LAPSUUS
Väinö, joka kirkonkirjoihin merkittiin äitinsä nimellä Willgreniksi, syntyi vuonna 1889 N—lan pitäjässä Suomessa.
Isää ei kirjoihin merkitty eikä äiti, köyhä palvelijatar, joka ei itsekään tuntenut omia vanhempiaan, voinut tarjota kotia lapselleen.
Ei tiedetä, missä lasta hoidettiin kaksi-, kolmevuotiaaksi, mutta itse hän on aikaisimpana muistonaan kertonut, kuinka hän istui maidonkuljettajan rattailla ollen matkalla vieraaseen paikkaan.
On kuvaavaa, että pojalla, jonka kohtalona oli niin monesti kulkea tällä tavoin, oli ensimmäisenä muistonansa juuri matkustaminen maantietä pitkin uusien ja vieraiden ihmisten luo.
Tämä ensimmäinen matka oli kuitenkin onnekas, sillä ihmiset, joiden luo hän tuli, vanha Ramm niminen pariskunta, joista mies elätti perhettä sillä vähällä, minkä hän ansaitsi kartanon riihen lämmittäjänä, olivat ystävällisiä poikaselle ja kiintyivät vähitellen lämpimästi Väinöön. Tässä pienessä torpassa maantien varrella, ensimmäisessä — ja voimme heti sanoa: ainoassa — kodissa, mitä hänellä oli koko lapsuudessaan, hän tunsi itsensä ensi hetkestä asti koteutuneeksi ja onnelliseksi.
Hän kertoo muistelmissaan, mitenkä hän tähän aikaan juoksenteli huolettomana, miten kevyt hänen mielensä oli ja miten hän leikki toveriensa kanssa. Toinen näistä oli Havulan torpan Tyyra, joka oli hiekkakuopan onnellinen omistaja, ja toinen oli Salosen Siiri, jonka äiti, köyhä leski, aina otti ystävällisesti vastaan isättömän pojan.
Mutta ainoastaan poikatoverien puutteessa tytöt kelpasivat leikkitovereiksi Väinölle. Kaikkein hauskinta oli sentään kartanon tallinylisillä katsella, miten toiset pojat mittelivät voimiaan. Näistä oli yksi Oskari nimeltään ja tätä lapsi suuresti pelkäsi saatuaan kerran tuntea hänen nyrkkiensä voimaa, kun Oskari, ehkä vain leikillään, liian kovakouraisesti piteli hentoa ja ilmeisesti hermoiltaan arkaa poikaa. Oskarista tuli hänen pelkonsa kohde. Toinen samanlainen oli muuan vanhahko emäntä, joka jostakin aavistamattomasta syystä — ehkä sen tähden, että poika oli isätön ja oikeudeton, vain tuollainen "lehtolapsi" — vihasi häntä. Muutamana päivänä, kun Väinö torpanväen kanssa oli kutsuttu kartanoon "mallassaunaan", tämä vaimo hyökkäsi lyöden ja hosuen pojan kimppuun, ja kun Väinö pelästyneenä juoksi pakoon, heitti emäntä keppejä ja kiviä pojan jälkeen.
Väinö kertoo, mitenkä hänen sisunsa nousi tämän odottamattoman ja väärän kohtelun johdosta ja miten hän heitti kepit ja kivet takaisin vasten emäntää, joka arvatenkin oli vaikutusvaltainen henkilö, koskapa tämä pojan teko muutti mallassaunan oikeaksi selkäsaunaksi, ensimmäiseksi hänen elämässään, ja sen antoi oikein ponnella Rammin vaari.
Kerron tämän pienen tapauksen osoittaakseni, että tällä pojalla oli voimakkaat tunteet ja vilkas luonne, jonka täytyi kokea paljon, ennen kuin hän oppi itsensävoittamisen vaikean taidon.
