XIV.
Päästyään valmistelujensa aineellisesta puolesta selville oli kuvernöörillä nyt henkisempi ja raskaampi koetus edessään, ja hän läksi ulos sitä aprikoimaan. Jättäen taaksensa kaupungin, hän käveli, kädet tapansa mukaan ristissä selän takana, vuonon partaalle asti.
Oli kaunis aamu. Valo väikkyili ihmeellisenä, hopeainen valo, joka sai muut päivät tuntumaan kalseilta ja painostavilta; se välkkyi ilmassa lukemattomina kipinöinä, jotka muistuttivat lumihangen tähtösiä. Vuonon pinta nousi ja laski verkalleen vavahtelevan udun verhoamana, ja ulapalla — laajalla, rannattomana eteenpäin ulottuvalla — kiiti joukko kalastajavenheitä eteenpäin ja yhä eteenpäin kuin pilvirajaan purjehtien, valkeita purjeita pullistamassa tuulenhenki, jota ei maalla tuntunut. Postilaiva oli ankkuroinut lahdelmaan, kattilat höyryllä täyttymässä taas Englannin-matkaa varten, ja parvi valkeiksi siveltyjä purkausveneitä kellui sen mustan rungon ympärillä kuin merilinnut laavakallion juurella. Lokit uikahtelivat korkealla ilmassa, ja pienen saaren suojaiselta puolelta vuoden viimeiset haahkat houkuttelivat tahi ajoivat pienokaisiaan veteen, valmistautuakseen kaukaisiin maihin lentämään.
Aamu oli armottoman kaunis, noita säihkyviä päiviä, jolloin Luonto ihmisestä ja hänen kärsimyksistään välinpitämättömänä tuntuu loihtivan esiin jokaisen iloisen äänen ja näyn, mikä voi hämmentää muiston katkerimmat vedet läikähtelemään — jolloin itse päiväpaistekin pyrkii sydäntä pakahduttamaan.
Vihdoin ylpeä mies, joka käveli nurmikkoisella pientareella pää kumaraan painuneena hukkaantuneen ja pirstautuneen toivon murehtimisesta, näki selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Rakkauden kuten vihankin, oikeuden kuten velvollisuudenkin tunnossa hänen oli ainiaaksi erkaannuttava lemmikkipojastaan, sydämensä ylpeydestä ja elämänsä toivosta.
Heti kotiin palattuaan hän lähetti kutsumaan Oskaria, muutaman minuutin kuluttua Oskar astui sisälle hitaasti, sairaamman ja riutuneemman näköisenä kuin koskaan ja seisoi uunin vieressä pää riipuksissa kuin tuomiotaan odottava vanki. Kuvernööri vilkaisi poikaansa silmälasiensa yli, ja ensimältä hänen sydämensä lannistui, mutta hetkisen perästä hän terästi miehuutensa ja alkoi puhua vakaalla äänellä.
"Kutsuin sinua sanoakseni, että äitisi vuoksi — esitän asian mieluummin niin päin — olen tunnustanut tuon nimikirjoituksen ja päättänyt maksaa kaikki hävittämäsi rahat. Niin tehdäkseni olen pakotettu kiinnittämään kaiken omaisuutemme viimeiseen penniin, niin että minulla pian ei ole muuta kuin virkapaikkani. Sen pahempi on minun täytynyt lohkaista mukaan veljesi perintö vapautesi ostamiseksi, ja onko minulla oikeutta siten menetellä, sen Jumala yksin voi sanoa."
Oskar hytisi kuin viluissaan; kuvernööri näki sen, odotti tovin, ja jatkoi edelleen:
"Tämän uhrauksen teen sillä ehdolla, että sinä viipymättä jätät Islannin. Matkustat 'Lauralla', joka lähtee tänä iltana, ja koska sinun kunniasi on minun kunniani, niin panen liikkeelle sen tiedon, että terveytesi on turmeltunut vaimosi kuolemasta ja että olet hankkiutunut virkistysmatkalle."
Kuvernööri pysähtyi toistamiseen, ja hänen jälleen puhuessaan oli ääni käheä ja painunut.
"En odota sinua pian palaavaksi — enkä odota laisinkaan palaavaksi. Kun olet tehnyt parhaasi — tahi pahimpasi — onneni tuhoamiseksi, niin pyydän sinua käsittämään, että elämämme tästälähtien suuntautuu eri ratoja myöten ja että omasta puolestani en halua enää nähdä sinua."
Kuvernöörin ääni oli nyt sortunut ja epäselvä, mutta hän yritti yhä jatkaa.
"Saat vastaisuudessa luottaa itseesi toimeentuloksesi, mutta sen — lahjoinesi, niin vähän kuin oletkin niitä tähän asti käyttänyt — ei luulisi olevan vaikeata. Mitä tahansa täällä tapahtuu, niin en milloinkaan odota sinun tekevän mitään minun tahi äitisi hyväksi, mutta jos onni sinua suosisi ja sinä kykenet maksamaan takaisin veljellesi, niin saattaa se keventää omaatuntoasi ja — vaikk'en häntä surkuttele, sillä hänen sydämensä oli kova — multia minun haudallani."
Kuvernööri pysähtyi viimeisen kerran, kakisteli kurkkuaan, ja lausui sitten lujemmalla äänellä:
"Vielä sananen. Ajattelin, että kenties appesi olisi saattanut tehdä jotakin hyväksesi, mutta paitsi lupaamaansa lapsen kasvattamista hän ei mitään myönnä. Sen vuoksi, kun minulla on syytä pelätä, että hänen tyttärensä Helga oli alkujuurena pulaan, joka on ollut niin vähällä meidät kaikki kukistaa, ja kenties rakkaan Thoramme kuoleman ensi aiheena, pyydän sinua lupaamaan minulle, enemmän itsesi tähden kuin minun, olla enää seurustelematta johtajan tahi hänen — lupaatko?"
Tuokion hiljaisuuden perästä kuului tukahtunut nyyhkähdys kuin itse tulipesän sisuksesta:
"Lupaan."
Huomattavan kauan kesti sitten vaitioloa, kunnes ääni — outo ääni, joka korkeni huudoksi — lausui:
"Siinä kaikki. Ja nyt — hyvästi, ja — Jumala auttakoon sinua."
Pakahtumaisillaan liikutuksesta ja kyynelten sokaisemana kääntyi Oskar tunnustamaan rangaistuksensa oikeudellisuutta — sanomaan ansaitsevansa kaikki — kaikki ja enemmän, satakertaisesti enemmän — mutta hän huomasi olevansa yksinään. Hänen isänsä oli paennut huoneesta.