NUORUKAINEN
Väinön ystävä, ylihoitajatar, oli siis luvannut pitää huolta hänestä. Ei ollut kuitenkaan helppo asia löytää pojalle sopivaa kotia. Halvautuneen hoito vaatii paljon aikaa, ja tämä asia peloitti niitä, joilta ylihoitajatar ensin tiedusteli paikkaa pojalle. Viimein hän kääntyi erään pelastusarmeijassa toimivan ystävänsä puoleen ja sai vihdoin tämän välityksellä tiedon kunnollisista, rehellisistä ihmisistä, jotka suureksi osaksi vain auttaakseen kovan kohtalon kokenutta lähimmäistään suostuivat ottamaan Väinön täysihoitoon.
Näitten kelpo ihmisten luona, isän, äidin ja Väinöä itseään hiukan nuoremman pojan parissa, Väinö nyt asui kolme vuotta talvisin eli siksi, kunnes hän täytti 18 vuotta. Kesät hän entiseen tapaansa vietti Högsandissa. Vilkkaasta pojasta, joka vapaasti juoksenteli yli mäkien ja kanervakankaiden, oli tullut halvattu raukka, jota toisten täytyi kantaa aurinkoiselle rannalle. Siellä hän sitten saattoi maata päivät pitkät katsellen kaihoten ohikiitäviä purjeita, sillä aikaa kuin toiset lapset iloisesti huutaen ja nauraen loiskuttivat vettä hänen lähellään. Hänen aivoillaan oli tähän aikaan vaikea tehtävä ratkaistavana: sen elämän perinpohjainen muutos, jota hän ennen oli viettänyt.
Ennen hän kyllä oli pelännyt sairautta kuin uhkaavaa aavetta, mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan tulevaisuutta suunnitellessaan ottanut sitä vakavasti huomioon. En tosin tiedä, minkälaiseksi hän oli ajatellut tulevaisuutensa, mutta varmasti hän, joka yleensä oli niin toimintahaluinen, olisi rakastanut liikkuvaa, toimekasta elämää.
Nyt hän tiesi, ettei sellaista koskaan tulisi 'hänen osakseen, vaan että hän oli ainiaaksi tuomittu toimettomuuteen.
Hänen oli löydettävä ilmaisumuoto sille tulevaisuudelle, joka nyt oli ja oli aina oleva hänen osansa.
Kuinka kovasti hänen täytyikään taistella, ennen kuin hän saavutti lopullisen alistuneisuutensa! Ei kukaan, joka hyvin tunsi Väinön, kuullut hänen kertaakaan valittavan kovaa kohtaloaan. Jos hän joskus puhui sairaudestaan, tapahtui se vain tosiasian lyhyenä toteamisena sen vuoksi, että hän tarvitsi hyviä neuvoja jotain määrättyä tarkoitusta varten.
Voihan otaksua, että hän vähitellen tottui tilaansa, mutta nämä ensi ajat olivat varmastikin ylen raskaita hänen vilkkaalle, hiukan uhmaavalle luonteelleen.
Voittoisan reippaasti hän kuitenkin läpäisi tulikokeensa, ja jokaisen, joka tähän aikaan tai myöhemmin joutui tekemisiin hänen kanssaan, täytyi syvästi ihaillen todeta, millä tyyneydellä, jopa iloisuudella hän kesti kohtalonsa, todeta hänen ihmeellinen kykynsä keventää valoisalla elämänkatsomuksellaan toisten kuormaa.
Tämä elämänkatsomus, jonka hän kuitenkin vasta vähitellen saavutti ja joka aikaa myöten syvenemistään syveni, teki avuttomasta raajarikosta voiman hyvän palvelukseen, teki hänestä auttajan yksinpä sellaisillekin, jotka muissa suhteissa olivat saaneet elämältä paljon enemmän kuin hän.
Viimeistä kesää Högsandissa viettäessään Väinö sai tietää, ettei hän, jota ei enää voitu lukea lasten kirjoihin, enää voisi päästä parantolaan.
