XI.
Sanomalehti putosi Oskarin käsistä ja hänen riemunpuuskansa katosi. Hän ajatteli, että tämä uutinen leviäisi kauaksi, että se saapuisi myöskin Islantiin, jossa hänen äitinsä kuulisi sen ja tyttärensä saisi tietää tulleensa isättömäksi.
Pieni Elin oli vielä liian nuori tunteakseen surua, mutta miten saattoi hän sallia äitinsä kuulla, että poika oli kuollut ja itkeä häntä kuin ainiaaksi menetettyä? Se oli liian julmaa; se oli mahdotonta; hän kirjoittaisi heti äidilleen; hän salaa ilmoittaisi olevansa elossa ja peruuttaisi tiedon kuolemastaan.
Mutta sitten seurasi jäätävänä ajatus, että vaikka hän saattaisikin tehdä tyhjäksi kuolemastaan sepitetyn valheen, niin ei hänen käynyt kieltäminen rikostaan. Ja kun äiti parka kuvittaisi poikansa pakoilevaksi alhaisen menettelyn seurauksia, lymyileväksi Lontoon köyhälistökortteleissa ja kätkeväksi kasvojaan ystäviltään, niin moisen lopun häpeä olisi kuolematakin katkerampaa ja äitikin toivottelisi häntä kuolleeksi.
Tätä hän ei ollut ennen ajatellut, ja tuskassaan ja hämmennyksessään hän nousi pöydästään lyöttäytyen taas katuja mittelemään. Kotvasen kuluttua hän huomasi astuvansa Madeleine-kirkon portaita ylös, tuskin tietäen mitä teki, mutta seuraten vain ajan kuluksi kansantulvaa, joka kulki kirkkoon.
Oli rukousjumalanpalveluksen hetki — kaunein, lempein ja liikuttavin kaikista katolisen kirkon menoista. Seurakunta oli etupäässä naisia, ja hienojen, silkkipukuisten rouvien ja neitien joukossa, joiden vaunut ulkopuolella odottelivat, nähtiin köyhiä kukkastenmyyjättäriä, sillä ristin yhdyskunnassa ei ole säätyjakoa. Eräällä vaimoraukalla, joka polvistui lähelle Oskaria, oli sellaiset surulliset, murheen myrskyjen murtamat kasvot, joita risti joka kirkkokunnassa ja joka maassa vetää puoleensa, sillä sen valtakunta on sorrettujen, murheellisten ja sydänsairaiden valtakunta.
"Jonkun äiti", ajatteli Oskar, kun nainen teki ristinmerkin ja huokasi. Mutta kun tämä nosti väsyneet silmänsä alttariin päin, maailman äidin kuvaa kohti, niin hänen kaihoiset kasvonsa kirkastuivat ja huulille ilmestyi vieno hymy, ikäänkuin enkeli olisi astunut alas kuiskaamaan hänelle lohdutusta.
Ja kun urkujen suloiset sävelet sitten tulvivat kautta suuren temppelin, oli Oskar vähällä heltyä itkuun, ja ajatellen omaa äitiään, joka oli niin kaukana, hän sanoi itselleen, että vaikka hän uskoisi poikansa kuolleeksi, niin kyllä kuoleman enkeli häntä lohduttaisi. Oskarin viat annettaisiin anteeksi, erehdykset unhotettaisiin ja haudan tomu peittäisi kaikki hänen rikkomuksensa. Äiti tuntisi itsensä onnellisemmaksi kuollutta poikaansa ajatellessaan kuin mitä koskaan oli saattanut olla tämän eläessä, ja vaikka tuntuisikin kipeältä asiata tältä kannalta ajatella, niin hänhän siitä kärsi eikä äiti. Tämän sydänraukka pääsisi lepoon.
