XV.
Kun Magnus kuuli, mitä hänen isänsä oli tehnyt, oli hänen raivonsa rajaton. Sinä päivänä, jolloin oli tavannut Thoran kuolleena vuoteessa, hän oli vannonut itselleen: "Oskar on tämän tehnyt ja hänen täytyy kärsiä palkkansa." Mutta ei ollut mitään laillista keinoa rangaista miestä, joka oli kiduttanut vaimonsa kuoliaaksi kaikin tekopyhyyden ja teeskentelyn nerokkain juonin, ja suuttumuksen kiihkeimpänä hetkenä oli hänen isänsä omaisuutta vastaan tehty rikos joutunut pirulliseksi kiusaajaksi hänen eteensä. "Käytä minua", se kuiskasi, "maailman kirottu henki ymmärtää minut paremmin", ja taistelun jälkeen, jossa paholaiset tuntuivat kiistävän hänen sielustaan, hän taipui.
Hän luuli tietävänsä, minkä hinnan saisi maksaa eikä sen vuoksi tullut perheensä joukkoon hautajaisiin. Jokainen inhoaisi häntä siitä, että hän luovutti veljensä ansaitulla rangaistukselle. Oma äiti kääntyisi pois hänestä, ja sitten kun hänen isänsä uhkaavan köyhyyden edessä olisi antanut lain käydä menoaan, niin hän vihaisi ja halveksisi poikaa, joka oli hänet pelastanut kurjuudesta.
Mutta ei siitä väliä! Seisoessaan lakituvassa ja julistaessaan: "Tämä on Oskar Stephenssonin käsialaa, sillä hän on väärentäjä ja varas", ja kauhun värähdyttäessä väkijoukkoa ja jokaisen silmän halveksivasti kääntyessä häneen hän sanoisi salassa sydämelleen: "Oskar tappoi hänet, ja hänen oli kärsittävä, eikä ollut muuta tapaa kuin tämä."
Mutta näinpä ei ollutkaan käynyt. Hänen isänsä oli Oskarin pelastanut häpeällisen rikoksen ansaitsemasta rangaistuksesta. Ja miten pelastanut? Panemalla hänet — Magnuksen — maksamaan Oskarin ulkomailla mässäämät varat. Siten oli hänen veljelleen vannomansa kosto poukahtanut häneen itseensä, ja sillävälin kuin hänen oikeudellinen perintöosuutensa hukattiin, maatila, johon hän oli viimeiset toiveensa perustanut, kiinnitettiin voittamattomin rasituksin, ja hän loppuiäkseen saatettiin häviöön — sillä välin annettiin miehen, jonka tähden ja jonka kautta hänet syöstiin häviöön, häviöön sekä sielunsa pyhimmissä tunteissa että aineellisessa toimeentulossaan, puikkia pois maasta, murtuneen terveyden ja sortuneen sydämen vaippaan verhottuna, myötätuntoisuuden ja säälittelyn kaakahdellessa joka suunnalta!
Mikä pirun maailma tämä olikaan, missä häpeä teiskaroitsi kunniaksi naamioituna ja ulkokultaisuus murheena! Kun Magnus ajatteli tähän tapaan, niin hänen näköään hämärteli ja kuuloaan huumasi, ja hän tunsi kylmää kolotusta aivoissaan. Sitten hän alkoi taas käyttää ainoaa lääkettä, mitä oli saatavissa mielen horjuessa tasapainostaan — hän alkoi juoda.
Mutta istuskellessa hotellin tupakkahuoneen pimeimmässä loukossa tuntui jokainen hänen kuulemansa sana — kaikki keskustelu, mitä katkelmina tunkeusi savun ja melun ja hänen herpautuneiden aistiensa läpi — yllyttävän sitä aatetta, mikä hänet oli vallannut, että tämä oli itse pahanhengen maailma, jonka kanssa ei Jumalalla ollut mitään tekemistä!