Kun hänen silloinen isäntäväkensä oli kaupunkilaisia, oli hänen ystävästään ylihoitajattaresta sen tähden tärkeää löytää turvatilleen uusi koti maalla, jossa hän aurinkoisina kesäpäivinä voisi, niin paljon kuin hänelle suinkin oli mahdollista, viettää päivänsä ulkona Jumalan kauniissa luonnossa.
Ilmoitettuaan asiasta sanomalehdissä ja hylättyään eräitä epätyydyttäviä tarjouksia hän viimein löysi sairaalle nuorukaiselle sopivan kodin kunnollisten ihmisten luona K:n pitäjässä. Perheeseen kuului isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, ja heidän luonaan Väinö asui kahdeksannestatoista kolmanteenkymmenenteenyhdenteen ikävuoteensa asti.
Tästä kunnollisesta, työteliäästä kodista kertovat Väinön muistelmat: "Olen täysin tyytyväinen nykyiseen kotiini enkä edes unissanikaan olisi voinut kuvitella parempaa."
Uudessa kodissa isäntä oli vakava, kunnollinen ja toimelias mies, joka antoi pojilleen mitä parhaimman esimerkin velvollisuutensa täyttämisessä ja ahkeruudessa. Emäntä oli yhtä kunnollinen sekä sen lisäksi "topakka" ja iloinen ja leikkisä. Hän oli kodin auringonpaisteena. Tyttäristä, Vernasta ja Aidasta, tuli pian Väinön hyvät ystävät. Samoin myös pojista, sekä kasvattityttärestä ja -pojasta, emännän sukulaisista, jotka nämä hyväsydämiset ihmiset olivat ottaneet aivan kuin omiksi lapsikseen. Poikaa, Torstenia, joka asui samassa huoneessa Väinön kanssa, tämä aina nimitti "toverikseen".
Talon tyttäristä oli Aida varmaankin häntä lähinnä, ja mitä suurimmalla mielenkiinnolla hän otti osaa tytön tuumiin. Saattoipa hän puutteellisista, vain yhden talven kansakouluopetukseen perustuvista tiedoistaan huolimatta olla suureksi avuksi nuorelle tytölle tämän kotiopinnoissa, kun hän suoritti päästötutkintoa ylemmästä tyttökoulusta. Tyttö teki sen erittäin tarmokkaasti, samalla aikaa kuin hän suoritti määrätyt työnsä talossa, lypsi lehmiä, kirnusi voita j.n.e.; hän luki tullakseen päteväksi niille kursseille, jotka Helsingin Yleisessä sairaalassa järjestettiin sairaanhoitajattariksi aikoville. Väinö kuulusteli hänen läksyjänsä ja rohkaisi häntä kaikin tavoin kestämään vaikeuksista huolimatta.
Ehkä Aida juuri sen johdosta, että oli tutustunut Väinön ystävään, oli päättänyt valita tämän kutsumuksen. Hän osoittikin myöhemmin olevansa sitä ainesta, jota kaikki parhaat sairaanhoitajattaret ovat, ja hän on yhä vielä, vaikkakin on oman kodin vuoksi jättänyt rakkaan tehtävänsä, siunauksena sillä paikkakunnalla, missä hän asuu.
Kuitenkaan ei kukaan, joka on tuntenut Väinön voimakkaan luonteen, voi epäillä sitä, ettei juuri hän olisi suuresti vaikuttanut tämän nuoren naisen luonteeseen samoin kuin hänen elämänuran valintaansa.
Väinön vaikutus oli aina huomattava, olipa hän missä hyvänsä. Vuoteessaan lepäävästä, sairaasta, halvautuneesta nuorukaisesta säteili aloitteita ja aatteita sekä henkistä vaikutusta, joka vähitellen muodosti hänen halvan vuoteensa ympärillä hyörivän elämän keskipisteeksi. Lauantaisin, kun viikon työ oli lopetettu, kokoontuivat hänen ympärilleen oman talon väen lisäksi myös naapurit keskustelemaan päivän tapahtumista, politiikasta, Väinön viimeksi lukemasta kirjasta tahi muista kysymyksistä. Sairas antoi eloa keskustelulle, hän keksi aina omaperäisimmät aiheet, vaikka hän ilolla kuunteli toistenkin mielipiteitä.
