SAIRAALA-AIKA
Valkoiset vuoteet, puhtaat raidit, punaiset peitot, pieni tytönpää sininen solmuke tukassa katselemassa muutamasta vuoteesta, ystävälliset, valkoisen myssyn koristamat kasvot, hoitajatar nojautumassa hänen ylitseen — nämä olivat Väinön ensimmäiset vaikutelmat Lastensairaalasta.
Hänen hienostumiseen tottumattomista silmistään oli kaikki, mitä hän näki, täydellistä nautintoa. Mutta suurin nautinto oli saada ojentaa sairas selkänsä suoraksi ihanassa vuoteessa, tuntea itsensä lämpimän kylvyn jälkeen puhtaaksi ja siistiksi pienessä sairaalapaidassaan, jonka hoitajatar puki hänen yllensä.
Ja hoitajatar suloisine hymyilyineen ja pehmeine käsineen oli kuin korkeamman maailman olento, joka täydellisesti voitti puolelleen Väinön ystävällisyydelle ylen herkän lapsensydämen. Siksi Väinö niin mielellään tottelikin kaikkia hoitajattaren antamia määräyksiä. Vasta myöhemmin, kun hänestä oli tullut tottunut sairaala-asukas, hän joskus — vain tunteakseen harkittua nautintoa voidessaan nähdä hänen vähän suuttuvan — koetteli tehdä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä. Silloin hoitajattaren silmät sumenivat ja oli kuin pilvi olisi varjostanut muutoin niin rauhallisia kasvoja.
Tällaiset kujeet aiheuttivat kuitenkin sen, että Väinöä sanottiin vallattomaksi. "Neiti" antoi hänelle kuitenkin kaikki anteeksi ja ymmärsi hellällä kohtelulla korvata pojalle hiukan sitä huolettomuutta, jonka tämä jo oli kadottanut.
Menetettyä terveyttä ei sairaalassaolo kuitenkaan voinut antaa takaisin Väinölle. Hän ei voinut liikkua, ei jaksanut edes istuakaan, vaan täytyi hänen sen tähden selällään maaten lukea niitä kirjoja, joita ystävälliset ihmiset ja muiden lasten omaiset ja ystävät, mieltyneinä sairaan pojan viisaaseen ulkomuotoon, antoivat hänelle. Hänen pieni kirjavarastonsa, joka ukko Rammin antamassa sikarilaatikossa säilytetyn aapisen lisäksi käsitti vain yhden kertomuskirjan, jonka hänen leikkitoverinsa Siiri Salonen, kerran käydessään Tammen perheessä häntä tervehtimässä, oli hänelle lahjoittanut, karttui tällä tavoin, ja luku- ja tiedonhalu heräsi tässä lahjakkaassa lapsessa, jonka hengellä tähän asti tuskin oli ollut mitään ravintoa.
Hänen rakas osastonhoitajattarensa näytti myös hyvin ymmärtävän poikaa. Usein he juttelivat keskenään mitä kiinnostavimmista asioista. Pojan kehitykselle merkitsi tietysti seurustelu tämän sivistyneen ja sydämeltään hienon naisen kanssa hyvin paljon.
Juuri tähän aikaan rakennettiin ensimmäistä parantolaa kirurgista tuberkuloosia potevia lapsia varten Högsandiin Lappvikin aseman läheisyyteen. Se oli syntynyt Lastenhoitoyhdistyksen aloitteesta ja Lastensairaalan ylilääkäri, harras lasten ystävä, professori Wilhelm Pipping, oli lämpimästi innostunut asiasta.
Keväällä 1901, Väinön ollessa kaksitoistavuotias ja vietettyä kaksi vuotta sairaalassa, tämä sanatorio valmistui. Niiden lasten joukossa, jotka olivat sen ensimmäisiä hoidokkeja, oli myöskin tämä pieni orpopoika N—lasta.