Kerran joku ylioppilas syöksähti huoneeseen ja hoilasi toveriensa naurun ja laulun yli: "Pojat, ajatelkaas! Oskar Stephensson lähtee 'Lauralla' tän'iltana!" Ja silloin äänien sekamelska meurusi vastaan: "Niinkö! Älähän! Johan jotakin!" "Totta se on — masentunut tyyten, ja lähdössä ulkomaille epämääräisiksi ajoiksi!" "Eikä mitä! Oskar ei ole niitä miehiä, jotka noin sortuvat! Kuusi kuukautta matkoilla, niin hän palaa kotiin yhtä reippaana ja pirteänä kuin konsanaan."
"Niin tekeekin", ajatteli Magnus, mutta hänen sydäntään poltteli tuima katkeruus.
Toisena tovina kiiruhti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja läähättäen sisälle ja huusi: "Uutisia, hyvät herrat, uutisia! Oskar Stephensson on luopunut paikastaan suurkäräjillä!" "Mahdotonta!" "Kuunnelkaahan!" ja pieni lihava mies luki korahtelevasta, ahdashenkisestä kurkustaan, kädessä kostealta paperilta ja painomusteelta tuoksuva lappu, Oskarin valitsijoillensa osoittaman kirjeen. Hänen terveytensä ja onnensa turmeltuminen — pakotettu lähtemään lomalle — mahdoton määrätä milloin palaa takaisin — sen vuoksi pyydettävä eronsa — syvästi suruissaan ja pettynyt, mutta katsoi velvollisuudet niin suuriarvoisiksi, ettei voinut pyytää valitsijoitaan odottamaan, j.n.e. "Tuohan tarkoittaa, että hän hylkää koko uransa? Eikä hänen ollut mahdoton saavuttaa mitä tahansa, suorastaan mitä tahansa!" "Kumma että kuvernööri siihen taipui!"
Ja silloin Magnus purskahti äänekkääseen nauruun sydämensä hurjasta nurjuudesta.
Sitten äänet tuokioksi alenivat, ja Magnuksen taas kuullessa heistä virkahti joku: "Mutta mies voi rakastaa naista kerrassaan liian syvällisesti. Ei ole urheaa, ei miehekästä särkeä elämäänsä pirstaleiksi vaimonsa menettämisen vuoksi." "Ehk'ei, mutta inhimillistä se on", huomautti joku toinen, "ja jos Oskar Stephensson on sortunut Thora Nielsenin kuolemasta, niin hän on siinä oikeassa, sen minä sanon."
"Ja minä myös", huusi Magnus ja hurjasti nauraen painoi hän päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle. Olipa tämä totta toisen kerran itse pahanhengen maailma!
Kuului kuiskimista ja sitten pari äänekkäämpää huomautusta: "Mies parka! Niin erilainen kuin veljensä! Sanotaan viettävän rajua elämää!" "Hänen isänsä oli sentään hyvin kova hänelle!" "Ei kovempi kuin semmoiselle retkulle on oltava!"
Magnuksen sielussa levinnyt myrkky kiehui joka hetki. Tuon halveksivan säälin johdosta, jolla häntä veljeensä verrattiin — veljeensä, joka oli kaiken pahan aiheuttanut — hänen ohimonsa paisuivat raivokkaasti, ja hurja ajatus karkoitti kaikki muut mietteet hänen aivoistaan. Jollei ollut mitään lakia Oskarin rankaisijaksi, jos hänen isänsä oli liittoutunut auttamaan Oskaria pelastumaan, ja jos ulkokultainen maailma yksissä tuumin peitti hänen vikansa, niin oli jäljellä ainakin yksi keino — hänen piti tavata Oskar ennen Islannista lähtöä. Silloin, jos tämä oli pahanhengen maailma, pitäköön pahahenki valittunsa puolta!
