ÄITI
Väinöhän ei ollut koskaan tuntenut äitiään. "Muistelmissaan" hän kertoo siitä ainoasta kerrasta, jolloin hän oli tavannut sen ihmisen, joka oli antanut hänelle elämän, ja vehnäpullasta ja 25-pennisestä. Torstenin ennenaikaisen ja kauhean kuoleman synnyttämä tuska opetti hänet käsittämään, mikä voima tunteella voi olla ja mitenkä toinen ihminen voi ikään kuin juurtua toisen sydämeen, niin että iäksi erotessa tuntuu siltä kuin osa omaa olentoa olisi seurannut toista hautaan.
Tämä voimakas tunne-elämys oli Väinölle kuin ilmestys. Kun ensimmäinen lamaannus kovan koettelemuksen jälkeen oli voitettu, rupesivat hänen ajatuksensa aivan kuin itsestään kulkemaan takaisin vuosien taa sen ihmisen luokse, jolta kova kohtalo oli riistänyt olennon, joka oli häntä lähinnä elämässä, hänen oman lapsensa.
Kuinka olikaan tämän äiti raukan täytynyt kärsiä alistuessaan julmaan kohtaloon, joka vaati hänet riistämään elämästään irti sen, joka oli lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään! Kuinka mahtoikaan hänen sydämensä olla särkynyt ja vertavuotava, kun hänen täytyi jättää oma pienokaisensa vieraille ihmisille! Kuinka yksinäinen ja köyhä hän olikaan ollut huomatessaan sylinsä tyhjäksi!
Eihän mikään ole äidinrakkauden vertaista. Joka sen kerran on tuntenut, ei varmaankaan koskaan ole voinut kokonaan unohtaa lasta, jonka hän tuskalla synnytti maailmaan ja varmaankin vielä suuremmalla tuskalla hylkäsi.
Vain yhden ainoan kerran Väinö oli nähnyt äitinsä, ja ainoana todistuksena hänen rakkaudestaan oli se lahja, jonka tuntematon vaimo lähtiessään Rammin torpasta oli kätkenyt kaappiin pojan kivien, käpyjen ja muiden kalleuksien joukkoon. Mutta tämä lahja loisti aikaisimpien muistojen hämärästä ihmeellisen lempein ja kirkkain valoin. Se antoi varmuutta siitä, että äidin sydämessä eli rakkaus lapseensa ja että juuri tämä tunne se oli johtanut hänen askeleensa tuohon köyhään torppaan.
Väinö oli, nyt itse saavutettuaan kokemusta, aivan varma siitä, että sellainen rakkaus ei voi sammua ja että se äidissäkin voisi syttyä uuteen liekkiin.
Niin kuin pyhä valo häikäisi opetuslasten silmiä kirkastusvuorella, samoin Väinöäkin häikäisi ajatus, joka äkkiä aivan kuin tulikirjaimin astui hänen sielunsa silmien eteen: "Minullakin on jossain maailmalla omainen, ihminen, jota voin sanoa omakseni, jota minulla on oikeus nimittää kalliilla äidin nimellä."
Mutta olikohan hän vielä elossa, hän, joka tuntematonnakin oli Väinöstä niin rakas? Eihän Väinö tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän otaksui vain, että se sukunimi, jota hän käytti, oli juuri hänen äitinsä nimi.
Hänen täytyi saada siitä varmuus.
Kirjeessä sairaala-ystävälleen, joka kirje tätä syvästi liikutti, Väinö avasi hänelle sydämensä ja kertoi hänelle kaiken juurta jaksaen:
"Ei, Täti ei kuullut väärin. Juuri sukututkimusta minä harjoitan. Viimevuotisesta kirjeestäni N—lan kunnanvaltuustolle syntyi minussa monenlaisia ajatuksia. Ensin muistin entiset ystäväni, minkä vuoksi minä kirjoitin Honkalan emännälle. Häneltä sain tietää, että hänen tyttärensä Lahja oli Helsingissä, kuten jo ennen olen kertonut Tädille. Minulla oli ilo tavata hänet, kun hän kävi minua tervehtimässä lyhyenä sairaala-aikanani, ja nyt me olemme oikein hyviä ystäviä ja olemme kirjeenvaihdossa keskenämme.
"Kirjeessäni emännälle pyysin häntä kertomaan kaiken, minkä hän mahdollisesti tiesi äidistäni tahi oli kuullut hänestä.
