VIIMEINEN KOTI
Otteita muutamasta Väinö Willgrenin kirjeestä sairaala-ystävälleen:
Koivumäki, P:n asemayhteiskunta, 20. p:nä elokuuta 1921.
"Äidillinen Ystäväni!
Kun tänä ihanana elokuun aamuna tartun kynään, tapahtuu se iloisin ja tyytyväisin mielin sekä syvästi tuntien sen rakkauden ja kodikkuuden, mikä minua ympäröi. Äitini on tehnyt kauniin ja ylevän rakkaudentyön, josta sekä hän että hänen poikansa voivat tuntea syvää tyydytystä, kun he nyt vihdoinkin ovat löytäneet toisensa.
Ensi hetkestä asti olen halunnut kertoa ystävilleni kokemuksistani, mutta pari päivää on mennyt hiljaiseen ihailuun enkä minä ole kirjoittanut mitään. Nytkin minulta puuttuu sanoja kuvatakseni kotiani niin kuin tunnen.
Minulla on iso ja hauska huone, jossa on kaksi ikkunaa ja eri sisäänkäytävä. Toisesta ikkunastani minulla on näköala yli peltojen ja niittyjen, taustana metsä, ja toisesta näen pihamaan ja saunan ja lehtipuiden välistä pilkistää punainen mökki. Asemalta kuuluu vihellyksiä ja tulevien ja lähtevien junien kaukainen jyminä.
On ihmeellistä ajatella, että tämä pieni pala isänmaata on sukulaisteni oma ja että minä saan tuntea näin yhteisesti heidän kanssaan.
Matka meni kaikin puolin hyvin ja onnellisesti. Ei jälkeäkään väsymyksestä, ja koko ajan olin loistavalla tuulella! On kummallista, miten kaikki raihnaisuus unhottuu, kun jokin hauska asia virkistää mieltä. Pelkäsin ensin hiukan, miten jaksaisin istua koko tuota pitkää matkaa, mutta kun pääsin rattaille suloisen raikkaassa aamuilmassa, olin kuin uusi ihminen, joka olisi jaksanut kestää vaikka kahta pitemmän matkan. (Se kai olisi vienyt N—laan asti.)
Minulla oli muassani kiltti toverini, Magnus, joka samalla sai hyvin tarpeellisen huvimatkan.
Junassa koetin kirjoittaa pari korttia, mutta tärinä esti minua sitä tekemästä paitsi asemilla, ja usein en ennättänyt saada muuta kuin pari kolme sanaa paperille, kun juna jo vihelsi ja lähti taas liikkeelle. Mutta kirjoitetuiksi ne sentään tulivat.
P:n asemalla konduktööri sai käsiinsä kuuden kyynärän goljatin, joka otti minut käsivarsilleen yhtä helposti kuin joku toinen olisi kantanut kapalolasta. Äiti oli hevosella vastassa ja sitten me ajoimme täyttä vauhtia uuteen kotiini. Se oli vähäpätöinen päältäpäin, mutta hauska sisältä. Tavarani, jotka olin lähettänyt kaksi päivää aikaisemmin, olivat jo saapuneet perille. Omaisuuteni oli melkoisesti kasvanut, sillä kun tulin viime paikkaani, oli minulla mukanani vain yksi matkakori ja rullatuolini; nyt sitävastoin minulla oli 11 tavarakääröä, jotka painoivat 250 kiloa.
Sitten joimme Äidin kanssa kahden tervetuliaiskahvit hyvillä mielin. Muut eivät olleet kotona. Tytär oli nimittäin matkustanut pois ja setä oli työssä. Äiti oli iloinen ja onnellinen ja kuljetti minua kaikissa alakerran huoneissa. Ompelukoneen päällä näin ilokseni oman antamani joululahjan (kirjaillun liinan)."
Kirje jatkuu kuvaamalla "sedän" kotiintuloa päivälliselle, mitenkä he heti saattoivat keskustella kuin vanhat tuttavat, tuo ystävällinen, kunnon mies ja Väinö. Sitten hän jatkaa:
"Illalla joimme yhdessä teetä ja keskustelimme iloisesti ja luontevasti. Magnuskin tunsi olevansa kuin kotonaan. Hän ei ole ensinkään yhtä vapaa käytöksessään omaa isäntäväkeänsä kohtaan.