Magnuksen mieli rypi tässä ajatuksessa kuin kiehuvassa tulikivikuilussa, kun "Lauran" kapteeni pistäysi tupakkahuoneeseen höyrylaivayhtiön asiamiehen seurassa ja he hänen lähelleen istuutuen alkoivat haastella keskenään. "Sittenpä täytyy herra Stephenssonin tyytyä nukkumaa ruumassa, sillä kaikki hytit ovat täynnä", tuumi kapteeni. "Mutta miks'ei hän voi jättäytyä seuraavaan laivaan?" "Sanonpa miksi", kuiskasi asiamies; "syystä että johtajan tytär lähtee 'Vestalla', ja näkyy olevan joitakin syitä heidän pysymiseen erillään." "Vai sitä siinä on, vai niin! Mutta ovatpa heidän isänsä hulluja, kun eivät tiedä noiden tapaavan toisiansa tuolla puolen merta, jos tahtovat."
Tämän keskustelun kuullessaan Magnus nosti päätään, tyhjensi suuren pikarillisen konjakkia ja vettä viimeiseen pisaraan ja astui raskaasti ulos kadulle. Hän ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt alkoi olla pimeätä, kantajat kiiruhtelivat matkatavaroineen laiturille päin ja "Lauran" kolmesta soitosta kajahteli parhaillaan ensimmäinen.
Magnus oli kuin mies, joka ei kyennyt kelvollisesti näkemään eikä kuulemaan. Useampaan kertaan hän tölmäsi ihmisiin katukäytävällä ja kookkaana ja voimakkaana pyyhkäisi heidät tieltään. Jotkut heistä kiroilivat häntä, mutta hän ei seisahtunut. Hänen hämärtyneet aistinsa tajusivat yhden ainoan aatoksen — että hänen täytyi mennä hallitustaloon ja tavata Oskar silmästä silmään, ennen kuin tämä lähti matkalleen.
Entiseen kotiinsa päästessään hän tapasi oven avoinna, kuten syys-illoin oli tavallista, eikä ketään näkynyt porraskäytävässä eikä eteisessä. Isänsä ovea karttaen hän astui ylös portaita ja kääntyi koneellisesti sitä huoneistoa kohti, mikä oli viimeksi ollut Oskarin hallussa. Mutta se osa taloa oli hänen muistossaan pyhitetty Thoralle, ja tänä kiihkonkin ja tuskan hetkenä kuiski jokin hänen vaivaantuneelle omalletunnolleen, ja hän pyörähti pois. Hetkistä myöhemmin hän oli Oskarin makuuhuoneessa toisessa huonekerrassa.
Huonekalut olivat huiskin haiskin, lattiamatto läjääntynyt, ja vaatekappaleita sikin sokin, joka taholla kuin olisi joku sullonut arkkujaan kuntoon, mutta arkut olivat poissa eikä huoneessa ollut ketään.
Magnus oli lähtemäisillään, kun hänen silmänsä kiintyivät kirjoituspöydälle heitettyihin papereihin. Nuottilehtien ja sanomalehtileikkeiden seassa oli jäännöksiä kahtia käännetystä ja poikki revitystä kirjeestä.
Magnus tunsi käsialan — se oli Helgan — ja vähääkään häikäilemättä hän liitti palaset yhteen ja luki kirjeen.
"Oskar! Heti kun kuulin kuvernöörin sinulle puhuneen tuosta onnettomasta asiasta, minä tunnustin kaikki isälle ja otin osuuteni teosta. Hän luonnollisesti oli raivoissaan, ja nyt hän vannoo, että minun pitää viipymättä lähteä takaisin äidin luokse Kööpenhaminaan. Se ei minua huoleta, mutta minun täytyy nähdä sinut ennen lähtöäni. Kaikesta siitä huolimatta, mitä sanot, ja mitä tahansa lupauksia oletkaan saattanut kenellekään antaa, on mahdotonta, että voisimme erota näin. Olisi liian itsekästä ja liian raukkamaista kieltää minulta tilaisuus tavata sinua viimeisen kerran. Laivasi lähtee kello yhdeksältä; tule puoli yhdeksän tapaamaan minua. Jollet tule, niin voinpa seurata sinua Lontooseen — minä teen sen, jos —"
Magnus ei lukenut enempää, vaan palaset taskuunsa työntäen syöksähti alas portaita ja ulos kadulle. Jos kukaan olisi voinut nähdä häntä tuona hetkenä, niin olisi hän näyttänyt hirvittävältä, silmät veristävinä, otsasuonet pullistuneina ja mustansinisinä, mutta oli jo yö, ja lahdelmalta helähteli toinen soitto — toinen soitto kilautettiin puoli yhdeksältä.