"Kun hän ei kuitenkaan tiennyt mitään sellaista, mikä olisi ollut minulle mielenkiintoista, päätin itse hankkia varmuuden.
"Ensin koetin muistissani todeta kaiken, mitä tiesin äidistäni. Olenhan jo 'Mustelmissani' kertonut hänen käynnistään Rammin tuvassa, ja kuinka mummo silloin kuiskasi minulle: 'Se on äitisi', ja kuinka minä ihmetellen katselin häntä. Seuraavana päivänä löysin kaapista 25-pennisen ja vehnäpullan, jotka hän oli jättänyt minulle, ja suuri oli silloin iloni. Tämähän on ainoa muisto, mikä minulla on äidistäni.
"Ennen en ymmärtänyt, että meidän suhteessamme olisi mitään merkillistä. Mutta kun myöhemmin kuulin emäntien minut nähdessään sanovan: 'Suojaa eläinkin pentujaan, mutta tuon äiti ei tee edes sitäkään', niin aloin ymmärtää, että suhteessamme sentään oli jotain tavatonta.
"En osannut sentään kaivata äitiäni, kun en tiennyt, mitä äidinrakkaus oikein on. Päinvastoin rupesin katselemaan asiaa emäntien tavoin, ja kun minulta pilalla kysyttiin: 'Mitä tekisit, jos äitisi tulisi tänne, antaisit hänelle varmaankin vähintään markan', minä kaikkien riemuksi heti keskeytin kyselyn ja sanoin: 'Keppiä hän minulta saisi!'
"Viimeksi kuulin hänestä palattuani kolmetoistavuotiaana Lastensairaalasta kotipitäjääni. Hän oli minun ollessani Helsingissä käynyt kunnallislautakunnan esimieheltä kyselemässä minua. Raippasen emäntä puhui hänestä halveksivin sanoin, kertoi hänen olevan köyhän ja kurjan näköinen ja viittaili, että hänelle oli ilmoitettu, ettei hän enää saisi poikaansa takaisin, vaikka tahtoisikin. Äitini sai myös tietää, että minä makasin sairaalassa ja olin kadottanut liikuntakykyni.
"Rammin hautajaisten jälkeen kohtasin vanhan vaimon, joka heti rupesi puhumaan vanhemmistani, sanoen minun olevan isäni näköinen, ja muuta semmoista. Nähtävästi hän tiesi koko joukon asiasta, mutta kuuntelin häntä hajamielisenä. Myöhemmin olen sitä kovasti katunut.
"Tässä kaikki — eikä se ollut paljonkaan, mutta tästäkin vähästä saatoin nähdä, etten ollut hänelle aivan merkityksetön. Todistuksena tästä oli hänen kyselynsä ja — vehnäpulla!
"Kesti kauan, ennen kuin tunteeni äitiäni kohtaan heräsi. Mutta se kypsyi sittenkin, jos kohta hitaasti. Elämän koulussa minäkin vähitellen olen tullut en ainoastaan ymmärtäväisemmäksi, vaan myöskin tunteellisemmaksi. Vielä joku vuosi sitten, ollessani sairas ja luullessani kuolevan!, sanoin Vernalle: 'Lienee se minullakin äiti elossa, mutta koska hän ei koskaan ole minusta välittänyt, niin olkoon, missä on!'"
"Mutta aina vain aloin ajatella yhä enemmän sitä tuntematonta, joka minulle oli elämän antanut. Saisinko koskaan mitään tietoja hänestä? Elikö hän vielä vai oliko hän kuollut? Hän olisi nyt siinä viidenkymmenen paikkeilla. Mutta ei kukaan näkynyt tietävän hänestä mitään.
"Tulin silloin ajatelleeksi kirkonkirjoja. Niiden kautta voisi varmasti saada selkoa asiasta. Kauan epäröityäni lähetin kirjeen ja rahan vastauksen lähettämistä varten N—lan kirkkoherranvirastoon pyytäen sieltä tietoja syntymästäni. Pian sen jälkeen minulla oli käsissäni virkatodistus, josta ilmeni, että vuonna 1868 syntyneellä Eva Willgrenillä oli poika, joka oli syntynyt hänen ollessaan 21 vuoden ikäinen.
"Todistus kädessäni makasin kauan mietteissäni. Oli niin kummallista, että minullakin oli omaisia.