On täysin luonnollista, että hän vilkasluontoisena, toimintahaluisena lapsena keksi kaikenlaisia kujeita, kun hänellä ei Rammien luona asuessaan ollut mitään määrättyä tekemistä. Hän kertoo muistelmissaan seikkaperäisesti, miten hänen päähänsä kerrankin pälkähti repiä rikki kartanon aitaa parista kohden. Hän oli erittäin ylpeä huomatessaan olevansa kyllin väkevä tekemään tuollaisia ammottavia aukkoja vankasti sidottujen aidaksien väliin. Mutta hänen ilonsa ei ollut pitkäaikainen. Itse kartanon vouti, joka huomasi hävityksen, sai hänet kiinni itse teossa, eivätkä mitkään pakokeinot eikä mikään vastustaminen auttanut. Vimmastunut esivalta raahasi hänet kartanoon, jossa ukko Ramm juuri oli töissä. Sanon: raahasi, sillä asia tapahtui aivan kirjaimellisesti juuri niin, kunnes poika lopulta lupasi tulla vapaaehtoisesti mukaan. Ihme kyllä vouti ymmärsi, että hän saattoi luottaa pikku miehen sanoihin. Ramm käskettiin heti paikalla korjaamaan kasvattipoikansa tuottamat vahingot, ja lapsen sydän sykki kiivaasti rangaistuksen pelosta. Tämä jäi kuitenkin saamatta. Kasvatusäiti vain puhkesi kyyneliin. Ja saipa poika suureksi ihmeekseen kasvatusisältään vielä makeisenkin. Lempeä kohtelu osoittautui kuitenkin odottamattomuutensa vuoksi tehokkaammaksi kuin rangaistus, sillä hävityshalu katosi täydellisesti, eikä tällaisia rikkomuksia esiintynyt enää Väinön syntiluettelossa. Ehkä tässä kerrotulla tapauksella sittenkin oli kohtalokkaat seurauksensa, sillä juuri se se ehkä sai kunnan viranomaiset vakuutetuiksi siitä, että Rammin vanhukset eivät olleet sopivia kasvattamaan lapsia.
Kartanosta, jonka alustalaisiin Rammit kuuluivat, ei Väinön muistelmissa puhuta paljon. Hän kertoo vain, että kartanon rouvaa nimitettiin Hänen Armokseen. Varmaankin jonkun juuri Hänen Armonsa ystävistä, hänen kerran ajaessaan hienoissa kahden hevosen vetämissä vaunuissa, piti itsensä avata Rammin torpan luona oleva veräjä, kun poju, joka ikkunasta näki vaunujen tulevan, ei ennättänyt ajoissa perille, vaikka juoksikin minkä jaloistaan pääsi.
Lieneekö tuo ystävällinen herra vielä elossa ja muistaneeko hän pientä olentoa, joka epätoivoisena heittäytyi ruohikkoon tien viereen, ja muistaneeko hän, miten kaksimarkkanen, joka painettiin pieneen likaiseen kouraan, sai kyyneltyneet kasvot äkkiä ilosta loistamaan?
Väinön vilkkaus ja iloinen olemus hankki hänelle jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan kaikenikäisiä ystäviä. Näihin kuului myös vanha, sokea mummo, joka asui pienessä tuvassa rautatien toisella puolella. Väinö kertoo, miten hän usein, ensin nautinnolla katseltuaan ohikiitävää junaa, juoksi mökille ja koputti ovea, joka oli ha'alla suljettu sisältäpäin. Mummon vapiseva ääni kysyi silloin aina: "Kuka siellä?" Ja kun oli saatu vastaus: "Rammin poika", nostettiin haka ja mummon pieni ystävä hiipi ovesta tupaan. Poika viihtyi hyvin täällä pirtin hämärässä, ja hänellä oli tapana istua siellä pitkät rupeamat kuunnellen mummon puhetta tämän sokeudestaan huolimatta askarrellessa monenmoisissa toimissa, joihin olisi luullut silmiä tarvittavan.