Mikä elämys hänelle! Ensin matka kaikkien muiden lasten kanssa täyteen ahdetussa kolmannen luokan vaunussa, missä valtikkaa piti tummakiharainen olento, jolla oli ruskeat, aurinkoiset silmät, jotka herttaisesti katselivat Väinöä. Hänen nimensä oli neiti Brunou ja hän oli parantolan "johtajatäti".
Viimein saavuttiin tomuisina ja väsyneinä asemalle. Pienimmät lapset, jotka olivat nukahtaneet, herätettiin. Oli nautinto hengittää suloista, raikasta ilmaa ja pian sullottiin kaikki lapset heinähäkkeihin, joista ensimmäistä ajoi "Österlundin vaari", parantolan kaikki kaikessa ja kaikkien lasten tuleva ystävä. Tie kulki tuoksuvan mäntymetsän läpi harjun yli ja siinä jo näkyikin parantola auringonvalossa ikään kuin ojentaen kättänsä tervetuliaisiksi, parantola, jossa saataisiin viettää koko tämä ihmeellinen kesä.
Ja ihmeellinen siitä tulikin, eikä suinkaan vähimmin ystävällemme Väinölle, joka kaiket päivät sai maata pitkällään aurinkoisella hietarannalla. Siellä kuunnellessaan aaltojen loisketta hän pian tunsi voimiensa lisääntyvän. Ennen pitkää hän jaksoi istua pystyssä ja vähän aikaa myöhemmin täti Brunou uskalsi antaa hänen ottaa ensimmäiset varovaiset askeleensa. Hän sai myös nauttia virkistävistä merikylvyistä. Ne vahvistivat häntä päivä päivältä, vaikkakin selkä oli saanut sellaisen vamman, ettei se enää ollut kokonaan parannettavissa.
Iloisesta ja sukkelasta Väinöstä tuli pian parantolan suosikki, kaikkien kujeiden ja leikkien johtaja. Usein täytyi "tätien" tarttua asiaan ja pakottaa hänet olemaan hiljaa, kun hän leikin kiihkossa oli unohtamaisillaan välttämättömän varovaisuuden. Kihara tukka hikisenä, otsaan takertuneena ja rinta huohottaen rasituksesta hänen täytyi istua paikallaan päivälliseen asti ja sitten yhdessä muiden lasten kanssa olla tunti makuulla.
Högsandissa Väinö solmi ystävyysliiton muutaman tytön, Betty Fagerströmin kanssa, joka oli pääkaupunkilaislapsia. Hänellä oli terävä kieli ja vilkkaat silmät ja kaikki pitivät hänestä hänen sukkeluutensa vuoksi. Tämä ystävyys kesti läpi elämän. Väinö sai toisenkin ystävän, Aarne Ahlgrenin, joka tänä kesänä kuitenkin oli vasta kaksivuotias.
Niin tultiin elokuun loppuun ja lapset lähetettiin kotiinsa. Väinöä ei kuitenkaan lähetetty N—laan, vaan hän pääsi suureksi ilokseen takaisin Lastensairaalaan, jossa hän sai olla vielä koko seuraavan talven.
Ehkä sairaalan hyväsydämisellä ylihoitajattarella, neiti von Konowilla, joka tunsi Väinön surkuteltavat olosuhteet, oli osuutensa päätöksessä pitää poika sairaalassa. En tiedä sitä, mutta luulen niin. Pääsyynä oli kuitenkin luultavasti se, että tahdottiin kesän hyvien tulosten jälkeen katsoa, voisiko poika kokonaan saada takaisin kadotetun terveytensä.
Tänä talvena hän koko käytöksellään todella koetti ansaita sitä suurta hyvyyttä, joka oli tullut hänen osakseen. Kuitenkaan ei ollut autettavissa, että hänen luontainen vilkkautensa välistä johti hänet kujeisiin ja että neiti Nylanderin ystävälliset silmät välistä synkkenivät.