Hän ajatteli myöskin Magnusta, mitenkä tämän viha leppyisi hänen kuullessaan veljensä kuolleen ja hänen raivonsa leimuavat liekit sammuisivat. Sitten hän ajatteli vihollisiaan kotona: nämäkin lakkaisivat häntä herjaamasta ja hän pääsisi häpeästä, moitteesta ja halveksimisesta unohduksen armeliaaseen rauhaan. Lopuksi hän ajatteli pikku Eliniään; hänen herttainen äiditön tyttärensä ei enää kuulisi tylyjä sanoja lausuttavan isästään, vaan tottuisi ajattelemaan häntä vain sellaisena, joka oli aikaisin kuollut. Oi siunattu ja armahtavainen kuolema, joka saat vihamiestemme vainot talttumaan ja rakastavaistemme rakkauden kasvamaan suuremmaksi!
Katkerata oli kuitenkin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että oli kuollut — kuollut häpeässä ja vieraalla maalla, äidin kyynelten putoamatta kasvoille ja lapsensa itkemättä vuoteen ääressä, mikä on kuolevaisten murheellisena lohtuna. Mutta juuri tällä hetkellä vaikenivat sävelet, kello kilahti alttarilla, ja kun hän kohotti silmänsä ja näki papin kohottavan hostiaa, niin hänet valtasi juhlallisen pelokas tunne ja hän lausui itselleen, ettei hän suinkaan itse ollutkaan kuollut, vaan ainoastaan hänen syntinsä ja kurjuutensa, ja että hän saattaisi nousta, jos vain todella tahtoisi, kuoleman varjosta uuteen ja parempaan elämään.
Sitten muuttui tämä ajatus melkein hänen tietämättään rukoukseksi, ja hän huomasi rukoilevansa, että hänen sallittaisiin aloittaa uudestaan, jättää menneisyys selkänsä taa ja tästä lähin ajatella elämänsä menetettyjä päiviä ikäänkuin siementä, joka ei ollut kuollut, vaikka hän sen oli tallannut jalkojensa alle lokaan. Vain sydämestä tulevat sanat osaavat sydämeen, ja hänen suunnittelemassaan tulevaisuudessa saattaisi hänen häpeästään ja kärsimyksestään nousta vastaisuudessa ääni, joka puhuisi toisiin sieluihin, jotka olivat synnin tahraamat kuten hänen sielunsa.
Mutta kuka hän oli, että hän kenellekään puhuisi? Vain tuhlaajapoika kaukana vieraalla maalla, joka oli tuhlannut tavaransa vallattomaan elämään ja opittuaan vihdoin tuntemaan itsensä, nyt kun ei kukaan enää tahtonut hänelle mitään antaa, käänsi silmänsä kotoa kohti huutaen: "Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä ole enää mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!"
Jumalanpalvelus loppui ja ihmiset nousivat paikoiltaan. Kun Oskarkin nousi, niin hän hoki itselleen todenteolla vielä jonakuna päivänä palaavansa takaisin kotiin. Vielä vähän aikaa, vielä vain vähän aikaa, sitten hän palaisi Islantiin. Hänen isänsä oli kuollut, niin, hänen armas isäraukkansa oli kuollut; mutta hänen äitinsä olisi elossa ja hän koettaisi korvata hänelle kaiken, mitä tämä oli hänen tähtensä kärsinyt, ja kuivaisi kaikki hänen kyyneleensä. Myöskin hänen lapsensa oli siellä ja hänet hän vaatisi omakseen, kuten aina oli aikonutkin, ja vaikkapa tämä ei edes tuntisi hänen kasvojaankaan, niin hän kuitenkin tajuaisi luonnon äänen ja suostuisi häneen, ja hän olisi tytölle isänä, johtaen ja suojellen häntä. Ja tyttö olisi hänen tyttärensä, ilahuttaisi ja lohduttaisi häntä ja saattaisi rakkaudellaan hänet unohtamaan elämänsä kärsimykset. Vain vielä vähän aikaa, vain vielä vähän aikaa!
