MYRSKYJÄ
Jo ensimmäisessä äidin käynnin jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä Väinö kertoo ystävälleen, että hänen äitinsä oli lausunut toivomuksen, että hän muuttaisi siihen kotiin, jonka oikeastaan pitäisi olla hänen omansa.
Näiden toiveiden toteuttaminen oli nyt heille molemmille keskeisenä kysymyksenä. Mutta jotta muutto voisi tapahtua, oli monta estettä ensin poistettava.
Ensiksi oli saatava isäpuolen ja sisarpuolen suostumus.
Äiti ei ollut koskaan kertonut miehelleen, että hänellä oli ennen avioliittoa syntynyt poika, ja hän oli hyvin levoton, miten mies suhtautuisi tähän tietoon.
Kaikki meni kuitenkin paljon paremmin kuin mitä äiti tai Väinö olivat uskaltaneet toivoakaan. Mies otti tiedon filosofisella tyyneydellä vastaan ja suostui heidän odottamattomaksi ilokseen mielihyvällä siihen, että Väinö muuttaisi heille:
"Koska hänellä kerran on koti, on aivan luonnollista, että hän asuu meillä", arveli kelpo isäpuoli. Äiti tuli ylen onnelliseksi tämän kuullessaan ja antoi siitä kiireesti tiedon Väinölle.
Sisarpuoli kuitenkin asettui vastustuskannalle. Hänelle tieto äidin salaisuudesta oli kova isku ja hänen oli vaikeata antaa anteeksi tuntemattomalle veljelleen tämän olemassaolo. Aika kului odotellessa, että hän lopultakin suostuisi, ja Väinön hyvä ystävä, rouva Berg, läksi nytkin tuleen hänen puolestaan ollen pitkissä puheissa tytön kanssa, joka tuntui erittäin lahjakkaalta, mutta oli itsepäinen ja jäykkäluontoinen.
Viimein rouva Berg sai hänet suostumaan tulemaan hänen kanssaan veljeä tervehtimään. Vaikka käynti kerta kerralta lykkäytyikin, se sentään viimein saatiin aikaan. Mutta tulos ei ollut toivottu. Päinvastoin Martta — se oli sisaren nimi — vain paadutti sydämensä, ja minun täytyy surukseni todeta, että Väinö, joka yleensä hyvin helposti saavutti ystäviä, kohtasi sisaressaan jyrkän vastarinnan. Vastahakoisesti hän lopulta suostui siihen, että Väinö muuttaisi heille, mutta koskaan Väinö ei voittanut hänen ystävyyttään.
Tämä ei kylläkään ollut Väinön syy. Hän oli koettanut parhaansa voittaakseen tämänkin sydämen, olipa hän vielä ennen heidän tapaamistaan Kirjoittanut Martalle pitkän, sydämellisen kirjeenkin, jonka tässä osaksi jäljennän, ja hän toivoi aina, että sisaren rakkaus äitiin saisi hänet lopulta tottumaan siihen ajatukseen, että oli olemassa toinen, jolla oli aikaisemmat oikeudet äidin rakkauteen. Silloin hänestä myös voisi tulla veljelle se ystävä, joksi rouva Bergin mielestä tämä lahjakas tyttö oli kuin luotu.
"Neiti Martta Tarpola.
Teistä ehkä tuntunee julkealta, että vennon vieras ihminen kääntyy puoleenne näin avomielisellä kirjeellä, mutta koska sekä äitini että omasta puolestani on välttämätöntä saada selvyys Teidän suhteestanne minuun, niin pyydän, vaikka epäröiden, teidän suostumustanne.
Äitini kautta kai jo tiedätte siksi paljon minusta, että lähempi esitteleminen on tarpeetonta. Te olette kuullut, miten minä, joka aikaisemmasta lapsuudestani asti olen ollut yksin elämässä, aivan ilman omaisia, en voinut vastustaa sydämen ääntä, joka pakotti minut heitä etsimään, ja miten viimein löysin mitä suurinta rakkautta ansaitsevan äidin, jonka hellyys ja huolenpito ovat antaneet minulle uusia voimia ja elämälleni uutta sisältöä.
Voittekohan te, jolla aina on ollut äitinne luonanne, aavistaa, mikä ilmestys minulle on ollut huomata, miten paljon syvempi äidin rakkaus on kuin parhaimmankaan ystävän?
Valitettavasti ei maailmassa ole olemassa onnea, johon ei katkeruuttakin sekoittuisi. Niin tässäkin. Surukseni on minun täytynyt nykyisen tilani vuoksi tuottaa jo entuudestaan kovasti koetellulle äidilleni isku, josta hänen on vaikeata toipua. Onneksi hän nyt on voittanut pahimman, vaikka arvaankin kohtaloni painavan raskaana hänen ajatuksiaan.