"Tarkemmin silmäillessäni todistusta huomasin, ettei äitini enää asunut
N—lassa. Hän oli muuttanut toiseen pitäjään.
"Jos ensin olin epäröinyt, niin tahdoin nyt kiihkeästi jatkaa tiedustelujani. Uusi kyselykirje lähetettiin T—lan kirkkoherralle.
"Hänen todistuksestaan ilmeni, että äitini 33-vuotiaana oli mennyt itseään 15 vuotta vanhemman miehen kanssa naimisiin. Syntyy kaksi veljeä, joista toinen kuolee pienenä, ja yksi sisar. Sitten perhe vuonna 1905 muuttaa P:n maaseurakuntaan.
"Sinne nyt kiiruhdan kyselyineni ja saan hämmästyksekseni tietää, että mainittu perhe vielä samana vuonna on muuttanut pois pitäjästä ja palannut T—laan. 'Jos he näin jatkavat', arvelin, 'kestää kauan, ennen kuin saan heidät kiinni!'"
Tämä oli kuitenkin viimeinen pysäkki, sillä nyt Väinö sai tietää, että vaikkakin perhe oli kirjoissa muualla, se kuitenkin oli vuodesta 1905 asunut P:n asemayhteiskunnassa.
"Olin hyvin onnellinen tuloksesta", Väinö jatkaa, "vaikka kohta en tiennyt, olisiko minulla syytä siihen."
Viimeisestä todistuksesta näkyi, että vielä yksi lapsi, poika, oli syntynyt perheelle, mutta kuollut yksivuotiaana.
Vanhempikin poika oli merkitty kuolleeksi vuonna 1918. "Varmaankin hän kuoli kapinassa", kirjoittaa Väinö, ja tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, vaikka veljen kuolema tapahtuikin olosuhteissa, jotka olivat paljon julmemmat kuin mitä Väinö saattoi aavistaa. Kerran kysyin Runar Schildtiltä, oliko hän tuntenut Väinön äidin kirjoittaessaan järkyttävää kertomustansa "Kotiinpaluu". Hän ei sanonut tunteneensa. Mutta runoilijan herkällä vaistolla hän oli melkein sanasta sanaan kuvannut sen todellisessa elämässä tapahtuneen murhenäytelmän, jonka Eeva Tarpola kauheasti järkytettynä kertoi minulle paljon myöhemmin, kun meistä oli tullut ystävät. Ainoa erotus oli, ettei äiti todellisuudessa kuollut, vaikka tuska tappoikin jotain hänestä, kun hän omin silmin näki poikansa kuoleman.
Tämä tapaus ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen, joka koskee Väinöä ja hänen omaisiaan, joita oli olemassa — sen mukaan, mitä hän nyt tiesi — äiti, isäpuoli ja sisarpuoli.
"Ihmeelliset ovat tosiaan nuo kirkonkirjat!" kirjoittaa ystävämme.
"Kun nyt olin päässyt näin pitkälle", hän jatkaa, "oli seuraava askel päästä yhteyteen äitini kanssa. Kyllä minä hiukan epäröin ajatellessani hänen omaisiaan ja pelkäsin tekeväni tungettelevan vaikutuksen. Mutta olinhan minä joka tapauksessa hänen esikoisensa, minulla oli vanhimmat oikeudet, ja sen tähden päätin yrittää. Sitäpaitsi tuntui mielenkiintoiselta sielulliselta ongelmalta, kuinka äitini suhtautuisi minuun ja kykenisinkö saamaan hänessä äidinrakkauden vireille?"
Ja niin hän sitten kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä äidilleen.
Hän aloittaa toteamalla, kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuu käyttää äidin nimeä, hänestä, jolla on ollut erikoisasema elämässä ja jolla ei koskaan, niin kauan kuin hän voi muistaa, ole ollut läheisyydessään henkilöä, jota hän olisi ollut oikeutettu puhuttelemaan tällä rakkautta ja hellyyttä uhkuvalla nimellä. Hän epäilee, tekeekö hän oikein vai väärin häiritessään äidin mielenrauhaa, varsinkin kun äidillä nyt on lähempiä omaisia. Mutta kun hän on varmasti vakuutettu siitä, että tämä vielä muistaa lapsensa, joka hänen kovan kohtalon pakosta on täytynyt jättää pois luotaan, hän sittenkin uskaltaa yrittää.