Tultuaan ulos suuresta kirkosta hän tunsi ikäänkuin kohonneensa puhtaampaan ilmapiiriin, missä ei enää ollut pakolaisena ihmissuvun kostolta, vaan syntinsä anteeksi saanut sielu jälleen syntyneenä siunatussa ylösnousemuksessa. Ja istuuduttuaan Calais'hen vievään junaan hän alkoi aprikoida, millä uudella nimellä esiintyisi tässä juuri aloittamassaan uudessa olomuodossa.
Sen täytyi olla nimi, joka kylliksi salaisi hänen omansa, mutta kuitenkin hänen synnyinmaalleen ominainen, joten hän, paljon vaivattuaan päätään ja muistiaan, vihdoin valitsi nimekseen Kristian Kristianssonin, tämä nimi kun ei ainoastaan vastannut noita ehtoja, vaan siihen vielä yhdistyivät erityiset jalot muistot, ainiaaksi kieltäen häntä alentamasta päämääränsä lippua.
Mutta saatuansa uuden nimensä hän tunsi sydäntään kirvelevän ajatellessaan, että Oskar Stephensson ei enää olisi hänen nimensä. Stephen oli ollut hänen isänsä nimi ja hänen isäraukkansa oli odottanut hänen vievän sitä eteenpäin yhä voimallisemmin ja kunniakkaammin. Oskarina oi häntä hänen äitinsä vaaliskellut ja hänen äänensä soinnuin se nyt palautui poikuuden armaimpien ja onnellisinten muistojen kanssa. Hän kuuli sen myöskin Thoran kuiskaamana, kun tämä sen lausui onnesta ja lemmestä morsiuskammiossaan väristen, myöhemmin äitiyden hellässä riemussa ja sitten epätoivonsa rukoilevassa tuskassa. Haudatessaan nimensä tuntui Oskarista kuin olisi hän haudannut osan itseään. Mutta olihan Oskar Stephensson kuollut, eikä se nimi enää saattanut olla hänen nimenään.
Varhain aamulla hän saapui Lontooseen ja nyt kuusikuukautisen poissaolon perästä tunsi, ikäänkuin olisi ollut kuollut ja herännyt elämään jälleen. Tyhjien katujen kaikuessa hänen askeleistaan rohkaistui vähitellen hänen mielensä ja hän katseli pelkäämättä tulevaisuuteen. Vaikka palasi ilman ystäviä ja melkein rahatonna, hän näki itsensä sellaisena, miksi jonakuna päivänä tulisi — säveltäjä Kristian Kristianssonina, rikkaana, arvossapidettynä ja ehkä kunnioitettuna, jopa rakastettunakin. Siihen saattaisi kulua kuukausia, vuosia, mutta Jumalan avulla se aika kerran saapuisi. Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!
Hän oli alussa aikonut etsiä itselleen asunnon, jossa olisi tuiki tuntematon, mutta nykyisessä innostuksessaan näytti hänestä tarpeettomalta, joten hän päätti palata vanhaan kotiinsa Short-streetille. Westminsterin sillalle saavuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi katselemaan niitä kodittomia viheliäisiä olentoja, jotka vielä nukkuivat rantapengermillä ja penkeillä, muistellakseen sitä iltaa, jona oli ollut yhtenä noista ja ajatellakseen toista iltaa, joka pian tulisi ja jolloin hänen uuden elämänsä ensi hedelmät olisivat hänen käsissään.
Hän näki tämän kaiken ikäänkuin tulevaisuutta heijastelevassa kuvastimessa. Esirippu laskeutuisi hänen uuden oopperansa ensi esityksen jälkeen, ja ahdinkoon asti täyttyneessä teatterisalissa pauhaisivat myrskyiset suosionosoitukset. Kerta toisensa perästä huudettaisiin laulajat esille, ja sitten vaadittaisiin kiihkeästi ja äänekkäästi tekijää näkyville. Huudot kävisivät huumaaviksi, koko kuulijakunta kuninkaallisten aitiosta ylimmälle parvekkeelle asti kutsuisi esille tuntematonta miestä, joka oli huokunut kärsivän sielunsa vanhaan taruun, loihtien kuivuneet luut eloon. Mutta tuntematon ei astuisi esille; hän ei olisi saapuvilla. Missä hän olisi? Hän olisi alhaalla täällä — täällä yötaivaan alla, itkien ilosta ja kiitollisuudesta ja tyhjentäen taskunsa näille kodittomille kurjille muistoksi siitä yöstä, jolloin hänkin oli koditon ja hyljätty, vannoen, ettei enää koskaan unhottaisi ystävätöntä ja langennutta eikä olisi tyly syntistä ja eksynyttä kohtaan. Hän mielessään näki kaiken tämän tapahtuvan yhtä selvästi, kuin jos se jo olisi toteutunut. Se varmasti toteutuisi! Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!