Niin tuli taas kesä ja se toi muassaan uuden oleskelun Högsandissa, joka jo häämötti pojan mielikuvituksessa ihanana kotina, maallisena paratiisina.
Tälläkin kertaa neiti Brunou oli parantolan johtajattarena ja apunaan hänellä oli hänen hyvä ystävättärensä, äskettäin oppikursseilta Englannista palannut sairaanhoitajatar. Ja Bettykin oli siellä ja samoin Aarne. Ilolla kohtasivat edellisen kesän toverukset jälleen toisensa.
Mainitulle sairaanhoitajattarelle häämöttää tämä Högsandissa oleva kesä, hänen tätä kirjoittaessaan, aivan erikoisessa valossa. Kaikki oli ihanaa, meri, ranta, metsä, kanervakangas ja auringonpaiste kaiken yllä.
Ja Gertrud Brunou ohjasi kaikkea hyvin ja hellin käsin. Näen hänet vielä sellaisena kuin hän seisoi ovella katselemassa kohti rantaa, jossa lapset pulikoivat matalassa vedessä, ja silittäessään siinä kädellään hänelle ominaisella liikkeellä vallattomia kiharoitaan.
Ja jos joku lapsista oli sairas, näen "täti Brunoun" uskollisesti istuvan vuoteen ääressä pitäen pientä kuumeista kättä omassaan. Ei mikään saanut häntä silloin ajattelemaan itseään tai omaa lepoansa. Hän oli, jos kukaan, sairaanhoitajattareksi luotu, uhrautuen koko sielustansa kutsumukselleen ja pienille potilailleen.
Sinä kesänä me esitimme näytelmän. Lasten osina oli niitä eri ruokalajeja, joita esiintyi parantolan ruokaluettelossa. Siinä oli kauraliemi, riisipuuro, perunasose, mustikkakiiseli, pannukakku ja silakkalaatikko, ja tämä viimeksimainittu herätti paljon iloa, kun hän surkealla äänellä valitti, ettei kukaan hänestä pitänyt.
Meillä oli myöskin pakolaisuutta hiukan muistuttava järjestö. Lapset pukeutuivat eri pukuihin ja eriväriset nauhat merkitsivät eri arvoasteita ja niin he sitten marssivat ympäri aluetta lippu etunenässä. Luulen, että Väinö oli kenraalina ja että Betty Fagerström oli synnynnäisellä oveluudellaan päässyt korkean upseerin asemaan. Mutta herra kenraali sai usein täti Brunoulta muistutuksen, ettei hän saisi juosta niin kiivaasti, vaan että hänen täytyisi olla varovainen j.n.e. — kaikki nämä vaikeita määräyksiä vilkkaalle kolmetoistavuotiaalle.
Näin kului kesä auringossa ja leikeissä, joihin kuitenkin sisältyi vakavuuttakin. Pieni armeija piti yllä hyvää kuria keskuudessaan ja Väinö, sen johtaja, oli hyväksi avuksi "ylipäällikölle", tädille, joka pysyi kaikkein ylimpänä asteena.
Eräs puoli Väinön luonteesta kehittyi tähän aikaan hänen itsensä sitä huomaamatta, nimittäin hänen kykynsä vaikuttaa muihin. Usein tädit turvautuivat tässä suhteessa hänen apuunsa. Se vakavuus, joka hänen vilkkaudestaan, huolettomuudestaan ja iloisuudestaan huolimatta kuitenkin oli hänen luonteensa perusominaisuuksia, tuli silloin aina ilmi ja näyttäytyi kauneimmassa valossaan. Muistan, mitenkä hän usein, kun lapset sateisilla ilmoilla eivät voineet mennä ulos ja tulivat liian vallattomiksi, kokosi heidät ympärilleen ja lupasi kertoa heille jotain. "Voi, Väinö, kerro meille satu", kuului silloin joka taholta, ja hiljaa kuin hiiret he tungeskelivat hänen ympärilleen ja kuuntelivat hiiskumatta, mitä hän koskaan väsymättä keksi kertoa heille, luoden välistä leikillisen salasilmäyksen täteihin. Hänellä oli aivan ihmeellinen mielikuvitus ja hänen kertomuksensa saattoivat jatkua päivä päivältä loppumattomiin alati aivan yhtä kiihkeästi kuunteleville kuulijoille.
