X.
Oskar hädin tuskin pystyi taistelemaan huumaustaan vastaan siksi kauan, että pääsi asemalle ja sai etsityksi toisen luokan vaunun; mutta siellä hän aivan pökertyi. Hän oli kuin raavas, joka teurastushuoneessa on saanut iskun otsaansa ja jolta kaikki tarmo ja tunto on herpautunut.
Katsahtaessaan katosta riippuvaan lamppuun ja nähdessään leijailevaa savua sen ympärillä hän luuli ensin, että vaunu paloi, mutta uudestaan kattoon katsoessaan ei hän savua enää nähnytkään ja älyten silloin näkönsä vikaantuneen arveli tulevansa sokeaksi. Hänen korvissaan humisi kovasti ja hän piti sitä aluksi junan tärinänä, mutta junan pysähtyessä jatkui huminaa yhä, joten hänen kuulonsakin oli kärsinyt ja hän luuli tulevansa kuuroksi. Kaksi rautatienpalvelijaa astui vaunuun tarkastamaan matkalippuja, mutta vaikka hän näki heidän huultensa liikkuvan, ei hän saattanut kuulla heidän sanojaan eikä oikein ymmärtää heidän tarkoitustaan, kunnes he kääntyivät mennäkseen pois, jolloin humu hänen päässään hetkiseksi taukosi ja hän kuuli toisen sanovan toiselle: "Juovuksissa, mies parka!"
Tätä kesti yön pimeät tunnit, ja aamun koittaessa olivat hänen kokemukset vieläkin kauheammat. Valon ensi pilkkeessä hänen tylsistynyt sielunsa heräsi, ja kovalla tuskalla, jota saattoi verrata luodinhaavan tuottamaan jälkikivistykseen, hänelle selvisi tilansa koko surullisuus. Hän oli mitä halpamielisimmän ja häpeällisimmän menettelyn seurauksia paossa — menettelyn, joka oli vielä halpamielisempi ja häpeällisempi sen vuoksi, että mitään lakia ei ollut sitä rankaisemassa.
Oli hän jo ennestäänkin syvälle vaipunut, mutta ei toki näin syvälle kuin nyt. Tämän alemma ei ihminen voinut vajota, jos kuitenkin eli muiden ihmisten nähtävissä ja saman taivaan alla kuin muutkin. Ja hän oli tähän kuiluun vajonnut, hän, Oskar Stephensson, kotimaansa kuvernöörin poika! Isäänsä ajatellessaan hän kiitti Jumalaa, että kuolema oli korjannut hänet tätä häpeää näkemästä.
Jokainen valtimo hänen ruumiissaan tuntui vuotavan verta, jokainen jänne ratkeavan. Kun aurinko valaisi hänen kaameata yksinäisyyttään, se ikäänkuin korvensi hänen aivojaan, minkä vuoksi hän veti ikkunaverhon alas, sulkeakseen pois päivän.
Nyt alkoivat naismatkustajat liikkua junan käytävällä, ja hän ajatteli Helgaa. Vaikka tapahtumat tuntuivat hänestä niin etäisiltä, kuin olisivat kuuluneet toiseen elinkauteen, niin hän kuitenkin mielessään näki Helgan pelästyneet kasvot, kun tyttö eilis-iltana hiipi pois hänen luotaan ja jätti hänet yksikseen tuona kamalana hetkenä, jolloin näytti varmalta, että hänen täytyisi kärsiä rangaistus rikoksesta, johon tämä oli hänet houkutellut. Hän herätti Oskarissa halveksumista pelkuruudellaan, inhoa petollisuudellaan, vihaa koko olennollaan. Ja Oskar päätti, ettei rakkaus Helgaan enää milloinkaan saisi häntä villitä. Hän vuoroin kirosi Helgaa, vuoroin itki. Helgastako hänen piti joutua tällä tavoin ajattelemaan? Helgasta, joka vuodet läpeensä oli ollut niin kallis hänelle, joka oli ollut niin kovin lähellä hänen sydäntään, lähempänä kuin isä, lähempänä kuin äiti, lähempänä — taivas sen anteeksi suokoon — kuin oma vaimo ja lapsi? Helgasta, joka oli ollut hänen seurassaan varhain ja myöhään, jonka pehmeä ääni alituiseen oli soinut Oskarin korvissa, jonka suloinen kuva alati oli hänen sydämessään asustanut — tuestaan ja innostuttavasta hengettärestänsä? Helgasta, jota hän oli rakastanut ja aina rakastaisi, mitä tahansa tämä hänelle tai hän tälle tekisikin? Oi Jumala, Jumala armahtakoon ja auttakoon!
