entistään rattoisampana ja kirkassointuisempana.
"Sinäkö siellä, Magnus?"
"Niin, Thora."
"Oletko nähnyt pikku Eliniäni?"
"Parhaillaan sitä katsastan, Thora."
"Eikö hän ole kaunis? Eikö hän ole herttainen?"
"On kuin pikku enkeli."
Hilpeä liverrys kajahti toisesta huoneesta, ja sitten aloitti heleä ääni jälleen: "Se on valveilla, eikö olekin? Kuulenpa sen nauravan! Se jo nauraa, pikku veitikka! Tiedätkö että sinusta tulee sen kummi-isä, Magnus?"
"Minusta?"
"Niin, Oskar suostui siihen heti, ja ristiminen tapahtuu piakkoin."
"Se on elämäni onnellisin hetki, Thora."
"Mutta hän tuottaa sinulle vielä aika vaivat. Pikku kujeilija hänestä koituu. Etkö näe, millaiseksi hän varttuu! Magnus?"
"Näen hänet ilmettynä äitinsä kuvana, sellaisena kuin hän oli lapsena,
Thora."
Jälleen helähti avoimesta ovesta hilpeä naurahdus, ja sitten hopeankirkas ääni virkkoi taas uudestaan: "Hän vielä poikkeaa vierailemaan luoksesi maatilalle ja repii kaikki kukkaset puutarhastasi."
"Tehköönpä mitä tahtoo, Thora."
"Mutta siellähän onkin rotkoja ja onkaloita ja railoja maassa?"
"Minä pidän häntä silmällä, Thora."
Iloinen helähdys kajahti taas, mutta hiukan erisointuisena; sitten:
"Magnus?"
"Mitä, Thora?"
"Miks'et sinä mene naimisiin saadaksesi oman pikku Elinin, kuulehan?"
"Minä? Enkä mitä." Vastausta seurasi juro hymähdys ja jupinaa "köyhästä maamiehestä."
Sitten hopeankirkas ääni kävi vakavaksi ja suloisen suojelevaksi, toivotellen hänen elämäänsä Thingvellirissä onnelliseksi ja menestyväksi. Eihän se suurellista ollut, tietystikään ei Oskarin laista huomattua uraa — jolle Oskar nimittäin joutuisi — ja vaati tiukkaa työtä varhain ja myöhään, mutta kuitenkin —
"Mutta, Magnus, etkö olekin ollut täällä kolme päivää? Kuinka olet voinut poistua niin pitkäksi aikaa?"
"Korvaan sen kotiin tultuani, Thora."
"Mutta Anna sanoo, ett'et ole ollut makuulla sen koommin kuin tulit, ja nyt on julistuspäivä tulossa ja se tuottaa sinulle suuria hommia majatalossa."
"Minä olen väkevä, Thora — hirveän väkevä", selitti Magnus.
Thora vaipui takaisin vuoteelleen ja virkahti, kasvoillaan punehdus, jota ei kukaan ollut näkemässä: "Magnus, minä luulen — luulen tosiaan, että sinä tekisit minun tähteni mitä ikinä tahansa."
Juro naurahdus oli vastauksena, puolittain tukahtunut, kuin partaan pärähtävänä, ja sitten virkkoi väkinäinen ääni: "Tekisin kai, Thora."
"Ja jos tarvitsisin sinua — tahi lapsonen — niin sinä vannaankin seuraisit meitä, kuten kerran sanoit, maan ääriin?"
"Sano vain 'tule', niin tulen, Thora."
Tätä seurasi hetken hiljaisuus; sitten pulpahteli jälleen hilpeä nauru, ja Magnus tunsi kuumenevansa hiusmartoa myöten.
"Mutta sitä ei tietysti voi tapahtua, Magnus. Meillä on Oskar, joten emme voi konsanaan tarvita sinua."
"Ette, minua ette voi konsanaan tarvita, Thora."
Sinä hetkenä Anna ja täti Margret palasivat, neuvottelusta kiihkoissaan ja hermostuneina, ja tuuppasivat Magnuksen ulos huoneesta. Sitten, lasta yölepoa varten kylvetettäessä suljettujen ovien takana, tavanmukaisen kirkumisen säestyksellä, Anna suori Thoran hiukset yöksi, ja Thora pakisi Magnuksesta.