En tiedä, ottiko hän kertomuksensa sairaalassa lukemistaan kirjoista, vai omasta päästäänkö hän niitä sepitteli, mutta luultavasti hän teki molemmin tavoin, otti aiheen jostakin tuntemastaan kirjasta ja antoi sitten mielikuvituksensa täydentää sitä, loihtien yhä ihmeellisempiä kuvia pienten kuulijoittensa hämmästyksestä selko selällään olevien silmien eteen. Hän kertoi aina hiljaisella äänellä, ja tämä tietysti osaltaan lisäsi kiehtovaa ja salaperäistä vaikutusta.
Ehkä Väinöllä itse asiassa olisi ollut taipumusta kirjoittamiseen, vaikka näitä taipumuksia ei koskaan kehitetty. Hän kirjoitti kyllä paljon eläessään, hänellä oli monta ystävää ja hän lähetteli heille pitkiä ja hauskoja kirjeitä. Ja onhan hän kirjoittanut muistelmansakin kahdelle ystävälleen, koruttomasti ja yksinkertaisesti. Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt. Sitävastoin hän oli, kuten jo sanoin, verraton kertoja ja täysikasvuisetkin kuulijat saattoivat innostua kuuntelemaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan.
Väinö täytti sinä kesänä kolmetoista vuotta. Hän oli hartiakas ja notkea huolimatta selän pienestä epämuodostumasta. Hän oli kasvanut pituutta ja hänen terve värinsä, avonainen, iloinen ja viisas katseensa, hänen meriveden ja auringon paahtamat kiharansa tekivät hänet niin hauskan ja kauniin näköiseksi, että tädit oikein ylpeilivät tästä pojastaan. Täti Brunoun ei tarvinnut enää yhtä usein kuin ennen varoittaa häntä, sillä hänen holhokkinsa ymmärsi paremmin kuin ennen, mitä häneltä tässä suhteessa vaadittiin, ja että se oli hänen omaksi parhaaksensa.
Pojan ymmärrys oli kehittynyt samalla aikaa kuin hänen ruumiinvoimansakin ja varmasti tänä kesänä ajatus siitä, mitä tulevaisuus toisi mukanaan, oli tunkeutunut hänen mieleensä heittäen tumman varjonsa hänen tielleen.
Hän tiesi, että tätä parantolassaoloa tuskin enää uudistettaisiin ja ettei hän myöskään enää pääsisi sairaalaan, jossa hän oli viettänyt kaksi viimeistä vuotta. Hänellä ei ollut muuta odotettavissa kuin samanlainen elämä, jota hän siihen asti oli elänyt, ja hän vapisi sitä ajatellessaan. Kuitenkin hän lapsen huolettomuudella loi sellaiset ajatukset pois mielestään, eivätkä ne riistäneet häneltä elämänintoa eikä ruokahalua.
Vaikeampaa oli, kun eronpäivä vihdoin oli käsissä ja hänen täytyi sanoa jäähyväiset rakkaalle täti Brunoulle ja uudelle ystävälleen sekä kaikille tovereilleen, Aarnelle, joka tänä kesänä kaikkien iloksi oli oppinut kävelemään, "eversti" Betylle ja Arvolle, uudelle pojalle, joka kuuroudestaan huolimatta oli kaikkein kiihkeimpiä Väinön kertomusten kuulijoita.