Tässä rauhallisessa maalaiskylässä, jossa siihen asti oli tyydytty ajattelemaan vain jokapäiväistä elatusta ja päivän pieniä tapahtumia, olivat ihmiset äkkiä heränneet huomaamaan, että tässä maailmassa oli paljon muutakin, mikä saattoi kiinnostaa mieliä. Ajatukset etsivät uusia uria, aatteita heräsi, ja nyt koetettiin selvitellä itselleen asioita, joita ei koskaan ennen ollut ajateltu. Ja lauantai-illat muuttuivat vähitellen todellisiksi pyhäilloiksi. Mentiinpä mieluummin Väinön luo keskustelemaan kuin itse tanssilavallekin.
Tulikohan Väinöstä itsetietoisesti muiden johtaja? En usko sitä. Hänestä oli vain luonnollista antaa kaikkensa, itse lainkaan huomaamatta, että hänen lahjansa olivat suuremmat kuin muiden. Kaukana siitä, että hän olisi uskotellut olevansa jotain erikoista, hän päinvastoin kärsi yhä enemmän rajoituksestaan ja etsi keinoja lisätäkseen tietojaan.
Siihen tarvittiin kirjoja.
Hänen pieni kirjavarastonsa oli kyllä ystävien lahjoista kasvanut, mutta sitä vielä lisätäkseen täytyi hänen voida hankkia rahoja, keksiä joku keino ansaitakseen niitä.
Silloin hän rupesi ompelemaan korutöitä, ja kaiken, minkä ansaitsi, hän käytti juuri kirjoihin. Minulla on vielä jäljellä monta Väinön ahkerien käsien ompelemaa liinaa, verhoa, pielusta, enkä voi liikutuksetta katsella näitä hänen valmistamiaan töitä. "Tädin täytyy suoda virheet anteeksi, poikahan se vain on ne ommellut", oli kerran kirjoitettuna hänen antamaansa joululahjaan, mutta anteeksiantoa ei tarvittu. Kaikki, mitä Väinö ompeli, oli täysipitoista.
Niihin aikoihin perustettiin n.s. Pohjoismainen Kustannusliike, joka julkaisi halvasta hinnasta etevien kirjailijoiden teoksia. Väinö asettui liikkeen Suomessa toimivan asiamiehen yhteyteen myydäkseen pienestä palkkiosta yhtiön kirjoja siinä pitäjässä, jossa hän asui. Halu tutustua hyvään kirjallisuuteen levisi siten paikkakunnalla Väinön ansiosta, vaikka tämä itse oli saanut vain vähän kouluopetusta. Väinön oma pieni kirjasto kasvoi samalla, sillä kaikki kirjanvälityksellä ansaitsemansa rahat hän käytti kirjojen ostoon. Niitä hän rakasti. Oli suorastaan liikuttavaa nähdä, miten varovaisin, melkeinpä hyväilevin käsin hän kosketti näitä rakkaita ystäviään. Ja jos hän joskus lainasi kirjan toiselle, hän oikein pelkäsi, ettei sitä pideltäisi niin hyvin kuin sen sisällys ansaitsi.
Aikaa myöten hankittiin kirjahyllykin, mutta kun kirjavarasto yhä kasvoi, mahtui vain pieni osa niistä hyllylle. Vain rakkaimmat kirjat koristivat seinää, muut oli mitä suurimmalla huolella pinottu laatikkoihin. Ne otettiin esille vasta Väinön kuoleman jälkeen, sillä hän oli toivomuksenaan lausunut, että hänen ystävänsä, ylihoitajatar, saisi ne käyttääkseen vapaan harkintansa mukaan. Tämä lahjoitti ne siihen sairaalaan, toiselle sisätautiosastolle, jossa Väinöä hoidettiin hänen viimeisen sairautensa aikana ja jossa yksi hänen vanhimmista ystävistään, Lastensairaalan hoitajatar, nyt oli ylihoitajattarena. Lähes 300 nidettä käsitti se kirjasto, jonka köyhä, oppimaton N—lan poika oli vähäisillä varoillaan saanut kokoon. Varmaan hänelle olisi iloksi tietää, että hän lahjallaan on voinut lyhentää toisten sairaitten yksitoikkoista oloaikaa sairaalassa ja ehkä herättää heissä uusia aatteita ja hyviä harrastuksia sellaisena aikana, jolloin mieli on altis vaikutteille. Kokoelma sisälsi nimittäin vain mitä parhaiten valittuja kirjoja. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut n.s. roskakirjallisuutta.