"Ihmiset pitävät häntä jäykkänä ja hidasmielisenä, mutta kyllä hän vielä jonakuna päivänä heitä hämmästyttää", hän sanoi.
"Palmikoinko kuin ennenkin?" kysyi Anna.
"Aivan kuin ennen. Mutta kätesihän vapisevat tänä ihana, äiti!"
"Sen se hoiteleminen tekee."
"Magnus parka! Hänellä ei ole ainoatakaan itsekästä ajatusta sydämessään. Mikä tahansa tyttö voisi häntä rakastaa, ja kenties, jollen olisi koskaan tuntenut Oskaria —"
"Tohtori Olsen sanoo, että sinun tulee ottaa pulveri tänä iltana, lapseni. Se saa sinut nukkumaan aamuun asti."
"Sinun se nauttia pitäisi — sinun ja täti Margretin."
"Oi, jos sen voisin tehdä puolestasi, niin hätäkö olisikaan, rakkaani", huoahti Anna. "Mutta tässä se on — juo pian, tahi minä ehkä juon."
Thora maistoi Annan ojentamasta lasista ja sanoi: "Tuossa meni! Tuo nyt lapsi tänne."
Täti Margret toi lapsen, hyssytellen sen uneen, ja laski hellästi äidin syliin.
"Voi sitä nypykkää! Se ei unijuomia kaipaa. Rakas, rakas tyttöseni! Mutta, mitä ihmettä — täti Margretinkin kädet vapisevat! Olen näännyttänyt teidät molemmat."
"Mitäs tyhjää! Nukuhan pois. Minä väännän liekin alemmaksi", vastasi täti Margret, käänsi kierrintä ja asetti lampun vuodeuutimien taakse pöydälle.
"Olet niin hyvä minulle! Jokainen on minulle hyvä", kuului vuoteen pimennosta heikommin.
"Kun sinua jokainen rakastaa, Thora", huomautti Anna kyyneltyen. "Se sinun täytyy aina uskoa, tapahtui mitä tahansa."
"Suloista on olla rakastettu! Jos vain voisin ajatella sen kestävän —"
Lapsi kävi levottomaksi, ja Thora alkoi hyräillä sitä uneen —
"Vaipuos, lapsonen, enkelinä unehen; silmäsi umpeen luo —"
Raukea ääni lauloi säkeen ja pysähtyi; toisen, ja taas pysähtyi, ja sitten virkahti heikosti:
"Olisipa suloista näin uinahtaa jonakin päivänä lapsi ja minä — herätäkseen taivaassa!"
"Sh!"
"Oskarin vuoksi olisin pahoillani, mutta sittenkin —"
Heikko ääni sopersi, keveä hengitys kävi vitkallisemmaksi, sinervät silmäluomet painuivat umpeen, kalpeat huulet jäivät raolleen, valkeat käsivarret höllenivät, ja sitten nuo kaksi lasta, äiti ja pienokainen, lepäsivät unen helmassa yhtenä.
Äänettöminä istuivat molemmat vaimot hämyssä jonkun minuutin kuin rikolliset, muuta kuulematta kuin kellon raksutuksen. Sitten täti Margret hiipi Annan luokse, joka värjötteli pää mustaan silkkiesiliinaan peitettynä, ja kuiskasi:
"Oskar odottelee ovella. Jos se laisinkaan on tehtävä, niin on se nyt tehtävä."
Anna sieppasi verhon silmiltään ja näki Oskarin seisovan kynnyksellä viitta yllään. Hän nousi tutisevin jäsenin ja hamuili vuoteen luo. Sen ääreen hän pysähtyi tuokioksi kuuntelemaan Thoran säännöllistä hengitystä. Sitten hän veti äidin valkeat käsivarret erilleen ja nosti lapsen niiltä.
Täti Margret kietaisi nukkuvan pienokaisen ympärille huivin ja Oskar verhosi sen viittaansa.
"Yö on lauha, ei se kylmety", hän sopersi. Silmänräpäyksessä hän sujahti ulos, täti Margret kintereillään. Sitten Anna hoippui ulompaan kamariin ja peitti taas kasvonsa. "Oi, Jumala minulle anteeksi antakoon! Anteeksi, anteeksi!" hän nyyhki.