XII.
Totuus kulkee hitaasti pitkän taipaleen takaa, mutta valhe lentää tuulen siivillä. Kertomus Oskarin kuolemasta pelihuoneessa Rivieralla saapui Islantiin ensimmäisellä laivalla.
Kolme päivää ennen höyryaluksen saapumista istuskeli Magnus äitineen heidän maatalonsa edustalla Thingvellirissä. Anna kehräsi ja Magnus punoi köyttä pienen pojan avulla, joka kiersi viipsinpuuta parinkymmenen askeleen päässä hänestä. Lampaiden keritseminen oli äskettäin päättynyt, eikä heinänkorjuu ollut juuri vielä alkanut.
Aurinko oli menossa mailleen Almanagja-tunturin kallionkärkien taa. Mustikanvarret punersivat rotkon vihertävän veden partailla, ei kuulunut illan tyynessä muuta ääntä kuin Axe-kosken solina, karjan mylvintää ja kuovin uikahteluja. Mutta sitten sekaantui rukinpyörän hyrinään ja köysikoneen siu'untaan hevosenkavioiden kumeaa kopsetta ontolta tantereelta, ja Anna alkoi kuunnella.
"Sieltä kait on posti tulossa", hän virkahti.
"Ehkä on", vastasi Magnus kääntymättä katsomaankaan tielle, joka vielä oli tyhjä rotkon mutkalle asti, missä kääntyi alaspäin tasangolle.
"Lieneeköhän kirjettä Oskarilta!"
"Miksi sellaisia arvelet, äiti? Onko hän kolmeen vuoteen vastannut kirjeeseesi? Onko hän ollut kylliksi säädyllinen vastatakseen ilmoitukseen isänsä kuolemasta? Ei!"
"Kuitenkaan en saata lakata toivomasta. Hänen täytyy nykyään tietää, että sinä olet ottanut maatilan huostaasi, ja ehkäpä hän vain odottaa lähettääkseen sinulle apua."
Magnus ei vastannut mitään, mutta köysi suhisi voimakkaammin.
"Se on totta, että hän ei tiedä kaikkea. Hän ei tiedä, että hänen isänsä ei jättänyt jälkeensä muuta kuin velan pankkiin ja että pankki on ollut niin ankara…"
"Äiti, jos te tuolla tavoin jatkatte, niin en saa koskaan tätä köyttä valmiiksi. Minä en tahdo, että kukaan maksaa minun edestäni, ja pankki saa omansa joka jouluksi, jos siinä kova työ on auttaakseen."
"Sinä raadat itsesi kuoliaaksi — sen sinä teet, Magnus hyvä. Panit Asherin pois palveluksesta talvella, kun lumi peittää maan, vaikka hän oli niin oivallinen karjanruokkija; ja nyt kun heinä on niitettävä ja karitsat teurastettavat lasket myöskin Jon Vidalinin menemään."
"Meidän täytyy niukentaa talouttamme tavalla tai toisella, ja mitä aikaisemmin aloitamme, sitä parempi — tiedäthän, että on liian myöhäistä säästää, sitten kun jo jauhotynnyrin pohja paistaa."
"Sellaista sinä sanot niukentamiseksi — panet kaikki palkolliset pois, joista olisi apua maantöissä, niin ettei jää jäljelle muuta kuin talontäysi akkaväkeä, josta ei mitään hyötyä lähde."
"Miten niin? Kenestä ei ole hyötyä, äiti?"
"Esimerkiksi Gudrunista. Hänhän vain lypsää lehmät aamulla, uuhet illalla, jotka molemmat askareet minä saattaisin itse tehdä ja siten säästää hänen elatuksensa ja palkkansa."
"Loruja, äiti! Sinä et ole enää kylliksi nuori noustaksesi ylös kello neljältä kesät talvet, enkä tahdo kuulla siitä puhuttavankaan."
"Sitten Maria — hän on liian vanha kyetäkseen mihinkään. Mitä hyötyä hänestä on?"
"Maria on ollut talossa jo ennen syntymääni, emmekä saata ajaa häntä pois nyt, kun hän on vanha ja luuvaloinen."
"Entäs Erik", virkkoi Anna hiljentäen ääntään ja vilkaisten vyyhdinpuuta kiertävään poikaan.
"Erik? Pieni poika raukka, joka on menettänyt isänsä. Eikähän hän palkakseen saa muuta käin karitsan."
"Tänä vuonna hän saa lampaan, muistathan, ja sitäpaitsi maksaa hänen ruokansa — mutta jos sinä haluat pitää orpokotia ja hoitolaa heikkoja varten…"
"Hei, hei! Siellä on posti! Ja kenen on se nyt tuonut muassaan? Rehtorin! Rehtorin ja vielä kaksi outoa herraa!" huudahti Magnus, kun neljän ponihevosen vetämät, purjekankaalla katetut vaunut jyrräsivät sillan yli vesiputouksen luona ja sitten nelistivät majatalolle.
"Tervetuloa, rehtori", lausui Anna.