Kirjaostoksissa auttoi häntä usein hänen parantola-ystävänsä Aarne jolla nyt oli hyvät kasvatusvanhemmat ja jonka kanssa ystävyyssiteet vuosi vuodelta yhä lujittuivat.
Väinöllä oli, kuten jo on sanottu, erinomainen vaikutus nuorempiin. Hän oli oikeastaan, luulisin, syntynyt kasvattajaksi. Aarne tunsi voimakkaasti sen hyvän vaikutuksen, mikä hänen vanhemmalla ystävällään oli häneen. Mutta se poika, jonka kasvatus tuli Väinön varsinaiseksi vapaaehtoiseksi tehtäväksi, oli talon nuori kasvattipoika, Torsten. Kun Väinön kirurgilaisystävä kävi häntä tapaamassa, hän todellisella ylpeydellä kertoi "pikku toveristaan" toivoen, että Torstenista, joka oli nuori ja sekä ruumiillisesti että henkisesti lahjakas, tulisi se, miksi Väinö itse olisi toivonut tulevansa, ja täyttäisi kaiken sen, mitä Väinö oli uneksinut, mutta mitä hän ei ollut voinut toteuttaa. Hänen piti teossa toteuttaa kaikki ne periaatteet, jotka Väinö oli asettanut sekä hänen että oman elämänsä johtotähdiksi.
Nämä periaatteet olivat hyvin yksinkertaiset: Hän ei koskaan saisi juoda, tupakoida eikä kiroilla. Hänen pitäisi olla oikeamielinen eikä koskaan itsetietoisesti tehdä kenellekään vääryyttä. Hänen tulisi säästäväisyydellä hoitaa omaisuuttaan ja muistaa, että kaikki omaisuus oli vain lainaksi annettu ja että siitä oli kyettävä tekemään tili omantuntonsa tuomioistuimen edessä.
Väinö, joka itse oli saanut niin paljon aikaan pienillä tuloillaan, kehoitti aina nuoria ystäviään säästäväisyyteen ja hän säilytti itse Torstenin, samoin kuin luullakseni Aarnenkin, säästöpankkikirjaa. Hän oli saanut heidät tekemään säästöjä ja hän seurasi suurella mielenkiinnolla heidän pienten pääomainsa kasvamista. Ja hän oli ankara arvostelija, kun oli kysymys rahojen otosta pankista.
Hänen ilonsa pienestä toveristaan, josta näytti tulevan kelpo mies, sai äkkiä järkyttävän lopun.
Oli kaunis päivä kevättalvella. Korkeiden, suorarunkoisten mäntyjen ympäröimä rakennus, johon Väinö ja hänen isäntäväkensä olivat muuttaneet, kun vanhin pojista oli ottanut talon hoitoonsa, sijaitsi mäellä, joka vietti suurelle lammelle eli oikeammin järvelle, jossa Väinökin oli saanut olla mukana monella ihanalla kalastusretkellä, kun miehet olivat kantaneet hänet veneeseen.
Nyt lepäsi järven välkkyvä pinta jääpeitteen alla, jota kevätaurinko jo oli pehmittänyt. Edellisinä päivinä oli ajettu vielä hevosella toiselle rannalle, niin että kun Torsten potkurillaan lähti järven lumipeitteiselle jäälle, ei kukaan ajatellutkaan vaaraa. Jää murtui kuitenkin hänen altaan vähän matkan päässä rannasta ja hänen hätähuutonsa kuuluivat rannalle, jonne heti kaikki juoksivat.