Sitten hän kertoo, mitä hän lapsuudestaan muistaa äidistään, kertoo elämästään ja siitä, että hän viidennestätoista ikävuodestaan asti on ollut avuton raajarikko, kykenemätön itse elättämään itseänsä. Mutta samassa hän lisää, että hän on saanut myös paljon tyydytystä elämästä. Hän kertoo, että hänen on täytynyt paljon kokea ihmisten kovuutta, jopa julmuuttakin, mutta saanut myös kokea paljon hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttäkin, ja että hänen on nyt hyvä olla.
Mitenkähän elämä on äitiä kohdellut, hän arvelee. Paljon suruja ja vähän iloa kaiketi hänellä on ollut maailmassa? Hän kertoo, ettei hänellä ennen ole ollut tapana ajatella äitiään, mutta että viime aikoina nämä ajatukset ovat saaneet hänessä sellaisen vallan, että hänen täytyy nyt päästä varmuuteen.
Viimeksi hän lausuu sen toivomuksen, että he tapaisivat toisensa, ja lupaa vastauksen saatuaan lähettää äidille tarkan selityksen, miten hän parhaiten voisi tulla hänen luokseen.
"Ehkä äitini ei osaa edes kirjoittaa eikä lukea", ajatteli Väinö. Tätä miettiessään hän pyysi hyvää ystävätään, rouva Bergiä viemään kirjeen perille ja lukemaan sen äidille, voidakseen estää sitä, että äiti tuntematta sen sisältöä vahingossa tai vasten tahtoaan tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa vieraille ihmisille. Sitäpaitsi hän tahtoi, että luotettava silminnäkijä näin voisi kertoa hänelle äidistä ja tämän olosuhteista.
Hänen hyvä ystävänsä, entinen Tyyne Parkkonen, toinen niistä, joille Väinö oli kirjoittanut "Muistelmansa", suostui heti ehdotukseen, ja pian sen jälkeen Väinö sai kirjeellisen selostuksen siitä, miten matka oli onnistunut.
Rouva Berg oli P:n asemayhteiskuntaan tullessaan saanut kuulla, että muutamassa paikkakunnan talossa oli juuri hautajaiset. Hän aavisti silloin, että hänen etsimänsä henkilö varmaankin olisi vieraiden joukossa. Sen tähden hän suuntasi askeleensa tähän taloon. Hänen otaksumansa olikin oikea ja hänen lähettämillään terveisillä, että ulkona odotti joku, joka tahtoi tavata Tarpolan emäntää, olikin suotuisa tulos. Hän kuvaa tätä kohtausta Väinölle näin: "Ovesta astui ulos pieni, vaalea, hyvin siististi puettu nainen, juuri sen ikäinen kuin sinä olit otaksunut. Yhdennäköisyys sinun kanssasi oli silmiinpistävä."
Sitten hän jatkaa kirjettä kertomalla, miten hän pyysi saada puhutella Väinön äitiä, sekä miten he istuutuivat kaivon kannelle, joka sattui olemaan sopivin paikka tätä keskustelua varten. Tästä ei kuitenkaan tullut pitkä, ja rouva Berg oli hyvin onneton siitä, jos juuri hän ehkä liian äkillisesti asiaan käymällä oli syynä epäonnistumiseen.
"Minulla on teille kirje pojaltanne", sanoi rouva Berg.
"Pojaltani!" kuului hämmästynyt vastaus.
"Niin juuri. Teillähän on poika elossa, joka nyt on 31 vuoden ikäinen ja on nimeltään Väinö."
"Ei minulla ole sellaista poikaa."
Rouva Berg huomasi, että emäntä värisi kuin kuumeessa ja oli hyvin kalpea.
Ihmetellen, että saattoi löytyä kaksi aivan saman nimistä henkilöä näin pienellä paikkakunnalla, rouva Berg kysyi, oliko emännällä tytär nimeltä Martta ja poika, joka oli kaatunut kapinassa. Puhuteltu vastasi myöntävästi molempiin kysymyksiin sekä myönsi myös itse olevansa 52 vuoden ikäinen. Rouva Berg rupesi sen johdosta vähän kertomaan Väinön elämänvaiheista. Hän ei sillä kuitenkaan voittanut mitään. Vaimo toisti vain toistamistaan: "Se ei ole minun poikani". Lopuksi rouva Bergin täytyi vain pyytää anteeksi erehdystänsä, ja jos kohta hän sisäisesti olikin varmasti vakuutettu siitä, että hän oli puhutellut juuri Väinön äitiä, hänen täytyi poistua. Hän näki pienen harmaapukuisen olennon menevän toiselle taholle, näki hänen pari kertaa ikään kuin epäröiden katsovan taakseen, ja sitten kaikki oli lopussa.