"Magnuksen tarkoitus oli matkustaa samana päivänä takaisin, mutta äiti pakotti ystävällisesti hänet jäämään yöksi.
"Kello puoli kymmenen isäntäväkeänne sanoi meille hyvää yötä ja niin olimme taas kahden, monivuotinen toverini ja minä. Istuimme vielä hetken ylhäällä. Emme vaihtaneet monta sanaa, mutta meidän oli niin hyvä olla, jos kohta tähän tunteeseen sekoittui hiukan kaihoa, kun ajattelimme lähenevää eroamme.
"Viimeinen juna kulkee ohi ja me sammutamme valon. Toverini nukkuu pian, mutta minä makaan ja ajattelen tämän ihmeellisen päivän elämyksiä. Onnen-, rauhan- ja kodintunne on minut vallannut, ja minä olen kiitollinen kohtalolle, joka on antanut minun elää tämän päivän ja sen vaikutteet. On kuin unta, että nyt olen äitini rauhallisessa ja viihtyisässä kodissa. En tunne enää sielullista levottomuutta, kaikki on vain helppoa ja miellyttävää. On niin hiljaista ympärilläni, kuuluu vain pöytäkellon hauska raksutus."
Niin tuli aamu ja Magnus matkusti takaisin runsaan aterian jälkeen.
"Saunakamari tulee varmaan tuntumaan hyvin yksinäiseltä", arvelee
Väinö. "Meitähän oli sentään kaksi suremassa 'emäntäämme', mutta kun
nyt 'isäntäkin' on muuttanut, niin kylläpä jää tyhjää."
"Ja minä tahtoisin vain näyttää ystävilleni, kuinka hyvä minulla nyt on", jatkaa Väinö.
Hän tuumailee, keneltä hän ensiksi saanee kirjeen.
Kirje saapuu. Se on Lyydialta!
Siinä tämä lupaa tulla tervehtimään Väinöä, kun hänelle vain sopii.
Lopuksi Väinö kirjeessään sanoo otaksuvansa, että hänen uusi "emäntänsä" piakkoin kävisi tervehtimässä Väinön sairaala-ystävää "virallisesti" ilmoittaakseen vastaanottaneensa "potilaan", ja hän lopettaa kiittämällä kaikesta ymmärtämyksestä, joka on tullut hänen osakseen hänen pyrinnöissään, jotka nyt olivat joutuneet onnelliseen päätökseen.
Ja sellaisena kuin Väinö oli kuvannut kotinsa, hänen ystävänsä näki sen käydessään vähän sen jälkeen häntä tervehtimässä.
Hänellä oli hauska huone. Vuode oli niin asetettu, että hän saattoi nähdä ulos molemmista ikkunoista, ja kiikkutuoli ja käytävämatot täydensivät kodikasta vaikutusta. Itse hän loisti ilosta. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin nyt. Äidinrakkauden taikasauva oli karkoittanut pois kaikki vaikeudet ja äiti ja poika, jotka olivat olleet niin kauan toisistaan erotettuina, nauttivat nyt toistensa läheisyydestä ja rupesivat laatimaan tulevaisuuden suunnitelmiakin.
Joku — luulen sen olleen rouva Bergin — vertasi kerran Eeva Tarpolaa Lemminkäisen äitiin. Niin kuin tämä kokosi poikansa jäsenet Tuonelan joesta ja liitti ne laulaen ja rukoillen jälleen yhteen, samoin Väinönkin äiti uskoi rakkautensa voimalla voivansa antaa pojallensa ei ainoastaan kotia, vaan myös menetetyn terveyden.
Se oli vain harhakuva, mutta ensimmäiset yritykset saada parannusta aikaan määrätyillä kylvyillä ja hieronnalla tuntuivat kaikkien, eikä vähimmän Väinön itsensä, mielestä antavan niin hyviä tuloksia, että äiti yhä vakiintui uskossaan ja jatkoi hoitoa.