Muuan tapaus, joka sattui pojan vielä asuessa Rammin vanhusten luona, kerrottakoon Väinön elämän ensimmäisen jakson päättäjäisiksi. Teen sen hänen omilla sanoillaan:
— Muutamana aamuna tuli eräs naisihminen tupaan ja istuutui pankonpenkille. "Mummoni" kysyi häneltä, kuka hän oli, mutta ei saanut vastausta. Mummo uudisti kysymyksensä useaan kertaan, mutta samalla tuloksella. Lopulta mummo hänet tunsi ja kuiskasi korvaani: "Se on sinun äitisi". En muista ensinkään, mitä äitini puhui minulle, mutta sen muistan, että hän viipyi vain puolisen tuntia luonamme ja läksi sitten pois. Kun myöhemmin menin hakemaan jotain kaapista, jossa säilytin tavaroitani, löysin sieltä vehnäpullan ja 25 pennin rahan, äitini lahjat minulle. Tämän ainoan kerran minä näin äitini. Kaikessa yksinkertaisuudessaan on kertomus tästä kohtauksesta järkyttävä. Äidin sydän puhui kieltään köyhässä, yksinäisessä vaimossa, ja hänen täytyi, joskin vain lyhyt hetki, saada nähdä pieni poikansa. Vehnäpulla ja 25-penninen oli ainoa, mitä Väinön äidillä oli annettavana, mutta sillä lahjalla oli tulevaisuudessa oleva ihmeellinen vaikutus. Se oli ikään kuin pyhällä valollaan valaiseva sitä tietä, joka hänen pojallaan oli kuljettavana.
Näin kului Väinön lapsuus siihen päivään asti — hän oli silloin seitsemän vuotta vanha — jolloin suuri muutos tapahtui hänen elämässään.
Hän kertoo itse siitä:
Oli muuan talvipäivä. Olin ollut ulkona, niin että olin saanut kenkäni kostuneiksi. Istuin nyt huoneessa paljain jaloin, sillä kenkäni olivat kuivamassa. Mummo oli myöskin kotona, mutta vaari oli kartanossa. Silloin näin jonkun miehen tulevan hevosella ja pysähtyvän ovemme eteen. Minä tulin hyvin ihmeisiini, sillä sellaista tapahtui hyvin harvoin. Mies tuli taloon ja ilmoitti tulleensa hakemaan minua. Minä aloin kohta itkeä, sillä aavistin, että minun nyt oli erottava Rammin vaarista ja mummosta, niin kuin kävikin. Jäljestäpäin vasta käsitin joutuneeni n.s. huutolaiseksi. Kerran vuodessa pidetään kunnankokous, jossa annetaan kaikki kunnan vaivaiset vähimmän vaativille hoidettaviksi. Rammin vaari olisi kyllä pitänyt minut vielä eikä hän olisi vaatinut mitään korvaustakaan. Mutta kunnanmiehet eivät tahtoneet enää antaa minun olla heillä, vaikka olin ollut siellä siitä asti kuin äitini minut jätti ja vaikka he olisivat pitäneet minut vaikkapa ilman mitään korvaustakin. Mainittu mies, joka nyt tuli minua hakemaan, oli kunnankokouksessa huutanut minut vuodeksi 50 markasta. —
Väinön osaksi oli näin tullut se raskas kohtalo, että hänen piti joka vuosi muuttaa asuinpaikkaa. Kodiksi en voi enää sanoa niitä paikkoja, joissa hänen täytyi oleskella ja joissa isättömän lapsen heikkoja voimia usein käytettiin yli voimainkin korvauksena hänen nauttimastaan ruoasta.
Hän jatkaa kertoen, kuinka hän ei mitenkään tahtonut seurata vierasta miestä, kuinka hän itkien ja potkien koetti estää kenkien vetämistä hänen paljaisiin jalkoihinsa ja kuinka mummon kyyneleet vuotivat kilpaa hänen omiensa kanssa.
Viimein he saivat hänet rekeen. Mutta kun he olivat ajaneet jonkun matkaa, kuultiin jonkun huutavan takaapäin. Ja kun hevonen pysähtyi, huomattiin huutaja Rammin vaariksi, joka läähättäen oli juossut heidän jäljestään sanoakseen hyvästit kasvattipojalleen. Hän oli tullut kotiin työstään heti vieraan lähdettyä ja saanut juosten heidät kiinni kerran vielä nähdäkseen lapsen, johon hänen vanha sydämensä oli lämpimästi kiintynyt. Jäähyväislahjaksi hän antoi Väinölle tyhjän sikarilaatikon, jotta poika voisi "siinä säilyttää aapiskirjansa". Tämä lahja merkitään kiitollisuudella kasvattipojan muistelmiin äidin antaman vehnäpullan ja 25-pennisen ohella.
Siksi kunnes tie kääntyi näkymättömiin, seisoi ukko Ramm paikallaan katsellen pientä kättä, joka huiskutti reestä, samalla kuin lapsensydän tili pakahtumaisillaan surusta.