Iloitsen myöskin siitä, ettei minusta ole tullut kiistan kappaletta hänen perheeseensä.
Voin vakuuttaa teille, ettei omanvoitonpyynti ole saanut minua etsimään omaisiani. Ikävöin vain, ennen kuin poistun elämästä, saada edes jonkun kerran nähdä sitä ihmistä, joka on minun äitini. Enhän edes tiennyt, olisiko hänellä itselläänkään paikkaa, mihin päänsä kallistaisi. Olisihan hänkin voinut olla muiden armeliaisuuden varassa.
Mutta en sittenkään vähimmässäkään määrässä kyennyt ymmärtämään äidinsydäntä. Se ei tyydy mihinkään puolinaiseen. Se tahtoo tehdä kaiken voitavansa lapsensa hyväksi.
Äidin tarkoitus on nyt miehensä suostumuksella ottaa minut kotiin luoksensa. Silloin vasta hän olisi rauhallinen, jos hän itse saisi hoitaa minua sen ajan, mikä minulla vielä on jäljellä. Epäröin kuitenkin suostua tähän, sillä pelkään, että tuloni sinne ehkä toisi eripuraisuutta kotiin. Voitte ymmärtää, miten onnettomaksi tulisin siitä."
Hän lausuu vielä kirjeessään, että jos syventyy sydämellään enemmän kuin järjellään tähän asiaan, täytyy jokaiselle käydä selväksi, että äiti ja poika kuuluvat yhteen. Sitäpaitsi siinä suhteessa, josta tässä on kysymys, on romanttinen piirteensä, joka erottaa sen muista samankaltaisista. Mitenkä silloin voisi kylmästi järkeillen erottaa niitä, jotka kuuluvat yhteen?
Hän huomauttaa, miten isäpuoli on osoittanut ymmärtämystä ja miten hän vaimonsa tähden, käsittäen tämän asian suuren merkityksen tälle, on suostunut ottamaan Väinön heidän kotiinsa.
"Se ei kyllä tule tapahtumaan pitkäksi aikaa", jatkaa Väinö, "sillä tunnen, että päiväni ovat luetut.
"Te, joka niin ystävällisesti olette kirjoittanut minulle äitini saneleman kirjeen, miten te suhtaudutte asiaan ja siihen ihmiseen, joka ihmeellisen kohtalon vuoksi on verisiteillä teihin yhdistetty?
"Oletteko koskaan, kirjoittaessanne hänelle, tai joskus muulloin, ystävyydellä ajatellut tätä tuntematonta sukulaista, joka niin äkkiä on tunkeutunut teidän elämäänne?
"Tässä asiassa ei minulla ole mitään päätösvaltaa. Teidän täytyy itsenne päättää, voiko äitini toivo toteutua. Ajatelkaa kuitenkin, kuinka raskaalta hänestä tuntuu, jos te kiellätte. Jos todellakin rakastatte äitiänne, en voi muuta uskoa, kuin että te hänen tähtensä teette tämän uhrauksen.
"Omasta puolestani en pyydä teiltä mitään. Jos ette voi pitää minusta, niin ymmärrän sen hyvin. Äitimme vuoksi olisi kuitenkin suotavaa, että voisimme ystävällisesti suhtautua toisiimme, jos kohta emme koskaan tulisikaan läheisiksi toisillemme. Saman katon alla elettäessä olisi vaikeata, jos toinen vihaisi toista. Olettehan niin ystävällisesti auttanut kirjeenkirjoituksessa, että seuraavan askeleen ei pitäisi olla kovin vaikea.
"Ymmärrän, että teidän on vaikea täysin käsittää äidin ja minun välistä suhdetta, mutta kun olette jo vähän nähnyt, miten hän on kärsinyt, ja kun jo omassakin elämässämme olette saanut kokea surua (veljen kuoleman johdosta), niin en voi uskoa muuta, kuin että te voitte ottaa osaa toisten suruun."
Mutta, kuten jo sanottu, suljettu sydän ei avautunut veljelle, vaan pysyi kylmänä tämän kuolemaan saakka.