Näytti todellakin siltä kuin Väinö olisi hiukan saanut takaisin kadotettua liikuntakykyänsä, ja toiveet kohosivat korkealle. Mutta sitten sattui takaisku ja Väinön tila huononi, niin että hänen täytyi taas tulla sairaalaan nautittuaan vain pari kuukautta elämästä äidin läheisyydessä, elämästä, joka oli antanut hänelle puhtaimman onnen tunteen, mitä hän koskaan oli kokenut.
Toisella sisätautiosastolla, jossa hänen aikaisimpia ystäviään, neiti
Nylander, oli ylihoitajattarena, Väinöä nyt hoidettiin.
Hän ei kuitenkaan enää ollut "entinen Väinö, joka oli tyytyväinen missä tahansa", kuten hän kirjeessä ystävälleen kertoo. Hänen hermonsa olivat kuluneet ja hän joutui helposti pois tasapainosta. Häntä häiritsi ja kiusasi makuu yhteisessä huoneessa muitten potilaitten kanssa. Sitäpaitsi hän nyt, saatuaan kokea, mitä oikea koti on, kaipasi vastustamattomalla voimalla kotiin ja äidin luo, joka myös puolestaan häntä kaipasi.
Hän jätti sen tähden sairaalan aikaisemmin kuin hänen oikeastaan olisi pitänyt ja palasi kotiin. Mutta tauti jatkoi häiriytymättä työtään. Yhä syvemmälle se iski kyntensä Väinön runneltuun ruumiiseen, yhä vaikeammaksi kävi hänen elämänsä.
Edellisessä luvussa mainitut synkät ajatukset, jotka äidinrakkauden aurinko oli karkoittanut, palasivat nyt uudella voimalla.
Hänen jälkeenjättämistään papereista tapaan kohdan, jossa hän sanoo:
"Ajatus kuolemastani on kuin pakkoajatus. Se palaa yhä voimakkaampana kerta kerralta.
"Olen koettanut taistella sitä vastaan, ja Täti on siinä ystävällisesti minua auttanut, mutta ei mikään auta. Minun täytyy päästä pois tietämisen tuskasta."
Hän sanoo edelleen:
"Äiti tahtoisi saada minut jaloilleni, mutta omasta mielestäni se vain pitkittäisi kamppailuani.
"Eniten säälin äitiä, joka minun täytyy jättää niin pian sen jälkeen kuin pääsimme yhteen."
"Tuleva elämä ei minua peloita", hän jatkaa, "sillä vapautunut sielu ei voi enää kärsiä, kun ruumis, jossa tunnemme tuskat, on poissa."
Ja sitten hän lausuu ystävälleen toivomuksensa siitä, miten tämän pitää kirjoittaa määrätyt kirjeet hänen kuolemansa jälkeen. "Kirjoittakaa ne ruotsiksi ja suomentakaa ne sitten, että niistä tulisi oikein kauniit."
Ensiksikin Lyydialle.
Siinä kirjeessä oli ensin lausuttava, kuinka kiintynyt Väinö oli ollut Lyydiaan, kuinka tämän ystävyys, silloin kuin he olivat yhdessä ja vielä jälkeenpäinkin, oli ollut hänelle tärkeä, ja kuinka suuresti Väinö oli häntä kaivannut. Hän toivoi Lyydialle kaikkea hyvää elämässä ja toivoi samalla tämän joskus hiljaisella kaipauksella muistavan "omituista ystäväänsä".
Sitten oli kirjoitettava lapsuudenystäville Honkalaan, Reino Korhoselle, Aarnelle, viimeiselle isäntäväelle — hän katui katkeruuttaan ystävällistä emäntää kohtaan — ja viimeksi hän sanoo muutaman syvää tunnetta uhkuvan sanan ystävälleen, jolle kirje oli lähetetty.
Hän liittää kirjeeseen pari runoakin, Koskenniemen "Lothoksen" ja erään toisen, Sigurd Wegeliuksen kirjoittaman. Jäljennän säkeistön kumpaisestakin, jälkimmäisen suomennettuna:
"Maan surut mua väsyttää, sen riemut riuduttaa, sen valo viiltää silmiäin, sen yö mua kammottaa.