Paikka, johon Väinö vietiin, oli torppa, jossa asui seppä Koivunen vaimonsa ja vanhan äitinsä kanssa. Tästä torpasta tuli paikka, jossa turvaton lapsi joutui suorastaan mitä harkituimman kidutuksen uhriksi.
Väinö kertoo tulostaan uuteen "kotiinsa", miten yksinäiseksi ja hylätyksi hän tunsi itsensä. Kun hän oli istunut hetken penkillä eikä kukaan ollut häntä huomaavinaankaan, hän hiipi ulos ja rupesi kävelemään kylälle päin. Sinne ei ollut pitkä matka ja pian hän tuli muutamaan taloon, astui sisään avoimesta ovesta ja istuutui uunin kupeelle. Kun ei kukaan tuntenut häntä, rupesi talonväki kyselemään, mikä hän oli miehiänsä. Kun Väinö oli liian ujo vastatakseen, saivat he tietää vasta sitten kuin Koivunen tuli hakemaan häntä kotiin, että Väinö oli "se huutolaispoika".
Tämän ensimmäisen pakoyrityksen pois "kotoa" emäntä rankaisi kovin ja kiivain sanoin, ja poika kiipesi surullisin sydämin ylös uuninpankolle, jossa pieni patja ja peitto osoitti hänen makuupaikkaansa ja jossa hän sitten itki itsensä nukuksiin ensimmäisenä yönä vieraan isäntäväen luona.
Emäntä — Iida oli hänen ristimänimensä oli suostunut opettamaan poikaa lukemaan. Jos hän Rammin mummon luona, joka oli opettanut hänelle ensimmäiset aakkoset, oli saanut ystävällistä rohkaisua osatessaan läksynsä, niin täällä otettiin päinvastainen menetelmä käytäntöön. Pojan paksu, kihara tukka teki usein Iidan luisevien sormien tuttavuutta, jos hän tämän mielestä ei käsittänyt kyllin nopeasti.
Mutta toisia kovempiakin rangaistuskeinoja käytettiin. Väinö kertoo, mitenkä hän muutamana päivänä ulkona pihalla oli hukannut napin vaatteistaan. Peläten rangaistusta, jonka tiesi saavansa, poika etsi sitä kauan, mutta turhaan. Viimein hän kuitenkin hiipi sisälle, mutta sai käskyn mennä ulos silmänräpäyksessä eikä palata takaisin napitta. "Jollet löydä sitä, niin varo selkääsi".
Tietysti nappi pysyi hukassa, ja kun poika tiesi, mikä häntä odotti, vei rangaistuksen pelko hänet metsään. Peloissaan kuljeskellessaan umpimähkään hän eksyi, niin että hän kuljettuaan koko yön vasta aamun sarastaessa löysi tien ja lopen väsyneenä kiipesi heinäparvelle nukkuakseen tuoksuvien heinien keskellä pois surunsa ja väsymyksensä. Kun hän myöhemmin päivällä uskalsi astua tupaan, ei emäntä sanonut mitään, vaan asetti hänelle ruokaa syötäväksi. Mutta hän meni ulos pojan syödessä, ja kun hän palasi tupaan, oli hänellä mukanaan nokkosista ja kata joista sidottu vitsa. Tällä hän sitten rankaisi syyllistä, mutta kun ei edes tämä julma keino näyttänyt tarpeeksi tepsivältä ankaran emännän mielestä, kaadettiin vielä suolavettä lapsi raukan turvonneeseen selkään ja rangaistusta jatkettiin. "Rangaistuksen jälkeen", kertoo Väinö, "kirveli selkääni ikään kuin se olisi ollut tulessa". Voi ymmärtää, minkälaisin tuntein poika ajatteli kiduttajaansa.
Tämän tapainen kasvatus ei voi vaikuttaa muuta kuin yhdellä tavalla: peloittaa suunniltaan vilkkaan ja hermostuneen lapsen. Tätä ensimmäistä pakoyritystä Koivusen torpasta seurasi monta muuta aina samalla seurauksella: selkäsaunalla toisensa jälkeen.