Vieläkin hänen hellyytensä ja kyyneleensä olivat vihaa ja vimmaa voimakkaammat, mutta Helgan täytyi kärsiä rangaistus petollisuudestaan ja itsekkyydestään, rangaistus hänen kauttaan. Nyt hän tiesi, miten se olisi tehtävä! Sanat, jotka olivat kumean rummutuksen kaiun tavoin jymisseet hänen korvissaan, kun hän juoksi ulos pelitalon puutarhasta, kaikuivat niissä yhä. Oskar Stephensson on kuollut! Alussa hän ei kyennyt olemaan varma siitä, että pelipankin johtaja ne todellakin oli lausunut, niin täydellisesti ne vastasivat hänen omassa rinnassaan kumpuilevaa toivoa. Mutta Oskar Stephensson oli todellakin kuollut, ja sanat, jotka olisivat saattaneet masentaa hänet häpeällään, vaikuttivat häneen kuin voittoihin kutsuvan torven ääni.
Jos Oskar Stephensson oli kuollut, niin kuollut oli valakin, jonka hän oli tehnyt Thoran kuolinhuoneessa! Tämän valan tarkoituksena oli ollut rangaista häntä hänen uskottomuudestaan ja kaikista rakkauden ja velvollisuuden laiminlyömisistä, kieltämällä häneltä hänen suurimman kunnianhimonsa tyydytys, korkeimpien toiveittensa toteuttaminen. Mutta mikä kunnianhimon tyydytys ja toivojen toteutuminen saattaisi tulla kysymykseen Oskar Stephenssonille, jos hänen nimensä oli pyyhitty pois, jos hän oli hävinnyt tietämättömiin, käynyt toiseksi henkilöksi, kuollut koko maailmalta paitsi itseltänsä?
Hänen kuumeellinen sielunsa piti kärsimyksensä hetkenä tätä todistelua pätevänä, ja Oskar oli kuin kuvastimessa näkevinään kaiken, mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli otettava toinen nimi, hautauduttava Lontooseen ja ryhdyttävä tekemään sitä ainoata työtä mihin kelpasi! Hänen oli kirjoitettava ooppera, niinkuin hän nyt oli vapaa tekemään, koska Oskar Stephensson oli kuollut ja hän eli toisen miehen nimessä.
Näyttämönä olisi hänen kotimaansa, sen jalan polkemattomien jäätiköiden yksinäinen suurenmoisuus, sen laavanpolttamien ketojen karu jylhyys, ja aiheen hän ottaisi saman vakavan, vanhan maan hehkuvista taruista. Ja kun hän monta päivää, viikkoa, kuukautta, ehkäpä vuosiakin syötyään leipäänsä köyhänä ja hyljättynä saisi työnsä valmiiksi ja lähettäisi sen ulos kuin kyyhkysen arkista, niin silloin ihmiset kuulisivat uuden äänen puhuvan heille ja Islannin nimi olisi koko maailman huulilla.
Kun sitten ihmiset kyselisivät toisiltaan, kuka se oli, joka työläitten vuosien hämärässä täten oli oppinut soitannon suuren salaperäisen taidon, niin hän ei hiiskahtaisi mitään, sillä hänen huulensa olisivat sinetillä lukitut, mutta löytyisi kuitenkin yksi, joka hänen salaisuutensa lukisi: Helga palaisi hänen luokseen häpeissään, ehkäpä katuvaisenakin, ja heittäytyen hänen jalkojensa juureen huudahtaisi: "Minä tein väärin, anna anteeksi, ja suo minulle sydämesi jälleen!"