Toinen olisi tämän ensimmäisen yrityksen epäonnistumisen johdosta menettänyt rohkeutensa. Mutta niin ei tehnyt Väinö. Hän kirjoittaa: "Kun toiveeni olivat pienet, niin siksi ei pettymyksenikään ollut kovin suuri. Mitenkä hän noin äkkiä olisi voinut avata sydäntänsä vennon vieraalle ihmiselle? Tunsin kaikesta huolimatta, että hän kyllä olisi tahtonut tunnustaa minut, mutta että vain pelko esti häntä tunnustamasta minua pojakseen."
Ja hän jatkaa täynnä toivoa: "Olisihan hyvin ihmeellistä, jollemme pääsisi kynnyksen yli, kun kerran olemme onnistuneet pääsemään ovelle saakka."
Ystävämme päättää nyt lähettää kirjeensä. Varuillaan jo ollen rouva
Bergin käynnin vuoksi äiti varmaankin olisi tarpeeksi varovainen.
Sitten hän tekee kirjeeseen lisäyksen, jossa hän sanoo, ettei hän enää nimitä häntä äidiksi, koska tämä ei näy sitä tahtovan.
"Sydän täynnä toivoa", Väinö kirjoittaa, "käännyin Teidän puoleenne, koska luulin löytäneeni äitini. Nyt toivo on väistynyt surun tieltä, kun ymmärsin, että Te ette tahtonut tietää mitään minusta."
Sitten hän jatkaa vakuuttaen, ettei hän ole etsinyt taloudellisia etuja kääntyessään hänen puoleensa; Hänellä oli kaikkea, mitä hän tarvitsi elämässä. Ei hän myöskään halunnut päästä häntä moittimaan eikä saattaa häntä ihmisten huutoon, sillä hänen kunniansa oli Väinönkin kunnia.
"Ainoa vaikutin, minkä vuoksi Teitä etsin, oli mielenkiinto Teitä kohtaan. Eikö meidän pitäisi, kun kerran olemme päässeet näin pitkälle elämässä, voida voittaa pintapuolinen asioiden arvosteleminen ja kuunnella vain oman sydämemme ääntä sekä niinä päivinä, jotka meillä vielä ovat jäljellä elämässä, tulla toisiamme lähemmäksi ja olla jotakin toisillemme."
Sitten hän kertoo äidille, että hänen jonkun ajan kuluttua täytyy matkustaa Helsinkiin saadakseen sairaalahoitoa korvavikansa vuoksi, sekä lupaa myöhemmin ilmoittaa hänelle, milloin hän matkustaa, ja toivoo, että äiti ehkä helpommin voisi tulla häntä tervehtimään sinne kuin maalle.
Sitten kuin Väinö näin oli lähettänyt tämän kohtalokkaan kirjeen, tunsi hän tehneensä kaiken voitavansa ja päätti olla toistaiseksi ajattelematta äitiä.
Hän kirjoittaa: "Ei ole ylipäätään hyödyllistä antaa yhden ainoan ajatuksen niin kokonaan saada valtaa mielessä, että se tulee yksinvaltiaaksi. On parempi, että panemme ajatuksemme henget toimimaan ponnella jotain muuta. Välistä voimme antaa niiden palata siihen, mikä on meille rakkainta, mutta sitten täytyy ne taas pakottaa toimintaan."
Näin Väinö harjoitti ajatuksiaan ja päätti olla levollinen, olla odottamatta mitään, ehkä kuitenkin alitajunnassaan uskoen, että se, mitä emme ajattele, mikä on odottamatonta, sittenkin useimmiten toteutuu.
Hän läksi sitten Helsinkiin Korvaklinikalle ilmoitettuaan siitä ensin parilla rivillä äidilleen. Hänen piti siellä antautua pienehköön leikkaukseen huonontuneen kuulonsa vuoksi.