Voi Martta, Martta! Sinä, joka suljetuin silmin kuljit rikkaan sydämen ohi, jonka lämmöstä itsekin olisit voinut saada runsaan osasi, ehkä sinä kerran ymmärrät, mitä sinulta on jäänyt saamatta. Ehkä kerran, kun omassa kodissasi suljet esikoisesi syliisi, tulet ymmärtämään äidinrakkauden suuren salaisuuden, ja silloin ehkä lähetät kaipauksen ja myöhäisen katumuksen ajatuksen sen veli raukkasi luo, jonka melkein koko lyhyen elämänsä ajan täytyi kärsiä rakkauden ja hellyyden puutetta ja joka sinun taholtasi sai kokea vain kylmyyttä ja ymmärtämättömyyttä.
Mutta jos tämän tunnet, Martta, silloin hän kuitenkin on tehnyt jotain puolestasi. Hän on osaltaan ollut avaamassa sydäntäsi, ja hänen henkensä varmaan iloitsee siitä, että hän sielujen voittajana ja niiden ongelmien ymmärtäjänä lopulta on voittanut sinutkin.
Voi hyvin ymmärtää, että nämä vaikeudet, sen jälkeen kuin ensimmäinen häikäisevän onnen tunne äidin tapaamisesta oli lauennut, vaikuttivat lannistavasti Väinön ylen herkkiin hermoihin ja veivät hänet vastakkaiseen äärimmäisyyteen.
Tämän raskaan mielialan vallassa hän kirjoitti vanhemmalle ystävälleen epätoivoisia kirjeitä, jotka saivat tämän levottomaksi suojatti raukkansa puolesta. Eräässä näistä kirjeistä hän sanoo tuntevansa, että hän on vain taakkana, ja että jos tuottaa huolta ja kärsimystä niille, joita rakastaa, ja jos häiritsee rauhaa heidän kodissaan, olisi hänen mielestään oikeutettu vapaaehtoisesti poistumaan elämästä.
Jo aikaisemminkin hän oli joskus kirjeissään kosketellut sitä käsitystään, että ihminen, joka ei voi olla miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, on oikeutettu tekemään itsemurhan. Nyt hän monesti palasi samaan asiaan ja se, joka näissä asioissa oli hänen uskottunsa, yritti parastansa johtaakseen hänen ajatuksensa toiseen suuntaan.
Lopulta ystävä luulikin keksineensä keinon. Hän kirjoitti Väinölle ja kertoi hänelle toisesta nuorukaisesta, joka oli taistellut valkoisella rintamalla ja sodassa saanut vamman selkäytimeensä, niin että hän, samoin kuin Väinökin, nyt oli iäkseen halvautunut. Hän pyysi Väinöä huolehtimaan tästä invaliidista, joka varmaan tarvitsi apua ja rohkaisua, sekä kirjoittamaan ja kertomaan hänelle, mitenkä tällaisista kovista koettelemuksista huolimatta voi tyydyttävästi järjestää elämänsä.
Väinön vastaus oli hänelle ominainen, ja kun se osoittaa, että hän sydämessään oli tietoinen ystävänsä vaikuttimista, jäljennän sen tähän:
"Sydämelliset kiitokset ystävällisestä kirjeestä, jossa Täti osoittaa olevansa parantumaton. Tässä minä kirjoitan paksuja tukkuja synkkämielisyyteni, itsekkäisyyteni ja sisäisen tyhjyyteni painostamana, eikä siitä ole muuta seurausta, kuin että Tädin mielestä nämä ominaisuudet ovat erikoisen sopivia tuottamaan lohdutusta toiselle toivottomalle.
"Ei voi puhua järkeä Tädin tapaisille naisille, sillä tuskin he ovat saaneet toisen onnettoman hiukan rauhoitetuksi, kun he jo samassa ovat tarttuneet toiseen, Kuopion takaiseen raukkaan. Ja sitten heidän mielestään sokea on sopiva taluttamaan toista sokeata, sosialisti valkoista, järki-ihminen sellaista, joka ehkä on uskonnollisessa kodissa kasvatettu.
"Se on kaikki päin mäntyä, mutta sittenkin olen hyvin mieltynyt asiaan. Se on jotain uutta, ja sitäpaitsi olen usein ajatellut, että olisi hauska olla kirjeenvaihdossa jonkun kanssa, joka on samanlaisessa asemassa kuin minä.
"Mutta myös Tädin vuoksi tahdon tehdä sen vähän, minkä voin."
Ja sitten hän liittää oheen kirjeen sotainvaliidille. Ja näin alkoi kirjeenvaihto, josta tuli Väinön elämän suuria ilonaiheita ja jota jatkui hänen kuolemaansa asti.
Myöskin Reino Korhoselle, vapaussodan halvautuneelle nuorelle sankarille, oli tämä kirjeenvaihto varmaan suureksi iloksi ja avuksi synkkinä hetkinä, ja olen vakuutettu siitä, että hän koko sydämestään on kaivannut ystäväänsä, jota hän ei tässä elämässään koskaan nähnyt.