Muutaman tapauksen Väinö kertoo muistelmissaan seuraavasti:
"Muutamana päivänä käski Koivunen minun mennä ongelle. Hän seurasi minua rannalle ja näytti minulle, miten minun oli ongittava. Hän nimittäin asettui seisomaan rantakivelle ja heitti ongen järveen. Hän saikin kohta pienen kalan. 'Noin niitä vain vetelet', hän sanoi, heitti ongen minulle ja läksi itse pois. Jäin sitten onkimaan, mutta en saanut yhtään kalaa, ja kaikeksi onnettomuudeksi tuohinen, jossa matoset olivat, liukui pois kiven päältä ja läksi uiskentelemaan. Minä koetin ongenvavalla saada sitä kiinni. Viimein onnistuinkin, mutta kaikki matoset olivat vierineet järveen. Olin aika pulassa. Samassa kulki joitakin poikasia siitä ohi. He antoivat minulle muutamia matoja. Koetin jälleen onkia, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kuulen Koivusen huutavan: 'Tule pois! Kyllähän niitä jo keitoksi asti on!' Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja koetin vielä onkia vähän aikaa, mutta tuloksetta. Silloin läksin kulkemaan rantaa pitkin koettaen onneani vielä eri paikoissa, mutta en saanut mitään. En tiennyt, mitä tehdä. En uskaltanut mennä kotiin enkä saanut kaloja. Läksin kulkemaan vielä edemmäksi rantaa pitkin. Muutamassa paikassa heitin tuohisen ja ongen järveen. Vähän kauempana riisuin vaatteet päältäni ja työnnyin itsekin järveen. Ja siinä pälkähti päähäni ajatus, että entäpä jos hukuttaisinkin itseni. Sitä varten urkeninkin melko syvälle. Mutta ei ollut minulla sentään rohkeutta hukuttaa itseäni —".
Lapsi raukka, joka ei vielä ollut edes kahdeksanvuotiaskaan, mutta jonka epätoivo oli saanut tällaisiin ajatuksiin sen kovan kohtelun vuoksi, jota hän oli joutunut kokemaan, karkasi nyt taas metsään ja nukkui yönsä metsänreunassa olevassa ladossa. Aamulla nälkä ajoi hänet takaisin tupaan. Nyt Koivunen keksi palmikoida vitsan pajunoksista tehdäkseen lyönnit yhä tuntuvammiksi.
Näin kului tämä tuskan vuosi. Sitten tuli talvi ja sen muassa taas uusi muutto uuteen paikkaan. Väinö oli nyt huudettu vain 25 markasta. Kun hänet haettiin, tapahtui hyvästijättö kyyneleittä, eikä hän suinkaan vastustellut niin kuin Rammeista erotessaan. Riemuiten hän jätti Koivuset ja jutteli iloisesti matkalla saattajalleen kaikista mahdollisista asioista.
Ehkäpä hän arveli, että hänelle tuskin voisi tulla tukalampaa kuin mitä hänellä oli edellisessä paikassa ollut. Siinä hän olikin oikeassa, sillä siitä vuodesta, Väinön kahdeksannesta, jonka hän vietti uuden isäntäväkensä, Räisäläin luona, on hänellä vain hyviä ja ystävällisiä muistoja. Kerran hän tosin sai selkäänsä täälläkin, mutta sen hän oli omien sanojensa mukaan hyvin ansainnut. Hän oli nimittäin pelannut "nappia" kylän poikien kanssa, ja kun hänen pieni nappivarastonsa loppui, vei pelihimo hänet tullaamaan miesten takkeja, joista hän veitsellä ratkoi napit, niin että hän niillä saattoi jatkaa jännittävää peliään. Vitsa selvitti käsitteet. Väinö ymmärsi rikoksensa ja katui sitä täydestä sydämestä.
Räisälältä saamansa vehnävoileipä eväsmytyssään, mikä kiitollisena merkittiin muistiin, haettiin Väinö taas vuoden lopussa uuteen paikkaan vietäväksi. Tämä matka säilyi hänellä aina kirkkaana ja suloisena muistissa. Hän sai nimittäin matkatoverin, pienen tytön, samanlaisen huutolaisen kuin hän itsekin oli, joka noudettiin tien varrella olevasta torpasta. Vaikka reki oli n.s. "pulkka", jossa molemmat lapset istuivat yhteenpuristettuina ahtaalla istuimella vastapäätä ajajaa, oli heillä, voitettuaan ensimmäisen ujoutensa, paljon iloa toistensa seurasta, niin että Väinölle tuotti oikein suurta surua, kun he illalla saapuivat siihen taloon, joka oli hänen matkansa määränä, ja hänen täytyi sanoa hyvästit uudelle ystävälleen. "En enää sen koommin nähnyt häntä", hän kirjoittaa, ja näissä harvoissa sanoissa huokuu lapsen sydämen kaipaus, kun juuri ikään sidotut ystävyyssiteet niin pian katkaistiin.