Täällä hänen entinen kasvatussisarensa Lahja Honkala, jota hän ei ollut tavannut kuuteentoista vuoteen, kävi häntä tervehtimässä. Tapaaminen oli molemmille suureksi iloksi ja Lahja näytti olevan yhtä onnellinen kuin Väinökin kohdatessaan entisen ystävänsä, vaikkakaan tämä ei enää ollut sama vilkas ja ketterä poika, jonka hän kerran oli tuntenut. Vuoteessaolijan kasvot olivat kuitenkin samat, sama kihara tukka, samat iloiset, viisaat silmät. Lahja tunsi itsensä heti kotiutuneeksi ja hänellä oli paljon kerrottavaa omasta elämästään. Hän oli alun pitäen varma siitä, että Väinö mielenkiinnolla kuuntelisi kaikkea, mitä hänellä oli kerrottavaa. Hän palasi sitten usein Väinön luo ja toi nuoremmankin sisarensa, Esterin, mukanaan, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen kuin Väinö oli heiltä lähtenyt. He lupasivat kirjoittaa toisilleen sitten kuin Väinö olisi jälleen maalla, ja molempien tyttöjen koruttomat kirjeet olivat aina suureksi iloksi heidän kasvatusveljelleen.
Muitakin tuttavia kävi häntä tapaamassa: Aarne, Betty ja tietysti rouva
Berg. Mutta paras oli jäljellä.
Hän kertoo tästä kaikesta samassa kirjeessä sairaala-ystävälleen:
"Sunnuntai kesäkuun 6. päivä uhkasi tulla sateinen, mutta alkoi sitten päivemmällä kirkastua. Kirkonkellot kumisivat juhlallisesti. Makasin ajatuksissani. En tiennyt, kuinka saisin ajan oikein kulumaan. Odotin Lahjaa, joka oli luvannut tulla iltapäivällä. Koetin nukkua, mutta ei sekään onnistunut.
"Otin Linnankosken ja koetin lukea ja olinkin jo siihen hieman kiintynyt, kun ovi kello 11:n ajoissa hiljaa aukenee ja sisään tulee se pieni, vaalea, harmaapukuinen nainen sieltä P:n asemayhteiskunnasta.
"Mitään kysymättä hän istuutuu vuoteeni reunalle, kapsahtaa kaulaani ja nyyhkyttää kyynelsilmin: 'Voi Väinö, anna anteeksi! En minä itsekään ole vanhemmistani mitään tiennyt. Jo pienenä jouduin maailmalle'."
Väinö kirjoittaa, että hänen kynänsä on kykenemätön elävöittämään sitä, mikä nyt seurasi. Voimakkaat tunteet vakasivat hänet ja äiti puolestaan syytteli itkien itseään:
"Tiedätkö, Väinö, minulla ei ole ollut rauhaa siitä päivästä pitäen, jolloin sain kirjeesi." Ja sitten: "Luulin, että sinä vihaisit minua. En ole voinut nukkua ainoatakaan yötä". Ja hän jatkaa: "En ole voinut sitä kirjettäsi lukea yhteen menoon. Olen palan lukenut ja taas välillä itkenyt. Huolitko, oma poikani, äidin kukkasista. Ja tässä saat vehnäpullan ('historiallisen', lisää Väinö kirjeessään) ja voita ja makeisia. Ja tiedätkö, mikä kohta kirjeessäsi minua enin liikutti? Se oli se, jossa kyselit, millaista minun elämäni oli ollut, ja arvelit, että siinä oli kaiketi ollut paljon surua ja vähän iloa. Niin, Väinö kulta, ihan sellaista se on ollut. Ei minulla ole paljon iloja ollut, jos ei sinullakaan." Ja hän kertoo, ettei hän edes avioliitossaan ollut saavuttanut sitä, mitä oli kaivannut, ja jatkaa katkerasti: "Minun tapaisten! naisten ei pitäisi koskaan mennä naimisiin."
Hän koskettelee kirvelevää haavaa, jonka hänen toisen poikansa julma kuolema hänen omien silmiensä edessä kerran viilsi. Sitten hän kertoo, miten hän oli ottanut luokseen yhdeksänkuukautisen lapsen, jonka äiti oli tullut mielisairaaksi, sillä hän toivoi täten toisen lapselle voivansa korvata sen, mitä oli omaa poikaansa vastaan rikkonut.