Edellämainitussa, sen vuoksi jäljentämässäni Väinön kirjeessä, että se osoittaa, miten hänellä oli huumorin tajua, hän puhuu itsestään sosialistina ja järki-ihmisenä. Hän oli lukenut paljon sekä yhteiskunnallista että uskonnollista kirjallisuutta, ja hänen taipumuksensa, hänen selvä järkensä pani hänet vastustamaan dogmeja joka muodossaan. Hän oli äärimmäisen vapaamielinen, ja hän ja hänen sairaala-ystävänsä ottelivat usein kiihkeästi keskenään, kun ystävä olisi uskonnollisissa asioissa tahtonut johtaa Väinön toiselle tielle. Väinö oli kuitenkin aina täysin rehellinen, ei koskaan salannut mielipiteitään, mutta hänen täytyi tietysti itsensä taistella itselleen lohdullisempi elämänkatsomus, kuin mikä hänellä tuota kirjettä kirjoittaessaan vielä oli. Olenkin iloinen voidessani mainita, että hän viimeisen sairautensa aikana sanoi minulle, että hän oli muuttanut mieltänsä ja näki nyt kaiken toisessa valossa. Hän oli silloin liian kipeä voidaksensa puhua paljon, mutta hänen silmistään näin, että hänen levoton sielunsa oli löytänyt sen varmuuden, jota hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Ehkä äidinrakkaus ja usko avasivat hänen silmänsä. Ehkä hän oli ymmärtänyt, että vaikka hän luuli omin voimin etsineensä ja löytäneensä äitinsä, hän kuitenkin koko ajan oli ollut välikappaleena korkeamman voiman kädessä. En tosin tiedä, miten hän saavutti varmuuden siitä, että oli olemassa jotain korkeampaakin kuin paljas järki, jotakin, jota me emme voi määritellä emmekä käsittää, mutta minä tiedän, että hän saavutti sen.
Ei ole ihmeteltävää, jos Väinön tunteet olivat vapaussodassa voitettujen puolella. Hänen veljensä oli kaatunut punaisten puolella, tosin ei vakaumukseltaan punakaartilaisena, vaan pakotettuna mukaan revolveri vasten otsaa kohotettuna, silloin kuin kaikki jo läheni loppuaan. Kun hän jo toisen kerran oli paennut punaiselta rintamalta kotiin, ja äiti piti häntä siellä piilotettuna, hänet löydettiin, vangittiin ja ammuttiin äidin silmien eteen.
Voi ymmärtää, että äidin kuvaus oli järkyttänyt Väinöä sydänjuuria myöten ja että hän tunsi syvää myötätuntoa niitä kohtaan, jotka hänen luullakseen olivat yhteiskunnan kovaosaisimpia, vaikkakin hän mitä voimakkaimmilla ystävyyssiteillä oli kiintynyt valkoisella puolella olleisiin henkilöihin.
Hänen todistelunsa tässä asiassa ja se, että hän niin hyvin ymmärsi "vihollista", tuntui hänen valkoisesta kunnon isäntäväestään vaikealta käsittää, ja emäntä, joka niin paljon oli pitänyt Väinöstä, suri kovasti sitä, että hänestä oli tullut "punainen", ja hänen suhteensa Väinöön tuli kylmemmäksi. Hän pelkäsi sitäpaitsi sitä vaikutusta, mikä Väinön mielipiteillä olisi voinut olla toisiin, ja tästä aiheutui Väinön ja hänen ystävällisen isäntäväkensä välille väärinkäsitys, joka vielä sai lisäaihetta siitä hänen elämänsä kaudesta, jota nyt ryhdyn kuvailemaan. Oikeastaan tästä olisi pitänyt tulla oma, uusi, otsikolla "Lyydia" varustettu lukunsa, mutta kun tässä on kysymys Väinön silloisesta syvimmästä myrskystä, sopii kuvaus sittenkin parhaiten tähän.
Siihen aikaan kuin Väinön äiti ensi kertaa kävi häntä etsimässä tämän silloisesta kodista, odotettiin taloon uutta palvelijatarta. Äidin kysellessä tietä taloon luultiinkin juuri häntä odotetuksi tytöksi, ja hänellä oli tapana joskus leikillisesti kysyä Väinöltä, eikö hänen ehkä olisikin pitänyt ottaa vastaan se paikka.