Mun sieluni niin uupunut on
vaelluksiin maan,
sun kalkistasi ainoinen
vain lohdutuksen saan."
"Nyt soida alkaa myrskyjen kuoro
ja verkkaan hauta täyttyvi taas.
On kärsivä sielu saanut rauhan kuolemassa.
Oi uinuos, uupunut, uinu!"
Ei käynyt kuitenkaan niin kuin Väinö ajatuksissaan ja kiihtyneillä, sairailla hermoillaan oli kuvitellut ratkaisun.
Vielä kerran hänen täytyi vaihtaa koti sairaalaan, jossa kuitenkaan taitavimmankaan lääkärin käsi ei enää voinut pelastaa häntä takaisin elämälle, jonka hän, kuten ylläolevasta näkyy, oli täysin valmis jättämään.
Aamulla toukokuun 2. p:nä soitettiin ystävälle Kirurgiin siltä osastolta, jossa Väinö oli.
"Hänen tilansa on yöllä huonontunut", kertoi hänen hoitajattarensa, "ja nyt aamupuoleen hän äkkiä on tullut niin heikoksi, että koska tahansa saattaa odottaa loppua."
Mahdollisimman lyhyessä ajassa Väinön monivuotinen ystävä riensi hänen luoksensa. Kun hän puhutteli Väinöä nimeltä, näki hän hänen kasvojensa ikään kuin kirkastuvan. Ehkä se oli viimeinen yritys hymyillä. Siksi olen vakuutettu siitä, että vaikka hänen voimaton kätensä ei enää jaksanut vastata puristukseeni, hän sentään tunsi ääneni ja tiesi ystävän olevan hänen vieressään, kun hän nyt viimeistä kertaa muutti kotia ja iäksi jätti maailman, jolla oli ollut niin vähän hänelle tarjottavaa, mutta jossa hän kuitenkin oli elänyt sisäistä elämää niin rikasta, niin kaunista kuin vain harvat.
Viimeiseen asti hän oli yksin. Ei kukaan omainen seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Samaan aikaan kuin Väinö veti viimeisiä henkäyksiänsä tässä maailmassa, itki hänen äitinsä katkeria kyyneliä vastaluodun haudan ääressä. Kova kuumetauti oli muutamissa päivissä riistänyt häneltä hänen miehensä.
Ei siis äidin, vaan ainoastaan ystävän oli se käsi, joka varovaisesti sulki vainajan silmät.
Ja sitten muutamana kauniina, aurinkoisena kevätpäivänä, lintujen laulaessa Malmin hautausmaan tummissa kuusissa, nuori pappi, jolle Väinön ystävä ensin oli kertonut hänen elämäntarinansa, vihki kaunein ja sydämellisin sanoin ruumiin haudan lepoon.
Vastaluodulla kummulla seisoivat paitsi nuorta pappia, joka oli pyytänyt saada liittyä heihin, vain kuolleen todelliset ystävät. Siellä olivat Aarne; Betty Fagerström ja hänen sisarensa, neidit Drisin ja Nylander, Aida ja rouva Berg, jonka sairaala-ystävä nyt näki ensimmäistä kertaa, vaikka he molemmat olivat olleet vainajalle niin läheisiä.
Mutta heidän keskellään seisoi, kädessään ruukku, jossa oli kukkiva ruusu, tuo pieni vaalea nainen P:n asemayhteiskunnasta. Tänään hän ei ollut harmaapukuinen. Musta puku riippui suorissa laskoksissa hänen yllään ja musta huivi reunusti kasvoja, jotka olivat kyynelten kastamat, mutta joissa oli ilme, jota oli vaikea katsella.
Onnea hän tunsi, onnea siitä, että poika nyt vihdoinkin kaikkien tuskien ja vaivojen jälkeen oli löytänyt oikean kotinsa.
Hän ikään kuin sulautui linnunlauluun, aurinkoon, haudan kukkasiin, joiden keskellä rakastavin käsin istutettu ruusu vuosi vuodelta oli kukkiva, ja hänen liikutuksensa etsi sanoja ja tapasi ne viimein:
"Täällä on niin ihanaa", sanoi Väinön äiti. "Tänne tahtoisin iäksi jäädä."