"Tämä ensimmäinen puhelu äidin ja pojan välillä oli kuin rakastuneitten lemmenkuhertelua", sanoo Väinö. Ja niin kai se olikin.
Äiti oli kyllä syvästi järkytetty. Hän vuoroin itki ja vuoroin hymyili kyynelten välistä, ja poika oli huomaavinaan hänessä saman leikillisen piirteen, minkä tiesi itsessään olevan.
Käsi kädessä he istuivat katsellen toisiaan, ja välistä äiti hellästi ja ujostellen hiljaa silitti hänen tukkaansa.
Äiti ei ollut ehtinyt vielä saada niitä rivejä, jotka Väinö oli kirjoittanut hänelle ennen sairaalaan lähtöään, sillä hän oli jo silloin matkalla pojan luo. Hän oli tietysti ensin matkustanut sinne maalle, missä Väinö asui.
Siellä oli emäntä juuri ollut leipomispuuhassa, kun varjo oli langennut yli valkoisen, puhtaaksipestyn lattian ja hän oli nähnyt pienen, harmaapukuisen naisen kynnyksellä. Vieraalla oli ollut käärö kädessään ja huivi vedettynä silmille.
Emännän kysyessä, kuka hän oli, oli vieras vaipunut penkille, peittänyt kasvot käsiinsä ja vavissut nyyhkytyksistä.
Hyväsydäminen emäntä oli ymmärtänyt, että tässä oli kysymys syvästä surusta, joka tarvitsi lohdutusta, ja hän oli jättänyt taikinan oman onnensa nojaan, istuutunut vieraan viereen ja koettanut ystävällisin sanoin saada hänet uskomaan hänelle huolensa.
Katkonaisista lauseista nyyhkytysten lomasta oli emäntä ymmärtänyt, että siinä oli Väinön äiti istumassa hänen vieressään penkillä, ja hänen oma äidinsydämensä oli ollut tulvillaan sääliä ja osanottoa toisen suruun ja tuskaan.
Ystävällisin ja rauhoittavin sanoin emäntä oli koettanut osoittaa hänelle, ettei Väinö ensinkään, niin kuin äiti luuli, ollut onneton, vaan että hän päinvastoin raihnaisesta ruumiistaan huolimatta oli iloinen ja vilkas ja moniharrastuksinen.
Äiti oli saanut kuulla, miten heillä kaikilla oli tapana pyhäiltaisin kokoontua hänen ympärilleen ja miten Väinö silloin aina johti keskustelua.
Kaikki, mitä emäntä oli kertonut, oli otettu ahmien vastaan ja äiti raukka oli ollut menehtyä itsesyytöksiin. Viimein hän oli huivinsa kulmalla pyyhkinyt pois kyyneleet ja saanut kuulla, ettei hän sinä iltana enää voisi matkustaa sairaalassa käydäkseen, mutta että hän varhain seuraavana aamuna voisi lähteä talon oman pojan seurassa asemalle. Yösijan hän saisi heiltä talossa. Pian hän olikin riisunut isohuivinsa, pessyt kätensä, ja ollen yhtä nopea liikkeiltään kuin "topakka" emäntäkin, hän oli ruvennut auttamaan leipomisessa, ja nopeasti kaikki oli ollutkin valmiina.
Sitten oli lämmitetty sauna ja molemmat naiset olivat menneet sinne yhdessä ja olivat he sen jälkeen olleet hyviä ystäviä. Elämä oli antanut emännälle tavallista avaramman maailmankatsomuksen ja Väinön äiti taas oli tuntenut hänelle ominaisella herkällä vaistolla heti, miten häneen suhtauduttiin, ja oli silloin ollut valmis tarjoamaan puolestaan ystävyyttänsä.
Seuraavana aamuna oli järjestetty käärö lähtövalmiiksi. Kaksi paitaa, jotka äiti oli tuonut pojalleen, jätettiin sinne, ja vain asiaankuuluva vehnäpulla ja muita makeisia oli otettu mukaan sairaalaan, jonne hän sitten sunnuntaiaamuna oli saapunut.
Äidin tulo Väinön elämään merkitsi hänelle uuden vaiheen alkamista. Se hellyyden ja rakkauden kaipuu, jota hänen niin kauan oli täytynyt tukahduttaa ja jonka painosta hänen tunteellinen sydämensä oli kärsinyt, löysi nyt äidinrakkaudessa sopivan maaperän kehittyäkseen. Hän, joka aina leikinlaskulla oli koettanut voittaa tunteellisuutensa, sai nyt antaa tunteillensa vallan ja avoimesti näyttää, mitä hänen sisässään liikkui.