Todellinen tulija oli nuori A—lan pitäjästä kotoisin oleva tyttö. Hänen nimensä oli Lyydia, ja kun Väinö tuli kotiin sairaalasta, hän heti mieltyi tytön lempeään ääneen, kun tyttö puhutteli häntä. Väinö huomasi myös hämmästyksekseen ja ilokseen, että tyttö muisti hänen avuttomuuttaankin. Kun hänen paarinsa kannettiin pihalle — Väinö makasi nimittäin kesäisin päivät pitkään ulkoisalla — Lyydia heti huomasi, jos ne eivät olleet suorassa asennossa, ja kiiruhti panemaan jotain tukea niitten alle, jotta ne seisoisivat vakavasti.
Ei kukaan ollut ennen kiinnittänyt huomiota sellaisiin pikkuseikkoihin, ja Väinön katseet seurasivat Lydiaa sen tähden mielenkiinnolla hänen häärätessään askareissaan. Sulkien silmänsä Väinö sitten koetteli nähdä hänet edessään. Tyttö ei ollut oikeastaan kaunis, mutta hänen avoin, ystävällinen katseensa voitti ehdottomasti Väinön mielen.
Ja sen, että tunne oli molemminpuolinen, Väinö huomasi siitä, ettei tyttö koskaan mennyt hänen ohitseen sanomatta hänelle ystävällistä sanaa tai järjestämättä hänen pieluksiaan tai katsomatta, ettei Väinö vain maannut liian kuumassa auringonpaisteessa.
Ehkä Lyydia tunsi sääliä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin avuton, niin riippuvainen muista. Ehkä hänen luonteessaan oli juuri niitä ominaisuuksia, jotka luovat hyvän sairaanhoitajattaren: hellä sydän ja pehmeä, auttavainen käsi? Varmaa on, ettei kukaan ollut ennen osannut niin hyvin järjestää kaikkea sairaalle eikä antaa hänelle sellaista mukavuuden ja tyydytyksen tunnetta.
Näin alkoi siis ystävyys, jonka merkitys oli oleva hyvin suuri ystävällemme.
Sinä kesänä oli ystävällinen isäntäväki järjestänyt saunakamarin kesäasunnoksi Väinölle. Huonetoverikseen hän sai toisen nuoren miehen, Magnus nimisen hyväsydämisen, kelpo pojan, joka oli talon palveluksessa.
Onnellisena "omasta kodistaan" Väinö kirjoitti ja kertoi uutisen sairaala ystävälleen. Hän oli aina haaveillut, vaikka ei tietysti koskaan ollutkaan sitä ilmaissut, voivansa yksinäisyyttä kaivatessaan vetäytyä jonnekin yksinäisyyteen, ja hän oli nyt mielestään tällä järjestelyllä ainakin osaksi saavuttanut sen, mitä hän niin kauan oli toivonut.
Ja tänne "Väinölään" oli nyt Lyydialla tapana tulla iltaisin työnsä lopetettuaan juttelemaan hetkiseksi molempien ystävysten kanssa. Kun ilta-aurinko säteillään valoi mäntyjen rungot pelkkään kultaan, nähtiin Lyydian nuori, notkea olento kepein askelin kiirehtimässä mäenrinnettä alas, ja Väinö iloitsi ja tunsi samalla ihmeellistä rauhaa. Hän tunsi kuuluvansa yhteen koko ympäröivän luonnon kanssa ja sen keskellä oli Lyydia ystävällisine katseineen, pehmeine käsineen, hymyilevänä, hänen ajatustensa kokoojana ja virkeyden ja levon antajana niille. Väinö tiesi, että tytön ystävällisin hymyily ja rohkaisevimmat sanat olivat tarkoitetut juuri hänelle, halvautuneelle raukalle.
Sielujen ymmärtämys lähensi nuorta tyttöä ja sairasta toisiinsa ja muodostui heidän sydämissään mitä kauneimmaksi ja hienoimmaksi sopusoinnuksi. Magnus, liiton kolmas jäsen, oli ystävällinen sielu, joka, vaikka ei aina voinutkaan seurata heidän kaikkia keskustelujaan, oli kuitenkin aina innokkaana kuulijana.
Väinö huomasi, että Lyydia ei ollutkaan sivistystä vailla niin kuin olisi voinut otaksua. Paitsi kansakoulua hän oli myös käynyt seminaarin, vaikkakin hän valitessaan elämänuransa mieluummin oli antautunut käytännölliselle alalle, johon hän kodissaan oli tottunut, kuin ruvennut opettajattareksi. Kun isä oli mennyt uusiin naimisiin, hän nyt ensimmäistä kertaa oli lähtenyt vieraitten palvelukseen.