Väinön uusi isäntä oli huutanut hänet 14 markasta vuosittain, kunnes poika täyttäisi 15 vuotta. Miehen nimi oli Kortelainen ja hänellä oli suuri perhe. Lasten joukossa oli Toini niminen tyttö, joka oli jokseenkin Väinön ikäinen ja josta tuli tämän työtoveri.
Hän kertoo ensimmäisistä vaikutelmistaan uudesta paikasta, miten emäntä kattoi ateriaksi muikkuja, voita, leipää ja maitoa, josta Väinö tosin ei paljon voinut nauttia, kun ero pienestä matkatoverista tuntui vielä niin raskaalta. Istuessaan syötyänsä penkillä hän näki Toinin kantavan sylillisen puita uuniin. Auttaakseen tyttöä hänkin rupesi kantamaan puita. Puunkannosta tulikin sitten niitä tehtäviä, joita koitui runsaasti hänen osakseen Kortelaisen perheessä. Yhdeksänvuotiaan lapsen voimia käytettiin hyväksi ylen määrin. Hänen täytyi ansaita ruokansa monenkaltaisilla toimilla. Niinpä hänen tehtävänänsä oli silppujen hakkuu ja kahvipuitten pilkonta, hevosten hoito ja kesäisin lehmien vienti laitumelle, ojien puhdistus, lannan ajo pellolle ja sitten iltaisin lehmien tuonti kotiin laitumelta. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka kesti työtä, joka oli pojan nuorille ja heikoille hartioille aivan liian raskasta. Hän oli aina väsynyt, mutta apua ei tullut, ja jos hän laiminlöi tehtävänsä, seurasi siitä selkäsauna.
Jonkun ajan kuluttua rupesi hänen selkäänsä kovasti pakottamaan. Viedessään lehmiä hakaan täytyi hänen vähän väliä, oman kertomuksensa mukaan, heittäytyä hetkiseksi pitkälleen maahan voidakseen ensinkään jatkaa matkaansa. Viimein isäntäväellekin selvisi, ettei tässä ollut kysymys laiskuudesta, joka voitaisiin selkäsaunoilla parantaa. Väinö tuli ilmeisen kalpeaksi eikä jaksanut syödä edes emännän herkullisesti valmistamia muikkujakaan. Hän oli selvästi sairas, eikä näin ollen voinut enää olla hyödyksi talolle. Kun kaupungista tuoduista lääkkeistäkään ei ollut mitään apua, vei Kortelainen hänet kunnanvaltuuston esimiehen, isäntä Raippasen luo apua saamaan ja tämä vei pojan muassaan Helsinkiin. Se oli Väinön ensimmäinen Helsinginmatka.
On kuin näkisin hänet — niin kuin olen nähnyt niin monen monta — istumassa muiden apua etsivien joukossa Kirurgisen sairaalan poliklinikan penkillä. Kalpean lapsen vierestä, jolla on kaunis, leveä otsa, vaalea, kihara tukka ja syvämietteiset silmät, kohoaa Raippasen leveä, jykevä hahmo tyynenä alistuen pitkään odotukseen, johon myöhäinen järjestysnumero pakottaa hänet ja hänen holhokkinsa. Vihdoin ovi avautuu heillekin ja valkopukuinen hoitajatar ottaa Väinön huostaansa, avaa hänen vaatteensa ja laittaa hänet kuntoon lääkärin tutkittavaksi. Ja sitten joku nuori lääkäri tutkii ja palpeeraa pojan selkä raiskaa. Sairas poika koettaa parastaan ollakseen uljas, mutta tuskalliselta se tuntuu, vaikkakin hän puree hampaansa yhteen voidakseen olla huutamatta. Sitten hänet viedään toiseen huoneeseen, ja kun vihdoin Raippanen, joka sillä aikaa on ollut asioillaan kaupungilla, tulee häntä hakemaan sairaalasta, on hänen ruumiinsa puristettu kipsisiteeseen, jota hänet on määrätty pitämään kahdeksan viikkoa, jonka jälkeen hänen täytyy tulla takaisin sairaalaan näyttäytymään.