Hänen ehtiessään Short-streetille olivat hautausmaan ruumisvaunut juuri kääntyneet kadun kulmasta ja kulkea kolisivat aseman holvikäytävää kohti. Melkein kaikki ikkunaverhot numero 1:ssä olivat vielä alaslaskettuina, mutta hänen epäröiden seisahtuessaan ulkorappusten eteen avautui ovi ja nuori nainen astui ulos kiulu ja pesuluuta kädessä, hiukset käherrystötteröissä. Tämä tähysteli Oskaria kuin muukalaista, mutta Oskar puolestaan tunsi naisen heti.
"Etkö muista minua, Jenny?" hän kysyi.
Äänen kuuluessa kuvastivat Jennyn kasvot hämmästystä, mutta tätä seuraava hymyily osoitti, että tyttö jo tunsi miehen.
"No ilmetty ihme! Herra Steevison! Tekö ihka itse? Niin on näkönne käynyt toiseksi, ett' olin selälleni pyllähtää kun suunne avasitte."
"Voinko saada asunnon täällä, Jenny?"
"Voitte hyvinkin. Ja osuitte paki parahiksi. Ikään hautasimme viinurin — siitä tulee keskiviikkona viikko — ja sen huone on juuri siistitty. Tulkaa sisälle, herra Steevison."
"Hiljaa, Jenny! Se ei enää ole nimeni."
"Eikö ole?" virkkoi Jenny hämmästyneenä, ja sitten hän, ikäänkuin tajuten asian, äkkiä lisäsi: "Niin, naimisissa sitä olen minäkin ja toisen niminen. Minä olen nyt mrs Cobb, ja otin huostaani talon hoidon ja koko hynttyyt, kun emäntä sai halvauksen. Mieheni nukkuu kellarissa." He olivat nyt astuneet eteiseen, ja laskien kiulunsa alas huusi Jenny maakerroksen porraskaiteitten yli:
"Jim! Jim Cobb, senkin laiskajaakko, köhnippäs ylös katsomaan vanhaa tuttua."
"Älä häntä nyt häiritse. Toinen kerta. Minä olen väsyksissä."
"Siltä totisesti näytättekin. Hoksaapa tuon jo naamasta. Taisi kohdella teitä pahasti. Tiesihän sen. Semmoisia ne naiset aina ovat. Parasta kun oisitte pysynyt minun luonani — minä olisin ollut oikein hyvä teille silloin enkä olisi ikänä pyytänyt niin mitään. Menkäämme siunaaman ajaksi sisään, niin laitan teille vähän haukattavaa. Kattila on juuri kiehumassa ja saatte kupin teetä ja hiukapalan ihan tuossa paikassa."
Jenny mennä sujahti portaita alas kuin vanha tohveli, ja Oskar astui viinurivainajan vierashuoneeseen, istahtaen kiiltävälle nahkasohvalle. Hän muisti istuneensa siinä jo ennen, muisti kuka oli istunut hänen kanssaan, muisti kaikki mitä oli sen jälkeen tapahtunut, ja silloin hänen tulevaisuudenunelmansa lyhyeksi hetkeksi pettivät; hänen toivonsa ja aikomuksensa horjuivat, kaikki muu pakeni pois hänen mielestään paitsi suloisen katkera muisto siitä naisesta, jota hän oli rakastanut ja jonka oli menettänyt. Epätoivo lannisti hänet peräti.