Hän oli syvästi ajatteleva, tunteellinen ihminen, ja hänen suurin ilonsa oli istua käsityö kädessään kuuntelemassa, kun Väinö joko kertoi jotain tahi luki molemmille kuulijoilleen jotakin monista kirjoistaan. Hänen kirjastonsa oli ehtymättömänä aarreaittana Lyydialle, joka luki mielellään; ja kun Väinö huomasi, miten innostunut tyttö oli, hän tämän huviksi suomensi muutaman näytelmäkappaleen ruotsinkielestä, jota Lyydia ei osannut, ja antoi käännöksensä tytölle.
Heidän yhdessäolonsa saattoivat kestää myöhäiseen. Luettuaan he keskustelivat lukemansa johdosta ja vaihtoivat siitä mielipiteitä. Ulkona oli valoisa kesäyö. Järven pinta oli tyyni ja kirkas. Mäntymäki samoin kuin koko luontokin nukkui. Mutta saunakamarissa istui kaksi ihmislasta puhuen elämän syvimmästä merkityksestä, olemisen arvoituksista, kuoleman salaisuudesta. Heidän sielujensa välille kutoutui hämähäkinverkon hienoisia, näkymättömiä lankoja, ja vasta kun ne katkesivat, huomattiin, kuinka lujiksi ne vähitellen olivat tulleet.
Lyydiaa ei huvittanut seudun muitten nuorten seura, ja tanssilavalla hän ei koskaan käynyt. Mutta hän tahtoi aina olla siro ja siisti, ja Väinö arveli tahtoessaan nyt antaa hänelle pienen juhannuslahjan, että tämän pitäisi sopia koristeeksi tytölle itselleen. Hänelle tuottikin iloa voida asettaa sairaalassa saavuttamansa kätevyys Lyydian palvelukseen. Hän osti hienoa kangasta, josta hän ompeli molempien ystäväinsä päivisin ollessa työssään kauluksen, johon hän itse oli keksinyt kukka- ja lehtimallin.
Mitähän Lyydia sanoisi sen saadessaan? Miltä hän näyttäisi? Väinö kuvitteli mielessään, miten Lyydia hämmästyneenä ottaisi vastaan pienen käärön, miten hän irroittaisi käärelangan ja avaisi paperin. Ja hän oli kuulevinaan tytön ihmettelevän: "Voi Väinö!", kun hän näkisi sisällyksen, ja näkevinään, miten tytön silmät loistaisivat koettaessaan kaulusta päivettyneen, soman kaulansa ympärille. "Kummallista, kuinka tätä on hauska kuvitella", mietti Väinö mielessään, "aivan kuin olisin hieman rakastunut!"
Hän oli jo kauan sitten selvitellyt asiat siinä suhteessa. Hän tiesi, että hänen elämässään ei ollut sijaa naiselle. Äidinrakkaus oli ainoa, minkä saavuttamiseksi hän oli taistellut, ja siinä hän myös oli onnistunut, vaikkakin ajatukset yhteisestä kodista eivät näyttäneet lähenevän toteutumistaan.
Tunne Lyydiaa kohtaan oli toisenlainen kuin se voimakas vaikutin, joka sai hänet etsimään ja löytämään äitinsä. Tässä uudessa suhteessa oli kaikki niin hienoa, niin herkkää. Varovaisin ajatuksin hänen piti miettiä suhdettaan tähän nuoreen tyttöön. Siinä ei ollut soraääntä, ei itsekkyyttä. Ilolla hän kerran toivottaisi hänelle ja hänen valitulleen onnea, jos Lyydia kerran menisi naimisiin. Hän oli ja oli aina oleva hänen ystävänsä. Mutta ystävyys Lyydiaa kohtaan erosi kaikesta muusta, mitä hän koskaan oli tuntenut. Se oli jollakin tavoin korkeampaa. Se täytti hänen rintansa kauniilla tunteilla, hänen mielensä ylevillä ajatuksilla ja tuotti hänelle sellaisen onnen tunteen, että hänen sydämensä oli pakahtua kiitollisuudesta.
Ja kun tietää hänen kykynsä johtaa toisia ja vaikuttaa toisiin ja ottaa huomioon, että se vielä tämän tunteen kautta oli kasvanut, voi hyvin käsittää, että Lyydia joutui hänen vaikutuksensa alaiseksi. Hän oli taipuisa ja vastaanottavainen ja tunsi voimakasta mieltymystä Väinöön. Että Väinö yhtä paljon kiinnosti hänen mieltään kuin hän Väinön, huomaa selvästi hänen kirjeistään tälle ystävälleen, jonka hän, mielestään, oli tuntenut koko elämänsä.