Huolimatta kaikista ponnistuksista poika raukan auttamiseksi, jonka kuolinkamppailu tapahtui aivan omaisten silmien edessä, ei kukaan kuitenkaan voinut päästä apuun. Jää murtui auttajien alta, ja kun lopulta saatiin hänelle heitetyksi köysi, eivät hänen kangistuneet sormensa enää voineet tarttua siihen.
Väinö näki koko tapauksen huoneensa ikkunasta. Voimatta hituistakaan auttaa pelastusyrityksissä, kykenemättä liikahtamaan vuoteestaan täytyi ystävä raukkamme nähdä pienen toverinsa kamppailu jäiden keskellä, nähdä turhat pelastusyritykset ja hirveä loppu, kun poika kaikkien nähden viimein päästi otteensa jäänreunasta ja vajosi syvyyteen.
Väinön vanha ystävä kohtasikin nyt aivan uuden Väinön, kun hän tapahtumasta kuultuaan kiiruhti hänen luokseen. Se, mitä Väinö näinä kauheina hetkinä oli elänyt, oli iäksi painanut häneen leimansa ja jättänyt jotain särkynyttä jäljelle.
Torsten oli ollut Väinölle koko elämä, tulevaisuus, se "ille faciet", johon hänen mielensä ilolla ja toiveilla oli kiintynyt.
Kaikki nämä Väinön toiveet ja suunnitelmat särkyivät hänen pienen toverinsa kuolemassa, ja kaiken turhuus, kaiken toivottomuus rupesi yhä enemmän voittamaan sijaa hänen ajatuksissaan. Tältä ajalta olevat kirjeet hänen "äidilliselle ystävälleen" ovat syvän vakavuuden leimaamia, ja suurta väsymystä elämään ilmenee nyt hänessä, jonka rohkea sielu oli ennen näyttänyt tietä toisille.
Ystävien käynnit ilahduttivat kuitenkin aina hänen mieltään ja ystäviä hänellä oli monta. Aikaisemmin mainittujen lisäksi hänen ystäviään oli herttainen Tyyne Parkkonen, johon hän oli tutustunut Lastensairaalassa ja joka myöhemmin, ollessaan jo rouva Berg, avusti häntä hänen elämänsä vaikeimman tehtävän selvittämisessä. Jennie Drisin, "juutalaistyttö", kuten hän itseään nimitti, kuului niin ikään Väinön ystäviin. Hän johti pientä, juutalaislapsia varten perustettua kesäsiirtolaa aivan lähellä sitä paikkaa, jossa ystävämme asui, ja niinä kolmena kesänä, jotka he olivat naapureina, oli Väinöllä tapana ainakin kerran kesässä käydä tervehtimässä siirtolaa, johon kuljettiin veneellä yli järven. Tästä retkeilytavasta Väinö piti erittäin paljon, ja hän iloitsi joka kerran, kun kotiväellä oli aikaa kantaa hänet rantaan ja viedä hänet mukanaan järvelle.
Paitsi neiti Drisiniä kävivät muutamat muutkin sairaanhoitajattaret välistä tervehtimässä entistä potilastaan. Neiti Nylander oli myös ainakin kerran maalla häntä tervehtimässä. Mutta suurinta iloa Väinölle tähän aikaan tuotti kuitenkin Aarne, joka ollessaan kesäisin vapaana koulusta saattoi viettää pitkiä aikoja vanhemman ystävänsä seurassa. Nämä käynnit varmaankin suuresti vaikuttivat pojan luonteen muodostumiseen ja Väinölle ne antoivat tunteen siitä, että vaikkakin hänen pieni toverinsa Torsten oli ainiaaksi poissa, hänellä silti vielä oli tehtävä suoritettavana.
Tunne-elämän syventyminen Torstenin kuoleman jälkeen johti Väinön ajatukset takaisin sille tielle, jonka hän jo oli kulkenut, ja ne rupesivat yhä enemmän askartelemaan siinä henkilössä, joka kerran oli ollut häntä lähinnä elämässä, hänen äidissänsä.