Muutamana päivänä parantolasta palattuaan ja juostessaan leikkien Lastensairaalan pihalla hän näkee Raippasen tutun hahmon tulevan portista sisään. Väinöltä itseltään tämä mahtava kunnallislautakunnan esimies kysyy, mistä hän löytäisi pojan, jonka nimi on Väinö Willgren. Kuultuaan, että juuri Väinö itse siinä onkin, ei Raippanen ole uskoa silmiään. Niin suuri muutos on tapahtunut tuossa ennen niin kurjassa lapsessa. Vaikutus on niin valtava, että hän sen vuoksi näkee arvolleen sopivaksi kysyä ylihoitajattarelta, neiti von Konowilta, mitä tämä neuvoisi pojan tulevaisuuteen nähden. Ylihoitajatar sanoo silloin, että Väinö hänen mielestään on rikaslahjainen lapsi, jonka välttämättä pitäisi saada kehittää taipumuksiaan ja päästä kouluun.
Niin sanottiin jäähyväiset. Väinön vaatteet, samat, jotka hänellä kolme vuotta sitten oli ollut yllään hänen sairaalaan tullessaan, haettiin esille. Suurella vaivalla saatiin ahtaaksi käynyt takki hänen päälleen. Sydän täynnä synkkiä aavistuksia hän sitten marssi Raippasen jäljessä asemalle, jossa hän hämmästyksekseen ja ilokseen tapasi kaksi parantola-ystäväänsä, näiden rivien kirjoittajan ja pienen isättömän ja äidittömän Aarnen, jota olin juuri viemässä hänelle hankittuun kotiin. Tapaaminen oli kuitenkin surunvoittoinen. Väinön silloiset tunteet kerron hänen omilla sanoillaan:
"Oli pimeä iltamyöhä, kun tultiin U—län asemalle. Oli syksyisen kolkkoa ja tuuli kovasti, niin että minä värisin vilusta, sillä minulla ei ollut muita vaatteita päälläni kuin ne, jotka minulla kolme vuotta sitten Kortelaisen luota lähtiessäni oli, ja tietäähän sen, minkälaisessa kunnossa ne olivat niin pitkästä aikaa. Ei ihme, jos kaikenlaiset ajatukset risteilivät päässäni. Ajattelin entisiä olinpaikkojani. Ajattelin sairauttani ja ajattelin tulevaisuutta, ja minun täytyy myöntää, että kaikki näytti synkältä. Tultiin perille ja Raippasen tyly emäntä otti minut vastaan, niin kuin minkäkin liika-asujaimen, mikä ei myöskään ollut omiaan tekemään mieltäni valoisammaksi".
Asiat kehittyivät kuitenkin tällä kertaa paremmiksi kuin Väinö oli uskaltanut toivoa. Perhe, jonka luo hän tuli, Honkala nimeltään, oli erittäin ystävällinen pikku ystävällemme. Siihen kuului isä, äiti ja kaksi pientä lasta, Lahja ja Arvo. Tuntien Väinön kyvyn huvittaa lapsia ymmärtää hyvin, että hän voitti Honkalan lasten sydämet ja että he pysyivät hänen ystävinään niin kauan kuin hän eli.
Väinö sai tänä talvena käydä kansakoulua ja hän otti ilolla ja suurella halulla varteen kaiken, minkä hän siellä oppi. Täällä myös uudistettiin ystävyys Tyyran, Oskarin ja Siirin kanssa, joilta hän sai kuulla, että hänen vanha kasvatusisänsä, ukko Ramm, vielä oli elossa. Tieto tästä aiheutti silmänräpäyksessä päätöksen käydä tapaamassa vanhaa ystävää. Kohtaamisesta Väinö kertoo:
"Kohtasin vaarin muutamassa kartanon vajassa, jossa hän oli halonhakkuussa. Hän ei tuntenut minua, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, kun oli jo kulunut kuusi vuotta siitä, kun minut vietiin heiltä pois. Hänen kysyessään, kuka olin, minä vastasin: 'Olen Väinö, joka ennen asui teillä'. Mutta hän ei uskonut minua sanoen, että Väinöhän oli kuollut sairaalassa. Kun yhä vakuutin olevani Väinö, täytyi hänen lopulta uskoa minua. Kyynelsilmin hän syleili minua ja kysyi, kenenkä luona minä nyt olin ja sainko tarpeekseni ruokaa. Minun piti vain heti sanoa, olinko nälkäinen, niin hän heti kiiruhtaisi kartanon keittiöön pyytämään, että he antaisivat minulle ruokaa. Viimein sain hänet käsittämään, ettei minulta nyt enää mitään puuttunut. Hänellä ei enää ollut entistä mökkiään, vaan asui hän nyt kartanon hänelle luovuttamassa huoneessa. Siellä sitten istuimme ja juttelimme entisistä ajoista, mummosta ja siitä, miten hän 'sai laakin' melkein heti minun lähtöni jälkeen, joka niin kovasti oli koskenut häneen. Hän oli aina surrut ja kaivannut minua."