Ja hän tunsi niin valtavaa onnea, että sydän oli pakahtumaisillaan. Hän oli saavuttanut kaihonsa täyttymyksen, löytänyt äitinsä ja, ihmeitten ihme, saanut häneltä niin paljon rikasta sisältöä elämälleen, enemmän kuin hän rohkeimmissa unelmissaan oli uskaltanut toivoakaan.
Äiti oli tullut hänen luokseen sydän tulvillaan rakkautta. Itsekin kaivaten hellyyttä ei äiti koskaan ollut muualta löytänyt sitä puhdasta kultaa, jota hän etsi. Tyhjin käsin ja sieluun asti palellen hän oli huomannut tunne-elämänsä kurjuuden ja tyhjyyden, kun Väinön kirje saapui.
Se tuli kuin sadekuuro kuivuuteen nääntyville kedoille, kuin aurinko pimeän talviyön jälkeen.
Ja hän, jolla oli tuo aarre, tuo ihmeellinen mahdollisuus, oli heittänyt sen pois etsiäkseen katinkultaa.
Maahan asti hän oli painua ajatellessaan, kuinka oikeutettu Väinö olisi häntä syyttämään.
Ja kuitenkin! Uudestaan ja yhä uudestaan hän polttavien kyynelten lomitse luki poikansa kirjeen eikä löytänyt siinä muuta kuin rakkautta.
Ehkä ei kaikki vielä ollut menetetty. Ehkä hän vielä voisi tehdä hyväksi sen, mitä oli rikkonut.
Ja niin hän istuutui kirjoittamaan kirjettä pojalleen. Kuitenkin jo ennen kuin Väinö oli ennättänyt sitä saada, hän oli kaipauksensa pakottamana lähtenyt itse häntä etsimään.
Lopetan tämän luvun liittämällä tähän tämän kirjeen, ensimmäisen, jonka Väinö sai äidiltään ja josta hän lähetti jäljennöksen ystävälleen. Sen on kirjoittanut henkilö, jonka muutoin niin vikkelät sormet olivat tottumattomia kynää pitelemään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä kuvassa, jonka se itsetiedottomasti antaa äidin sydämen taistelusta, se on niin liikuttava inhimillinen todistuskappale, että minun samoin kuin Väinönkin mielestä se ansaitsee tulla sinänsä tähän jäljennetyksi:
"Aina muistossa oleva lapseni!
Nyt lähestyn sinua näillä sydäntäni liikuttaneilla riveillä ja saan kiittää kirjeesi edestä joka oli kyllä tervetullut. Minä olin kyllä pahoillani siitä kun en sille rouvalle silloin ilmaissut sinusta. Kun on tämmöinen aika niin ajattelee että mitä on tekeillä. Anteeksi että niin tein. Kyllä sinut sentään omistan, että olet lapseni.
Kyllä minun on oikein ikävä kuulla että olet saanu niin paljon kärsimyksiä osaksesi tässä maailmassa mutta se on niin että mitä ihmisen osalle on määrätty sen vaan ottaa kärsivällisesti vastaan.
En ymmärrä itsekään että kuinka se meidän välimme on ollu niin ettemme
ole tietäneet toisistamme, joka on kyllä ikävä. Kyllä on toivoni, että
sinut nähdä vielä elossa, kun olet niin sairastanu.
Kyllä se on ollu minunkin elämäni yhtä ja toista, jota en voi tässä sinulle nyt kirjoittaa. Kerran sitten kun tapaamme toisemme pitkän ajan perästä, jos tapaan sinut vielä elossa.
Ei nyt sitte mitään muuta tällä kertaa kuin hyvästi ja voi hyvin näkemiin asti, jota ikävällä vartoon.
Kyllä tulen Helsinkiin sinua katsomaan kun kirjoitat. Kyllähän sitten on puhumista paljon. Voi hyvin näkemiin asti. On kyllä hauska kuulla että vielä olet elossa.
Ajattelen että tulen ensi sunnuntaina sinne. Kyllä sinut löydän kun kysyn. Hyvästi sitten.
Äitisi.