Tämän verran Väinö ensi matkallaan näki pääkaupunkia. Puettuna raskaaseen kipsisiteeseen, joka tuntui estävän hengitystä, kunnes hän siihen tottui, mutta joka kuitenkin tuki hänen sairasta selkäänsä ja siten lievitti hänen tuskiaan, vietiin sitten kunnan holhokki takaisin N—laan. Vanhan Tammi nimisen pariskunnan luona Väinö sitten vietti nuo määrätyt kahdeksan viikkoa. Vanhukset olivat kunnollista ja ystävällistä väkeä, ja sairas poika säilytti heidät kiitollisessa muistissa.
Väinö oli nyt taas kotipitäjässään, mutta kuitenkin niin kaukana ensimmäisestä kodistaan, Rammin torpasta, ettei hän voinut saada lähetetyksi sanaa kasvatusisälleen, joka vielä oli elossa. Jo Kortelaisen perheessä ollessaan Väinö oli saanut surukseen kuulla, että Rammin muori oli kuollut.
Miltä toimekkaasta, vilkkaasta pojasta tuntui, kun hänen liikuntakykynsä oli näin rajoitettu, siitä eivät muistelmat mitään kerro. Mahtaneeko lapsi ylipäänsä miettiä, kun hänet terveiden ja täysipitoisten kirjoista siirretään yhteiskunnan sairaiden ja kärsivien suureen armeijaan? Minä en sitä usko. Sairasosastoilla olevat lapset ovat melkein aina iloisia ja toivorikkaita. Ja luulenpa, että Väinökin arveli tätä sairausaikaa ohimeneväksi. Hän uskoi kyllä kahdeksan viikon kuluttua voivansa juosta ja hyppiä niin kuin ennenkin. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Raippasen seurassa tehtiin toinenkin Helsinginmatka lääkärin määräämänä aikana. Poliklinikka ja hoitajatar olivat jo vanhoja tuttavia ja Väinön silmät loistivat ilosta hänen ajatellessaan, että hän nyt pääsisi vapaaksi kovasta panssarista, joka oli painanut hänen rintaansa, ja että hän nyt taas voisi liikkua vapaasti.
Kun kipsi poistettiin, huomattiin poika kuitenkin niin heikoksi, että Raippanen, joka luuli hänen olevan kuolemaisillaan, pyysi, että hän saisi jäädä sairaalaan. Paikkaa ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut, ja Väinön saattajaa neuvottiin viemään hänet Hämeenlinnan lääninsairalaan. Mahtava kunnallislautakunnan esimies oli kuitenkin hätääntynyt. Hän ei tahtonut eikä uskaltanut matkustaa, kuten hän luuli, kuolevan lapsen kanssa, ja kuulusteltuaan paikkaa monelta taholta sai hän lopulta Väinön Helsingin Lastensairaalaan.
Tämän kymmenvuotiaan lapsen sitä itse aavistamatta oli tähän asti eletty osa hänen elämäänsä nyt päättynyt kokonaisuus. Uusi tekijä, sairaus, oli nyt astunut Väinön elämään, eikä tämä kumppani häntä enää koskaan jättänyt, jos kohta saattoikin olla aikoja, jolloin tämä raskas seuralainen luultiin voitetuksi. Ehkä niin olisikin voinut käydä, jos olosuhteet olisivat olleet ystävällämme toisenlaiset ja jos ne ihmiset, joiden parissa hän joutui elämään, olisivat ymmärtäneet edes kaikkein alkeellisimpia terveyssääntöjä eivätkä tietämättömyydellään olisi olleet osallisia surulliseen lopputulokseen.
Sitä aikaa, joka nyt seurasi ja josta Väinön muistelmat kertovat sangen vähän, olen koettanut seuraavassa kuvata sen mukaisesti, millaista sen ajattelen olleen sairaalasta ja potilaista saamani kokemuksen nojalla.