On jotain syvästi liikuttavaa kasvatusisän ensimmäisessä ajatuksessa, että Väinö ehkä olisi ollut nälkäinen. Siitä huomaa, että ukko Ramm, joka itse oli kokenut elämän kovia ja karuja puolia, usein ajatuksissaan oli seurannut lasta ja ollut levoton hänen puolestaan. Hän sai nyt nähdä kasvattipoikansa, joka niin usein kuin vain voi kävi talvella häntä katsomassa. Ja Väinö näki surukseen, miten vanhuksen voimat yhä heikkenivät. Keväällä vanha Ramm kuoli.
Ukko oli ollut kartanon uskottuja palvelijoita ja hänen hautajaisiaan vietettiin sen vuoksi juhlallisesti. Kaikki alustalaiset olivat kutsutut päivälliselle. Hänen Armonsa kävi itse päivällisten kuluessa tervehtimässä läsnäolevia, ja kun hän sai kuulla, että vieras poika oli vanhuksen kasvattipoika, sai Väinö erikoisen suosiollisen päännyökkäyksen, kerrotaan muistelmissa. Ukon kuolema oli Väinölle suureksi suruksi ja kulkiessaan arkun jäljessä hän vuodatti katkeria kyyneliä, kun oli kadottanut näin kaikkein parhaimman ja uskollisimman ystävänsä.
Toinenkin Väinön ystävistä, sokea mummo rautatien toisella puolella olevasta pienestä mökistä, oli niin ikään kuollut. Kukaan ei enää siellä nostanut hakaa eikä avannut ovea "Rammin pojalle". Vieraita ihmisiä asui nyt tuossa pienessä torpassa.
Niin tuli kevät tutkintoineen ja Väinö sai erinomaisen todistuksen sekä sen ilahduttavan tiedon, että hän tänäkin kesänä pääsisi Högsandiin.
Siitä tuli ihana kesä. Hän tapasi kaikki vanhat ystävänsä jälleen, paitsi yhtä. Neiti Brunou oli kyllä siellä, mutta toisen tädin sijasta oli siellä nyt uusi hoitajatar.
Syksyllä Väinö matkusti takaisin N—laan, jossa hän viipyi kuukauden ajan Raippasen talossa, kunnes hänelle hankittiin uusi paikka. Toivo saada jatkaa koulunkäyntiä osoittautui siten turhaksi. "Kunnalla ei ollut varoja sellaiseen", sanottiin. Vaikkakin hänelle oli suureksi lohdutukseksi se ystävyys ja ymmärtämys, jota hänen uudet ystävänsä, Honkalat, hänelle osoittivat, oli hänen sydämensä kuitenkin ylen raskas, kun hän muutamana päivänä seurasi uutta isäntäänsä, räätäli Virtaa, L:n silloiseen kauppalaan. Kunta oli nimittäin päättänyt, että Väinö uskottaisiin viideksi vuodeksi eteenpäin tämän miehen huostaan, joka oli luvannut opettaa pojalle räätälinammatin.