Päivä seurasi näin päivää ja ilta toistansa saunakamarissa, jossa Lyydia näytteli "Väinölän emännän" osaa ja Väinö sen "isäntää", Magnus ystävän ollessa myötämielisenä yleisönä. Kaikki oli niin viatonta, aivan kuin kaunista unelmaa, josta herääminen oli julmaa.
Hän kirjoittaa tästä sairaala-ystävälleen:
"Rakas Ystäväni ja Tätini!
Viime viikko on ollut kärsimyksen aikaa, mutta mennyt on sekin. Ihmettelen, että heikot voimani ovat kestäneet, mutta on kuin kärsimys olisi herättänyt uusia voimia ja synnyttänyt uutta, ennen salattua tarmoa, niin että olen kestänyt tämän vaikeuden.
En ole juuri jaksanut muuta kuin kirjoittaa. Olen kirjoittanut kirjoittamistani, kymmenen sivua perätysten. Mutta kirjoittaessani on minua kohdannut ikään kuin kylmänä ja painostavana viimana tunne siitä, että hän on poissa, tahi olen muistanut, mitä hän silloin ja silloin sanoi tai teki, tahi on esine, jonka hän on omistanut, saanut vaikeasti saavutetun rauhani järkkymään.
Onhan surulla kuitenkin puolensa, kun saa surra henkilöä, joka on meille rakas. Silloin saa apua ikään kuin näkymättömän lähteen syvyydestä.
Ja sitten hän kertoo Lyydiasta, kertoo heidän pienestä leikkitaloudestaan saunakamarissa ja siitä, miten tämä ystävyys ja sielullinen yhteys miellyttävän naisen kanssa oli tehnyt hänet rikkaaksi ja antanut hänelle jotain, jota hän ei ennen ollut ymmärtänyt kaivata, mutta nyt, kun hänen täytyi olla sitä vailla, hän kärsi sydänjuuriaan myöten eron katkeruudesta."
Erostaan tästä ystävästä hän kertoo edelleen:
"— — — Juhannukseksi hänen piti saada viikon loma matkustaakseen kotiinsa A-laan, joka muutoin on N—lan naapuripitäjä.
Koska emäntä oli aikaisemmin lausunut pelkäävänsä, ettei hän tulisi takaisin, otaksuin, että sekä emäntä että muu talonväki olivat tyytyväiset Lyydiaan.
Toivehikkaana hän teki matkasuunnitelmiaan "kesälinnassa", jonka hän vapaaehtoisesti oli ottanut siivotakseen ja jota hän edelleenkin lupasi hoitaa.
Tänään hän siis aikoi matkustaa ja hän oli luvannut myös käydä äitiäni
tervehtimässä P:n asemayhteiskunnassa.
Pelkäsin kyllä, että tulisin häntä kovasti kaipaamaan, mutta
lohduttauduin sillä ajatuksella, että hän pian palaisi takaisin.
Niin hän läksi, jättäen kaiken jälkeensä siistinä ja järjestykseen
saatettuna, emännän luo nostamaan palkkaansa, aikoen sitten tulla
vielä ennen lähtöään sanomaan minulle hyvästit.
Mutta arvatkaa hämmästyksen! kun hän sen sijaan tuli ilmoittamaan
minulle, että emäntä ja hän olivat yhdessä sopineet, että hän samalla
jäisikin sille tielleen eikä enää palaisi takaisin.
Luulin hänen äkkiä muuttaneen mielensä, ja se toukkasi minua niin, että sanoin hänelle sangen kylmästi hyvästi huolimatta siitä, että hän koetti olla iloisen näköinen ja lupasi pian kirjoittaa minulle.
Veneestä hän vielä huiskutti minulle, mutta minä olin liiaksi surullinen vastatakseni tervehdykseen samalla tavalla."
Kun hän jo oli kaukana, löysi Väinö päänalaisessa alta pienen käärön sisältöineen: kauluksen, jonka hän niin suurella ilolla oli aikonut antaa ystävälleen, mutta jonka hän oli kokonaan unohtanut tämän äkillisen lähdön tähden. Nyt se oli hänen kädessään, juhannuslahja, jonka hän niin suurella huolella ja rakkaudella oli valmistanut, ja hän katseli sitä kuivin silmin samalla kuin sydän täyttyi katkeruudesta Lyydiaa kohtaan, joka niin helposti oli kyennyt eroamaan hänestä.