Ja silloin hän vastaisi: "Sinä tulit minun ja nuoren hellän vaimoni väliin; sinä houkuttelit minut tekoon, joka särki hänen sydämensä ja tappoi hänet; sinä viettelit minut rikokseen, joka kaatoi isäni, sekä siihen ilkityöhön, joka saattoi minut itseni perikatoon, ja sitten jätit minut yksinäni kantamaan rangaistustani. Sentähden olen pyyhkinyt sinut pois elämästäni, olen leikannut sinut erilleen ikäänkuin mädäntyneen jäsenen, joka uhkasi turmella ja tappaa koko ruumiin. Minä rakastan sinua — niin, en voi milloinkaan lakata sinua rakastamasta — se jää ainaiseksi rangaistuksekseni — mutta meillä ei saata enää olla mitään yhteistä — me eroamme nyt iäksi — sinun tiesi käy tuonne, minun tänne. Hyvästi!"
Junan vieriessä eteenpäin tämä kuvittelu tuotti hänelle hourailevaa iloa, jonka alkuna ja loppuna oli ajatus, että Oskar Stephensson oli kuollut. Tämän ajatuksen valossa hän katsahti taakseen entiseen elämäänsä, ja moni vaikeasti ymmärrettävä asia esiintyi nyt selvänä. Tuontuostakin hän oli yrittänyt ehkäistä alaspäin luisumista, mutta se oli ollut hänelle mahdotonta. Ennenkuin kykeni nousemaan entisyytensä alennustilasta hänen täytyi juoda kurjuutensa malja pohjaan asti, syöksyä synkimpiin syvyyksiin, peittyä kuolemanvarjon pimeyteen. Mutta vihdoinkin oli Oskar Stephensson kuollut! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
Miten merkillistä, että samalla kertaa kun Helga vietteli hänet tuohon häpeälliseen työhön, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt Oskarin ikipäiviksi hänen orjakseen ja synnin orjaksi, johtikin hän hänet itse kuoleman kamalien kuilujen kautta takaisin elämään ja vapauteen! Kuinka salaperäiset ja suuret ja samalla ilvehtivätkin olivat kohtalon voimat, jonka yliluonnolliset siivet leijailivat ihmislapsien elämän yli ja työntelivät heidän pikku vaikuttimiaan rakkauden, vihan, kostonhimon ja itsekkyyden työmailla ikäänkuin noppia sallimuksen shakkipöydällä!
Tällaisessa mielentilassa hän saapui Pariisiin, ja kun oli odoteltava kolmisen tuntia, ennenkuin hänen junansa läksi Calais'hen, niin hän asteli katuja pitkin kunnes tuli kaupungin keskustaan ja istuutui sitten erään kahvilan edustalle nauttiakseen vehnäleipää ja kupillisen kahvia. Kello oli kuusi ja sanomalehtimyyjät huutelivat iltalehtiä kaupaksi. Hän osti ajankulukseen yhden, eikä ehtinyt sitä vielä avatakaan, kun näki oman nimensä tuijottavan vastaansa etusivulta ikäänkuin eri musteella painettuna.
Muutamiksi minuuteiksi sumeni kaikki hänen silmissään, mutta vihdoin hän kykeni lukemaan kohdan. Se oli sähkösanoma Nizzasta, otsakkeena "Itsemurha pelipankissa", ja antoi vääristellyn ja epäselvän kuvauksen viime illan tapauksista. Sen oli nähtävästi kasinon johtaja muodostellut suojellakseen itseään ja liikettään, ja se loppui sanoilla:
"Vainaja, joka oli kotoisin Islannista, kuuluu olleen saaren edesmenneen hyvin arvossapidetyn kenraalikuvernöörin poika."