"Kiitoksia, Anna. Nämä ovat ystäviä Amerikasta, jotka matkustelevat maatamme katselemassa. Haluaisimme levätä täällä yön ja matkata geysirille aamulla."
"Kernaasti! — Maria! Gudrun! Jon Vidalin!" huuteli Anna, ja sill'aikaa kun muukalaiset vietiin vierashuoneeseen ja hevoset pantiin talliin, astui rehtori sisälle Annan ja Magnuksen luo, ja he alkoivat puhella keskenään salin pöydän ääressä.
"Te näytätte toki terveeltä, Anna!"
"Samoin tekin, rehtori."
"No kyllä; vanha puu palaa hitaasti. Mutta tulen usein ajatelleeksi, onko hyvä, että elää kauan. Parempi mennä aikaisin levolle kuin valvoa liian myöhään, se on minun mielipiteeni."
"Onko hiljattain tapahtunut mitään uusia ikävyyksiä kaupungissa?"
"Johtaja on vihdoinkin sortunut, mies parka."
"Tarkoitatte, että hän…"
"On joutunut täydelliseen vararikkoon ja myydään piakkoin puille paljaille — liike, huoneisto, kaikki."
"Margret Nielsen raukka!"
"Ja mihin lapsi joutuu?" kysyi Magnus.
"Luulen, että hän luopuisi siitä nyt. Totuuden sanoakseni hän on muuten tätä nykyä hyvin katkeroitunut Oskarille. 'Ei kyyhkysenpoikaa tule korpin munasta', lausui hän eilen."
"Sanoiko niin?"
"Niin kertoo ministeri hänen sanoneen — mutta ministerihän se saattoikin hänet vararikkoon."
"Ja minä kun luulin, että he olivat niin hyvät ystävät; ja kun Stephen parka kirjoitti anomuskirjoja kuninkaalle…"
"Ette siis ole kuullut mitä tapahtui Thoralle?"
"Thoralleko?" kysäisi Magnus.
"Thoran haudalle, tarkoitan. Panee veren hyytymään suonissani, kun sitä ajattelen."
"Kertokaa meille", pyysi Anna.
Ja sitten rehtori kertoi, miten ministeri ulkomailta saamiensa ohjeiden mukaan toimien oli määrännyt Thoran haudan avattavaksi ja muutamat sinne haudatut musiikkisävellykset otettavaksi ulos. Hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut ja paperit lähetetty Englantiin, miten johtaja oli kuullut siitä ja vimmastuneena uhannut panna ministerin syytteeseen, minkä johdosta tämä, tehdäkseen johtajan siihen kykenemättömäksi, oli saattanut pankin vaatimaan hänet vararikkoon.
Rehtorin kertoessa istui Magnus virkkamatta sanaakaan, mutta hänen poskensa kalpenivat kalpenemistaan, hänen silmänsä kiiluivat ja huulensa vapisivat. Sillävälin peitti Anna kasvonsa ja oihkaisi:
"Se on varmaan ollut Niels, joka sen teki, minä en koskaan siitä pojasta pitänyt — hän oli aina liiaksi isänsä kaltainen — ja nyt kun hän on…"
"Ei se ollut Niels, Anna. Se oli Oskar."
"Oskarko?" huudahti Magnus tarttuen molemmin käsin pöydän kulmiin.
"Voi minun päiviäni! En olisi sitä Oskarista uskonut. Mutta kuka tietää, miten häntä lie kiusattu ja vietelty? Ehkä hän oli köyhä, niin, ehkä hän sittenkin oli puutteessa ja hänelle tarjottiin rahaa. Tapahtuu niin äkillisiä myllerryksiä siellä vierailla mailla — kukaties hän oli kuolemaisillaan nälkään Lontoon kaduilla…"
"Hän ei lainkaan ollut Lontoossa. Hän oli Monte Carlossa tai Nizzassa tai jossakin siellä päin."
"Tarkoitattekin siis, että hän vain tarvitsi rahat — samaan kuin ennenkin, kun hän — minä en saata uskoa sitä."
"Ole hiljaa, äiti", tiuskaisi Magnus, synkän karkea sointu äänessään, ja sitten kääntyen rehtorin puoleen lisäsi: "Kuka sen teki — itse työn, tarkoitan."
"Merimies Hans — ketään muuta eivät nähtävästi saaneet."
"Merimies Hans", toisti Magnus samalla käheällä korpin-äänellä, ja pöydän rutistessa hänen jyhkeiden nyrkkiensä puristuksesta muuttuivat hänen kasvonsa tylyiksi ja julmiksi.
Koko lopun päivää käveli Magnus edestakaisin talossa, hiiskumatta kellekään sanaakaan, ja seuraavana aamuna hän vieraiden jatkettua matkaansa satuloitsi Päistärikön ja ratsasti pois Reykjavikia kohti. Anna näki hänen lähtevän, kutsui Vidalinin ja hoputti:
"Ota nopein hevonen ja ratsasta alatietä kaupunkiin. Etsi siellä merimies Hans — käske hänen paeta, ennen kuin Magnus tulee, ja ikipäiviksi."