Sitten hän alkaa kirjoittaa Lyydialle ja kertoo kaikesta, mitä sinä hetkenä hänen mielessään liikkuu. Hän ei kuitenkaan ehdi pitkälle; kaksi kertaa hän jo on repinyt rikki, mitä on kirjoittanut, kun hänelle jätetään kirje. Se on Lyydialta. Hän on kirjoittanut sen heti lähdettyään, veneessä, sillä aikaa kuin häntä soudettiin toiselle rannalle. Väinön lukiessa jää sulaa hänen sydämestään. Hän itse sanoo siitä: "Se kirje sai jo lapsuudesta jäätyneet kyyneleeni taasen vuotamaan."
Kuin kostean sumun läpi hän luki, mitä Lyydian hyvä, sievä käsi oli kirjoittanut. Miten hyvin tämä pukikaan tunteensa sanoiksi, miten herttaisesti, miten kultaisesti! Hän, joka oli kovettanut sydämensä tyttöä kohtaan, ei todellakaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä.
Mutta äkkiä hän Lyydian kirjeestä käsitti asian oikean laidan.
"Tuli ja leimaus", hän huudahtaa, "eihän tässä Lyydia itse olekaan tahtonut lähteä. He ovat erottaneet hänet, kieltäneet häntä tulemasta takaisin, ja vain pelko pahoittaa minun mieltäni on estänyt häntä heti kertomasta kaikesta minulle."
Ei koskaan hän ollut kokenut näin kovaa iskua. Magnus sanoi: "Miten kalpea sinä oletkaan, Väinö! Oletko sairas?" Ei, hän ei ollut sairas, mutta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi sisäisesti vuotava verta kuolemaansa asti.
Hän ei voinut tehdä mitään auttaakseen omaa Lyydiaansa, sillä näin hän tahtoi nimittää tyttöä, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen. Mutta emäntää kohtaan, josta hän aina oli paljon pitänyt, hän tunsi nyt vain katkeruutta.
Lyydian kirje oli nyt suurena lohdutuksena tässä tuskassa, "suurimmassa, mitä koskaan olen tuntenut", kuten hän kirjoitti sairaala-ystävälleen.
Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan. Se oli tulvillaan ystävällisiä sanoja, ja Lyydia toivoi, että Väinö pysyisi terveenä ja iloisena. Hän kirjoittaisi taas pian ja pyysi Väinöäkin kirjoittamaan. Sitä hänen ei olisi tarvinnutkaan pyytää, sillä Väinö kirjoitti heti, lähettäen samalla myös unohtuneen juhannuslahjan.
Seuraavassa kirjeessään Lyydia kertoo, että hänen äitinsä oli kovin sairas hänen tullessaan kotiin ja että hän oli iloinen voidessaan olla kotona sairasta hoitamassa.
"Tänään aurinko taas paistaa", kirjoittaa Väinö, "ja tunnen itseni paljon rauhallisemmaksi, vaikka kaiho piileekin pohjimmalla."
Seuraavassa kirjeessään hän kertoo: "Tänään syttyi taas tähti taivaalle. Sain herttaisen kirjeen 'häneltä', ja äitini kävi myös minua katsomassa."
Äiti toi sen ilahduttavan uutisen, että Väinön muuttokysymys omaan kotiin oli nyt viimeinkin ratkaistu. Huone, jonka he olivat vuokranneet vieraille, oli nyt tullut vapaaksi ja odotti uudestaan maalattuna ja paperoituna talon omaa poikaa.
Myrskyt asettuivat näin Väinön sydämessä. Hän oli vihdoinkin saavuttanut kaipaamansa päämäärän. Koti odotti. Hänen oma huoneensa vastasilitettyine verhoineen oli valmiina ottamaan hänet vastaan. Mitä siitä, jos Martta mieluummin oli hänestä tietämättä! Hänen oma äitinsä ja myöskin tämän mies ottivat hänet avosylin vastaan. Ja pian hän saisi tavata Lyydiankin, kun tämä vain voisi päästä vapaaksi ja tulla pariksi päiväksi hänen kotiinsa.
Kaikki näytti iloiselta ja lupaavalta, niin myös kesäasunnossa, jonka Magnus juhannuksen kunniaksi oli koristanut tuoreilla koivun ja lepän lehvillä.
Eron hetkillä ei Väinö voinut katkeruudella kohdella emäntääkään. Olihan hänen tosin vaikea antaa anteeksi emännän käytös Lyydiaa kohtaan, mutta kun hänelle selvisi, että Lyydia erotettiin sen vuoksi, että tämä kelpo tyttö säilyisi Väinön vahingolliselta, kumoukselliselta vaikutukselta, niin hän ei voinut mitään sille, että asia sekä hiukan imarteli että suuresti huvitti häntä. Se mieliala, jonka muutto omaan kotiin aiheutti, sai hänet ystävälliselle mielelle kaikkia ihmisiä ja koko maailmaa kohtaan.