Virta koettikin parastaan täyttääkseen saamansa tehtävän, ja muistelmissaan Väinö sanoo häntä hyväksi mestariksi. Poika viihtyi sangen hyvin, ja hän saattoi sitäpaitsi suureksi ilokseen usein lähteä sunnuntaiksi ystäviensä, Honkalain, luo. Ystävällinen emäntä antoi hänelle yksinpä junarahatkin matka-avuksi. "Kaikki olisi ollut hyvin", kertovat muistelmat, "jos vain terveyteni olisi kestänyt". Se kärsi räätälinverstaan ummehtuneesta ilmasta ja paikallaan istumisesta sellaisessa työssä, joka oli mitä sopimattominta Väinölle. Pian rupesikin Väinön vanha tuttava, selkäsärky, taas muistuttamaan olemassaolostaan. Kun työn jatkaminen näytti mahdottomalta, neuvoi Raippanen Virtaa kysymään pojalle paikkaa Helsingin Lastensairaalasta. Sinne oli Väinö, joka jo oli täyttänyt viisitoista vuotta, kuitenkin liian vanha. Mutta Kirurgisessa sairaalassa hän tällä kertaa sai paikan.
Hän oli silloin jo tullut niin huonoksi, ettei hän ensinkään voinut kävellä, eipä edes seistä jaloillaan, ja sairausprognoosi oli lääkärintutkimuksen tapahduttua sangen toivoton.
Niin oli Väinö taas sairaalassa. Hän lepäsi huoneessa, jossa oli kaksi potilasta, Kirurgin n.s. eristysosastolla. Täällä hän nyt makasi pari päivää myöhemmin vakavana ja surullisena, kun ylihoitajatar kierroksellaan pysähtyi hänen vuoteensa viereen ja Väinö hämmästyksekseen hänessä tunsi toisen parantolatädin Högsandista. Ilo oli molemminpuolinen. Mutta ylihoitajattaren sydäntä kouristi hänen ymmärtäessään sairaskertomuksesta, mikä kohtalo odotti tätä vilkasta poikaa, jonka hän niin hyvin muisti aurinkoisesta kesästä, jonka he olivat viettäneet yhdessä.
Väinö ei koskaan enää voisi käyttää jalkojaan! Avuttomana raajarikkona täytyisi hänen elää ilotonta elämäänsä. Ja mistä hän nyt löytäisi kodin? Kuka ottaisi hoitaakseen tuollaisen halvatun raukan?
Väinölle nämä päivät olivat suuren tuskan ja raskaan sielullisen ahdistuksen aikaa. Tulevaisuus kunnan köyhäintalossa kauhisti häntä kuin kaikkein peloittavin tuntemattomuus ikään, ja kun läheni aika, jolloin hänet piti lähettää pois sairaalasta, hän lopulta epätoivoissaan kääntyi ylihoitajattaren, ainoan ystävänsä puoleen, johon hän tiesi voivansa luottaa.
Kun ylihoitajatar muutamana päivänä nojautui pojan vuoteen yli kysyäkseen, miksi hän itki, tunsi hän äkkiä käsivarret kaulansa ympärillä ja tuskainen, vapiseva ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Täti, rakas täti, älä anna heidän lähettää minua köyhäintaloon". Järkytettynä sydänjuuriaan myöten Väinön ystävä antoi silloin sen lupauksen, jonka hän parhaimpansa mukaan sitten koettikin pitää. Hän vakuutti sylissään vapisevalle lapselle, ettei pojan, niin kauan kuin hän vain eläisi, tarvitsisi palata kotikuntaansa.
Totuuden nimessä minun täytyy tässä lisätä, että kääntyessäni kunnan puoleen sain siltä avustusta pojan elatukseksi. Jos kohta se tietysti oli riittämätön, voitiin Väinölle kuitenkin sen avulla hankkia sellaista, mikä ei kuulunut suorastaan elämän välttämättömimpiin tarpeisiin. Myöhemmin Väinö itse sai käyttää näitä varoja ja hoitaa itse kirjeenvaihdonkin kunnan viranomaisten kanssa.