Hän oli porhaltamassa johtajan talolle päin, kun joku kadunristeyksessä astui hänen editseen. Siinä oli Oskar itse, ja hän oli menossa toiselle taholle. Magnus oli kuin tahmaantunut ajatuksiltaan, mutta näki kaiken omatekoisessa valossaan. Hänen veljensä palasi laiturilta, toimitettuaan matkatavaransa laivaan, ja oli poikennut viimeiselle asialle maihin.
Magnus tiesi asian — Helgaa tapaamaan hän aikoi, ja he kohtaisivat toisensa paikassa, missä ei näkijää olisi.
Kuu oli noussut, ja Magnus saattoi pitää veljeään näkösällä, vainukoiran tavoin häntä seuratessaan. Hän ei nähnyt mitään muuta eikä edes tiennyt, mitä katuja he kulkivat, paitsi että olivat menossa yläkaupungille päin, lähelle järveä ja pitkin sen rantoja kiertävää tietä.
Hän koetti kävellä hiljaa ja välttää kaikkea melua, mutta toisinaan puhkesi järeä naurahdus hänen kuivasta kurkustaan, ja kerran tahi kahdesti seurasi haikea nyyhkäys sen perässä. Hän ajatteli Thoraa ja hoki itsekseen, mitä sanoisi Oskarin tavatessa Helgan ja astuessaan heidän eteensä. Hän sanoisi: "Rakastin vaimoasi — en sitä häpeä sanoa — rakastin häntä ja luovutin hänet sinulle, ja sinä lupasit helliä häntä, mutta heititkin hänet syrjään ja annoit ryöstää häneltä lapsen. Olisin sydänvereni uhrannut hänen onnelleen, mutta sinä hänet syöksit kurjuuteen, ja nyt hän on vainajana, ja sinä olet täällä tämän naisen kanssa, joka oli mukana häntä kiduttamassa. Olet valapatto ja väärentäjä, ja roisto, ja tuosta saat — ja tuosta — ja tuosta — ja kanna käteni leimaa kasvoissasi, kun menet minne tämä hotakka aikoo sinua seurata."
Hän oli jo ehtinyt kaupungin ulkopuolelle, mutta ei voinut nähdä, ei kuulla, eikä ajatella järkiolennon tavoin, samoten vain pitkin teitä kuin metsän peto. Sitten yht'äkkiä, kuulakassa ilmassa ja kaikkialla vallitsevassa hiljaisuudessa, hän kuuli matalan, värähtelevän, rukoilevan äänen huudahtavan:
"Armaani! Armaani!"
Magnus tunsi äänen. Hän arveli myös tietävänsä, mikä näky hetkistä myöhemmin olisi silmäin edessä — Oskar ja Helga sylitysten, kuten hän viimeksi maatilalla tanssiaisissa oli heidät tavannut — tulistuneina, kuumissaan ja kiihkoissaan.
Nyrkit pystyssä ja hammasta purren hän ryntäsi läpi veräjän, joka tuntui puutarhan veräjältä, ja muutaman askeleen eteenpäin. Mutta hän seisahtui äkisti, kuin näkymättömän käden pidättämänä. Hän tunsi paikan, ja kivettyi hengettömäksi — hän oli hautuumaalla, ja parinkymmenen kyynärän päässä edempänä polun varrella oli hänen veljensä Oskar polvillaan haudan ääressä ja itki kuin sydän pakahtumassa.
Magnus hoippuroi takaisin tielle, selvinneenä, häpeissään ja aivan neuvottomaksi joutuneena.
Maailma saattoi olla pahanhengen, mutta oli siinä Jumalakin.